Suloisessa Suomessaaaammeee...

..oisko maata armaampaa..

Päivä kolme. Eilisen siiderihuurut oli rapissu aamuun mennessä, aurinko paisto ja aamukahvi oli hyvää. Torniossa ei saa hyvää kahvia, en tiiä johtuuko se vedestä, keittimestä, keittäjästä vai tunnelmasta mutta täällä Zenossa siinä missä Siltamäessäki saa hyvää kahvia.

Sit lähettii luontoon. Ihanaa kuulkaa, kun hanki kantaa, linnut laulaa, tikka hakkaa puuta ja aurinko lämmittää.

Hanki kantaa

Jonku metsänpeikon koti?

kevät ja pajunkissat

Metsän asukkaat kulkenu jäällä

Nähtii myös oravien, mäyrien ja jänisten jälkiä. Miu kamera ei suostunu kuitenkaan tallentamaan niistä järkeviä kuvia. Aion mennä kesällä valokuvauskurssille ja ostaa oikeen kameran. Siihen asti näillä mennään. 

Näihin tunnelmiin. Kuunnelkaa tässä samalla tätä biisiä:

https://www.youtube.com/watch?v=H5_eNG-FnQ8

(se kohta, missä lauletaan aallot loiskuaa..(tai jotai sellasta.) kuuluu laulaa suurella paatoksella!)

Illalla pilatesta. Kerron siitä sitte huomenna lissää..

Nyt tomaattipastaa. Zeno ja Zeni vaikenevat tältä päivältä.

Kohteessa,day2

Oon ollu jo eilisestä asti. (Lue eilinen teksti eka, jos et ole siihen vielä tutustunu..)

Jos oisin sellanen feispuuk-ilmottelija, niin eilinen päivitys ois kuulunu: "Käy vähintään kerran vuodessa paikassa, jossa et ole koskaan käynyt." Ja sit "Jenni on paikassa Joutsenon rautatieasema." Sit jos miula ois se aifouni jolla saa hyviä kuvia iltahämärässä, ni tässä ois vielä kuva siitä. Mutta koska miu kameralla ei saanu hyvää kuvaa, ni korvataan se nyt tässäkohtaa kuvalla Lepran rautatieasemasta:

Tää oli ihan uus kokemus, ajaa junalla Lepran ohi! Matkalla oli niin monta nostalgista pysäkkiä, kuten Hämeenlinna, Lahti, Kouvola.. No, tuo viimeksi mainittu oli joo nostalginen mutta samaan aikaan toi paljon synkkiä muistoja mieleen. Kuvola on synkkä paikka, ei siitä mihinkään pääse. En suosittele sitä suomimatkailuna. Kenellekään. 

Noniin, no saavuin siis illalla kohteeseen. Miu host-emäntä nouti miut. Oli kiva tulla kun oli huonekki valmiina, iha ku parhaassa hotellissa!

Sit oli ruokaa ja kotipolttosta siideriä..

..joka piti avata tositosi varovasti. Janoiset leidit tietty yritti avata sitä vähä liian nopeesti sillä seurausella, että piti sitte vähä "jarrutella"..

Mummon marjamehusiideri. Hyvää oli!

Aamulla oli ihana aamupala katettuna, vähä niinku Siltamäessä konsanaan:

Päivään kuulu sitte vähä tutustumista lääketieteellisiin mestoihin.. Ei siitä tän enempää:

Lopulta ilta vei entiseen kantapaikkaani Totemiin. Ette kuulkaa rakkaat lukijani usko kuinka monet draamat tässä loossissa on ratkottu:

Tänään todettiin, että terapeutin eräs työhön liittyvä hahmo näyttää silakalta. Samalla katottii löytyykö tinderistä tuttuja ja pohdittiin, että ei kannata kutsua ketään ekoilla deiteillä kotiinsa. Ei siis tietty siinä mielessä, että tartteis pelätä jotai pahoinpitelyasioita, vaan siks, että jos se toine on jotenki onneton ja epätoivonen hahmo eikä suostu lähtemään kotiinsa :D Ajatelkaa, oisko kauhee tilanne, että oot kutsunu jonku nettideitin kotiis, teillä ei synkkaa yhtään mutta se toine ei vaan tajua sitä, eikä ymmärrä lähteä kotiinsa hienovaraisista tai jo vähä selvemmistä vihjeistä huolimatta. Ei hyvä.

Tää ja monet muut maailman murheet tuli pohdittua. 

Lepra, legendaarinen Lepra. 

Nyt Zenossa. Zeno vaikenee mutta vain ehkä vuorokaudeksi..

Matkustan ympäri maailmaa

Hei uudet ja vanhat lukijani. Olen Jenni, kakskyt ja vähän päälle ikäinen ihmisenalku. Iällä nyt ei sinällään ole väliä, eihän mutta tunteehan sitä nyt itsensä tositosi nuoreks, jos on vajaa kuukausi sitten päässy eroon hammasraudoista(no, melkein, retentiolangat on vielä vuosia ja keskiaikainen kidutusväline kulkee mukana seuraavat kuukaudet mutta suuremmat raudat on poistettu.), miulla ei o perhettä, asuntolainaa, oikeita huonekaluja tai vakituisia menoja. Voin siis ihanasti keskittyä matkustamiseen!(niijoo ja ei, kassissa ei o eväänä pillimehuja, vaan siideriä ja viinipullo! x) Nyt teitä hemmotellaankin oikein useamman päivän ajan kestävällä matkablogipäivityksellä. Reissan monta sataa kilometriä eri kulkuvälineillä aina lännestä itään ja takaisin. Hyppää matkaan! Huom. postaus sisältää tuotesijoittelua. Eiolluasiaa-blogi ei vastaa tuotteiden ominaisuuksista, VR:n aikatauluista, mangojen tuoreudesta tai ihmislapsimuonan luomuominaisuuksista.

Päivä yksi. Tornio. Oon pakkaillu jo pitkin viikkoa, koska oon niin innoissani lähdössä. Varsinaisena lähtöpäivänä en yhtään muista mitä kaikkea oon jo laittanu kassin pohjalle.. Noh, tärkeimmät näkyyki tässä kuvassa, eli tuliaiset miu ekojen öiden host´ lle, eli K:lle, sitte viiniä, nintendo-kalsarit ja matkaevääks Kinder-patukoita.

Junalla matkustamisessa on se hyvä puoli, että voi ottaa iha hulluna tavaraa mukaan, ei neste-tai kilomäärärajoituksia! Tässä lähdön tunnelmaa, eli ensimmäinen kulkuväline ja miu tavarapaljous:

Huomatkaa kuvan "huoleton" asettelu, erityisesti vesipullo ja lapaset tuossa kassin päällä. :D

Ja tässä kuskinani toiminut K "Wolverine" K. 

K jäi asemalle ja mie loikkasin junaan. VR oli tänä kauniin tuulisena maanantaiaamuna ajoissa, jopa vähän etuajassa! Mie olin ollu kaukaa viisas ja varannu itelleni junaliput jo melkei pari viikkoa sitten. Kaikki, jotka on joskus varannu itellee junalippua netistä tietää, että siellä on sellanen kohta, jossa voi valkata itelleen paikan. Lentoliikenteessähän se maksaa erikseen mutta VR:llä ei. Tää on aina se pienenpieni ikuisuusongelma, että mikä on paras paikka? Kun haluis olla mahdollisimman rauhassa, vessa sais olla vieressä mutta ei liian, ettei maaninen huussiorava tuu uniin. 

Tämä:

yläkerta on kiva mutta jos on paljon tavaraa, ne rappuset on vähä kapeet. Lemmikkivaunu ois paras, näkis elukoita mutta sit jos joku lemmikin kaa matkustava jääki ilman paikkaa siks, että mie tahon vaa seurustella jonku kissamatkustajan kanssa, vaikka miula ei o lemmikkiä.. Työskentelyhytti ois rauhallinen, sielä on vaa nörttejä mutta sielä ei tod.näk.saa olla yksin.. 

No, päädyin normivaunun vipoon penkkiin, ikkunapaikalle. Tämä ajatuksella, että ainakaa miu takana ei istu ketää (haisevaa)hahmoa. Olimpa näppärä.. En sitte kattonu, että siinä käytävän toisella puolella oleva "tyhjiö" ei o mikään miun mukavuudeksi jätetty penkitön paikka vaan..tadaa.. pygmivankkuriparkki! Ja onko se tyhjä näin maanantaiaamuna? Ehei, siinä on ihana ydinperhe, joka olis satavarmasti halunnu just sen miun penkkirivin mutta koska olin ehtiny varata sen jo aiemmin, olivat tyytyneet siihen miun edessä olevaan paikkaan. No, lapset oli ihan hiljaa, joten aattelin, että kai tää matka tästä Kemistä Ouluun taittuu tässä perhepaikallakin. Juna lähti liikkeelle ja huuto alko. Sitä kesti n.17minuttia ja 8 sekuntia. Sitte oli 6 minuuttia hiljasta ja toinen alotti. Sitte alko haista luomubona "muussia ja lihakastiketta ällöttävänä soseena." Nälkäkiukku tuntu helpottavan. Yritän nukkua mutta tunnen 7kk ikäisen ihmisen tuijotuksen penkkien välistä. Saavutaan Ouluun. Näen vielä saman pygmin tuijottavan, tälläkertaa jättimäisen äitiyspakkauksesta saadun toppahaalarin uumenista. Nousen junasta ja hyppään seuraavaan..

Hirveen mukavan olonen konnari tulee tsekkaa liput. Käyn moikkaa maanista oravaa ja teen ekan blogipäivityksen. Se on siis tää tässä. 

Tän päivän neuvona teille, jotka junalla matkustatte:

Kanna mukanasi aina käsidesiä. 

Seuraava pysähdyspaikka, Ylivieska. Kuka tietää missä se on ja mitä siellä tapahtuu? 

Matka jatkuu. Alan nyt kuunnella Muumi-äänikirjaa Yle areenalta. Pysykää tutkalla, niin tiedätte miten ja mihin miu matka jatkuu..

Nettideittailun helmiä

Noniinno. Miu pitää HETI tähän alkuun pahoitella, että oon ihan kauhee. Nettideittailu ja kaikenlainen deittalu ihan yleensäkin on tosi rasittavaa loppujen lopuks. Siinä on niin paljon kaikkia pieniä juttuja, jotka voi mennä pieleen. Yleensä se herättää jonkinlaisia tunteita molemmilla suuntaan tai toiseen ja pahimmassa tapauksessa kummankin osapuolen tunteet on vahvoja mutta eri suunnista :D Sit tilanne voi olla jotai tällästä:

Miula on yks kaveri, joka kävi just treffeillä. Alku näytti tavallaan lupaavalta(siis siinä ihan vaan viestittelyvaiheen alussa): vastapuolella ei ollu lapsia, hän oli kaikin puolin ihan sopivan oloinen ja työssäkäyvä normaali ihminen. Mikäs siinä, alkoivat jutustella jonku sovelluksen välityksellä..

Tässä pääsemme yhteen vaikeeseen osioon, että kenen kuuluu aina laittaa eka viesti, milloin, kuinka monta viestiä on ok, voiko soittaa ja jos toinen ei vastaa, niin voiko soittaa uusiks? Siinä sääntöviidakossa kahlatessa rohkeampikin Tarzan menee sekasin, onhan se ihan ymmärrettävää. Uskaltaisin silti väittää, että jokainen edes ihan vähän mistään mitään ymmärtävä ihminen voi ajatella, että jos mahdollinen tuleva vaimo/miesehdokas siinä alkuviestittelyn huumassa kertoo olevansa töissä, niin ei sille oikee voi soitella. Tai voi, mutta ei ehkä voi aatella, että se toinen voi vastata tai ainakaan kauheesti jutustella. Kaikkia deittailijoita tämä ei tunnu kuitenkaan hidastavan, vaan he soittavat sitten vaan puolen tunnin päästä uudestaan ja laittavat parikolme(toista) viestiä perään. "Soittelin tuossa.." (AIJAA, IHAN TOSI? Olen edelleen töissä..)Ettei ainakaan yrityksen puutteesta päästä syyttämään!

Kun puhelimella ei saada yhteyttä, ilmaannutaan tulevan vaimon/miehen työpaikalle stalkkaamaan mutta ei sitten kuitenkaan uskalleta tulla esittäytymään.. 

No, ei siinä. Tässäkohtaa keskustellaan asiasta (siis minä ja tämä nimeltämainitsematon ystäväni) ja mie yritän tsempata,että ehkä se hahmo on vaan just eronnu superpitkästä parisuhteesta, jostain henkilöstä, jonka kanssa ovat olleet yhdessä kaksitoistavuotiaasta. Että ehkä hän ei vaan silleen hallitse deittielämän (kirjoittamattomia)sääntöjä. Toki tää alko vaikuttaa jo vähä(paljon)tuhoontuomitulta ajatukselta enivei mutta en tietenkään halunnu lannistaa kaveria. Eihän se ensivaikutelma nyt aina kaikkea kerro? (Eipä x)

Noh, lannistumaton ystäväni päättää antaa hahmolle x mahdollisuuden ja he sopivat tapaamisen. Ei mihinkään keskustan kuppilaan, eikä sellaiseen paikkaan, missä ystäväni tutut saattaisivat nähdä tämän orastavan rakkaustarinan alkusoinnit. Joku hajuton, mauton, sityn laitamilla sijaitseva mesta, jossa on katto pään päällä ja edes pari tuolia. 

Tiesin mihin aikaan tämä tapaaminen tapahtuu ja olin iha liekeissä. Kohta tulee viesti, että deitti on myöhässä. Siitä tuli heti miinus. Toki ajattelin vielä, että ehkä hänellä on hyvä syy, niinku vaikka verisuoni katkes päästä tai jotain. 

Kuluu tunti, kuluu toinen.. Ei kuulu raporttia. Oli pakko laittaa jo viestiä, että onko se deitti paloittelusurmannu miu rakkaan ystävän. Hetken päästä soi puhelin. "Joo, täällä ollaan." Kuuluu tuttu ääni linjan päästä. "Ekana on pakko ihailla siu ajatuksenjuoksua, että eka ajatus siula on kun miusta ei kuulu, niin onko miun deitti tappanu miut, ei suinkaan se, että nyt ollaan otettu äkkilähtö Vegasiin ja laitettu pääsiäismunasta löytyneet sormukset nimettömiin ikuisen rakkauden merkiksi."

Taidan olla vähän kyyninen?

Siinä sitte tietty kysyin, että NOH? Tuliko teistä uusi julkkispariskunta? (En tiiä miks heistä tulis julkkiksia? Mut oishan se tavallaan hauskaa lukee heidän rakkaustarinastaan seiskan keskiaukeamalta.) Vastaus: Ei. Se hahmo oli ihan hirvee. :D

Tässä kohtaa taas, ANTEEKS kaikki rakkautta etsivät ihmiset, tää on tosi ilkeetä nauraa toisen epäonnelle mutta jotenki tän miun rakkaan ystävän treffit oli suoraan tositeeveeohjelmasta: Treffit helvetistä. 

Miu ystävä menee treffipaikkaan, kumppania ei näy. Hän on myöhässä. Hetken päästä tulee viesti: "Olen tässä parkkipaikalla, oletko jo sisällä?" Ööö, joo, kun kello on tapissa ja vähän ylikin.

No, hahmo uskaltautuu sisään. Hän lähestyy ja mitähelvettiä..tulee halaamaan! 

Sitten aloitetaan keskustelu:

Blaablaablaa...niin joo, mitä harrastat.. blaablaa..mitä teet viikonloppuna? Ystäväni siihen että "Töitä." "Aijaa, kun aattelin, että oisit lähteny mukaan, kun menen käymään kotipaikkakunnalla perheen luona." Hyvähyvä, suoraan asiaan, meet-the-parents heti ekojen kahvittelujen jälkeen(vaikka tää deitti ei edes juonu kahvia. Hän ei tarkemmin sanottuna ottanu mitään, edes vesilasillista.) niin näkee vanha(?)äitimuorikin sitten, että millainen puoliso se olisi haavissa. 

Yllättäen miu rakkaalla ystävällä oli koko ens viikko töitä. Ja seuraava. Ja sitäseuraava. 

Noni, no ei tullu sitte vuosisadan rakkaustarinaa siitä. Unohin itseasiassa kysyä, että millanen auto sillä henkilöllä oli. Jos se oli Toyota Corolla, niin sehän oli sitte viimenen naula toisen arkkuun :D

OLEN KAUHEE, TIEDÄN! Mut miula on myös yks kaveri, joka kavahti aikanaan ajatusta siitä, että miehen kaapista löytyis vaaleenpunanen paita. (tai että sillä ois valkonen perse mutta ei siitä nyt sen enempää..)

Tässä kaikessa kauheudessa, olen tässä laatinut pienet säännöt deittailulle. Hyvä rakas sinä, joka olet menossa treffeille, varsinkin ekoille, lue tämä:

1. Jos toinen sanoo olevansa töissä, hän todennäköisesti joko on tai sitten ei muuten vaan halua vastata puheluihisi. Hyväksy tämä äläkä hyvä ihminen pommita tulevaa lastesi toista vanhempaa kymmenillä puheluilla ja viesteillä. Hän vastaa kyllä kun pystyy. Nykypuhelimissa kun on sellainen toiminto,että siitä ruudulta näkee, jos joku on soittanu..

2. Käy suihkussa ennen tapaamista. Tää ei liittyny muute mihinkään mutta ihan vaan vinkkinä :D

3. Älä laita deittiprofiiliisi kuvaa, joka on otettu 15 vuotta ja 20 kiloa sitten. Totuus paljastuu kyllä, usko pois.

4. Ei, kukaan ei halua tavata vanhempiasi toisilla treffeillä, olivat he sitten kuinka mukavia tahansa.

5. Jos sovitte menevänne "kahville" niin ei ehkä kannata mennä vain pöytään istumaan tilaamatta mitään. Tätä katsotaan useissa ravitsemuslaitoksissa jopa vähän kieroon. Ota nyt vaikka lasi vettä seuran vuoksi, jos et kahvista välitä, limsa röyhtäyttää, hampaat ei kestä mehua ja tee saa sinut voimaan pahoin. Vesi on usein jopa ihan ilmaista. 

6. Kaikessa raadollisuudessaan muista tämä oman äitimuorini minulle aikanaan lausuma elämänviisaus, kun painin samojen ongelmien kanssa: "Se rakkaus joko osuu kohdalle tai sitten ei." 

Nih.

Laitetaanko pieneen pussiin?

"Joo, laita vaan se Martta-Annelin muoviauto pieneen pussiin, niin ei sitten naarmuunnu. Minä kun tässä laitoin tämän vesimelonin ja banaanitkin pieniin pusseihin. Yksittäin. Laitoin vielä sellasen tiukan solmun, että pussi on pakko repiä auki, eikä sitä näinollen voi käyttää enää uudestaan. Ja täällä Pattayalla kun ollaan, niin eihän jätehuoltoa juurikaan ole, joten ihan sama, jos tämä muovipussinpalanen tippuu maahan. Siitä se huuhtoutuu mereen, jossa merikilpikonna syö sen luultuaan sitä lihavaksi meduusaksi. Kilpikonna, joita on muutenkin vaan joku kahdeksan kappaletta koko maapallolla, tukehtuu hitaasti siihen pussiroskaan. Ja sen viimenenkin kaveri tukehtuu siihen Martta-Annelin pikkuautosta irronneeseen muovipyörään. Martta-Anneli kasvaa isoksi ja näkee kuvan merikilpikonnasta. Martta-Annelin biologianopettaja kertoo, että kilpparit kuoli sukupuuttoon suunnilleen niitä aikoja, kun Martta-Anneli opetteli olemaan ilman vaippoja. Ne kaikki vaipat on vielä olemassa maailman kiertokulussa mutta kilppari on jo maatunu merenpohjaan vuosia sitten. Että kyllä, laitetaan vaan ne kaikenmaailman melonit PIENEEN PUSSIIIN!

Argh!

Tää ei ollu miu naistenpäivän aihe mutta satuin kuulemaan tän pieneen pussiin-keskustelun kaupan kassalla ja koska on uusikuu ja aika on otollinen, niin se osu miuta pikkuseen pikkupussi-hermoon. Oon salaa ituhippi. Kaikki varsinki vieraammat ihmiset jotka kyselee miulta miks oon kasvissyöjä, saavat ympäripyöreen vastauksen jostain terveellisestä elämästä jne.. Mutta oikeesti oon ärsyttävä wanna be-maailmanparantaja, joka kuitenki lentää merten yli ja yksityisautoilee. Tää ei kuitenkaan laita banaaneja pieneen pussiin, vaan kerää metsästä mustikoita ja pakastaa ne monikäyttöisiin rasioihin.

Taas mie eksyin aiheesta :D

Naistenpäivä. Mitäs me naiset. Mie oon miettiny tänää miu naiseuden syvintä olemusta ja tulin tähä tulokseen: Työaamu(miula on niitä onneks vaan joka 4.päivä!), herätys, aamukahvi ja sit peilin etee tekemään itsestään ees vähä ihmisen näköstä. Miula on tällä hetkellä tukkakriisi. Se on liian pitkä, että siitä sais mitää järkevää kampausta, liian lyhyt yltääkseen kunnolla kiinni ja liian ohut jäädäkseen auki. Koska en o koskaa ollu muutenkaa mikää prinsessa, ni en anna sen asian juurikaan häiritä miu auran tasapainoa :D Asia on kuitenki niin, että kun siinä vähä laittelee pinniä päähän, että kaikki viis eri väli-ilmansuuntiin sojottavaa hiuskarvan tapasta lisäkettä asettuis johonki ja seuraavaks koittaa peittää pahimmat punoitukset naamasta, että näyttäis ees vähä nätiltä, niin tulee tunne että kyllä tää tästä. Se tunne on jotakuinki tällänen:

Kyllä tää tästä, tukka näyttää tästä edestä ihan kivalta, kulmakarvat symmetrisiltä ja jotenki tuo ripsarikaan ei nyt tänää paakkuuntunu silmiin mitenkään pahasti. Ihan jees.

Sit töihi. Eka keikka, jonka jälkeen pakko juosta paniikkikuselle. Siinä sitte kattoo itseensä ihan ohimennen työpaikan vessan peilistä ja mitä näenkään:

Mite se meikki on muka nyt jo levinny, eikä pinnitkään o pitäny yhtää? Sitte muistan, että täähän on ihan normaalia.. Siitä sellanen 12 tuntia eteenpäi, yön pimeinä tunteina keikalle. Heräät kesken oudon unen virven piipitykseen. Vaatteet päälle, pipo päähän ja autolle. Potilas pitää kuskata sairaalaan. Mummon mökin hämärässä on vielä ollu ihan hyvä olla mutta sitte tullaan lasaretin kirkkaisiin valoihin. Vastassa on inhottavan pirteä nuori sairaanhoitaja, jonka ripsenpidennykset näyttää siltä, kun hän olisi juuri ennen töihin tuloa käyny ne huollattamassa. (Ehkä onki?!) Hän katsoo minua ei-ollenkaan-väsyneiden silmiensä terävällä katseella ja räpyttelee muutaman kerran pitkiä, siroja ripsiään. Hänellä on häivähdys huulikiiltoa. Tukka on ponnarilla ja siinä heijastuvat vaaleat korostusraidat eivät välitä loisteputkilamppujen kovasta valosta. Ne suorastaan haastavat kirkkaan valon luomaan tervettä kiiltoa. Tukka on ku Pantenella pesty! Hoitaja hymyilee iloisesti kiiltohuuliensa noustessa ylöspäin. Hän kuuntelee kertomuksen potilaasta ja kertoo mihin tämän saa viedä. Seuraavaksi paikalle saapuu mukava lääkäri, joka ei vaikuta sen väsyneemmältä. Hän on kiinnostunut ensihoitajan raportista ja kyselee vielä tarkentavia kysymyksiä. 

Potilas luovutettu, takaisin asemalle. Pimeään, tunkkaiseen kämppään. Vielä vessareissu. Peilistä tuijottaa olio, jonka äiti oli sukua vuorenpeikolle ja isä todennäköisesti jonkinlaiselle tursaalle. Olion silmien ympärillä on sen muka-niin-huippuhyvän ripsivärin jäänteitä, kuin pieniä mustia roskia. Ne olivat siinä jo ennenkuin olio pesi kasvonsa ja ne ovat siinä vielä aamullakin. Nenän alle on ilmaantunut yskänrokko, herpes simplex, kuin varkain. Näyttää, kuin olion nenästä olisi vuotanut jotain eritettä. Kasvot punoittavat ja verestävät silmät tuijottavat olemattomien silmäripsien takaa, puoliväliin silmämunia ylettyvän pipon reunan alta. Valot pois. Niin on parempi.

Sitte on ne aamut, jotka alkaa ihan hyvin. (Nää ei siis o välttämättä työaamuja.) On rento fiilis, jopa vähä hassutteluun taittuvaa menoa ilmassa.. Tursaan ja vuorenpeikon rakkaudenhedelmä on elämänsä voimissa, jos ei nyt ihan prinsessa-ainesta vieläkään mutta iloinen ja hymyilevä:

..ja sitte meet Prismaan, jossa on äityli, joka "laittaa kaiken pieneen pussiin" ja kuinka ollakaan, fiilis latistuu raivoksi..

Se, että onko tää nyt vaan naisten ongelma, niin siihen en ota kantaa. Ehkä tää on vaan Zeniläisen filosofian ongelma..

Että ole tässä sitte! :D

Ihanaa naistenpäivää kaikille naisille ja itsensä naiseksi kokeville! Ootte kaikki tosi kauniita ja ihania. Älkää välittäkö niistä liian kauniista naisista, on niilläki varmasti jotai ongelmia. Esim jalkasieni tai hiertävät kalsarit :D

Tässä teille

Taideaarteita

Hei vaan taas hei!

Mie oon kyllä ihan linjoilla, vaikka en o taaskaan ehtiny päivittää tänne mitään. Työ ootte siellä ihan että "JENNII, tuu kertomaan mikä on kevään in-sisustustrendi ja mikä on nyt muotia!?" 

No, muodista en tiiä mutta kevään parasta antia on kun kohta on taas kansalaisopiston oppilaiden taidenäyttely. Tässä on nyt pari otosta. Eli jos kaipaat sisustukseesi uutta, hieman (paljon) häiriintynyttä ilmettä niin tästä lähtee!

Tässä eka maalaus. Meillä oli aiheena omakuva. Taulun nimi on "Masentunu muumio." Se kuvaa miuta. Oon tuo muumio tuossa :D

Sitte o oma tän hetken henk.koht.suosikkini, eli "Makke, maailman mielikuvituksettomin mustekala." Makke on jotenki nii liikkis. Toivottavasti se löytää itselleen hyvän kodin!

Miu rakas sisko on joskus aikanaan kirjottanu yhtee miun ystävänkirjaan että "Miksei kukaan kysy mikä Jenniä vaivaa??" Sitä mie tässä mietin edelleen.. 

Tällä rahalla saa tälläsiä taiteilijoita :D

Aamen.

Iltapäivälehdestä päivää

Nyt tulee kuulkaa taas niin älykäs postaus, että ei o mitää järkee! Otetaa heti tähä alkuu joku hieno kuva, ni päästään tunnelmaan:

Noni, eli tulin just töistä ja avasin miu tietokoneen. Siinä ei sinällää o muuta hauskaa, kun että eihän kellää o enää tietokoneita, ku kaikilla o älypuhelimet :D

Tsuumasin iltapäivälehden sivustoa ja bongasin kaks asiaa, joista haluun nyt avautua.

Asia yksi on se, kun joku Milla Meikäläinen jostain peräkylältä("Milla" jos nyt luet tätä, niin en halua millään tavalla loukata sinua tai vähätellä kokemustasi, tästä jutusta tulee nyt vaan tällee vähä hauskempi.)on käyny mäkkärissä syömässä ja löytäny sitte salaatistaan "niljakkaan yllätyksen, joka oli melkein suussa jo, kun totuus paljastui!" Kyllä, Milla Meikäläinen oli löytänyt salaatistaan kastemadon. Iltapäivälehden käsiinsä saama mäkkärin markkinointijohtaja oli miusta kovin hienosti todennu, että "se oli salaatissa, salaatti kasvaa mullassa, mullassa on kastematoja." 

Joo, ei o hauskaa löytää salaatistaan kastematoja, ei. Ei myöskään o kiva löytää juustoqueasadillasta kanaa tai papuburritosta jauhelihaa. Nää siis noi niinku kasvissyöjän näkökulmasta, en tiiä mikä Millaa tuossa nyt nii kovin ahdisti.. 

Enivei, tää on vaa hauskaa mistä kaikesta ihmiset jaksaa ottaa yhteyttä johonki lehteen, oikeen vielä kuvan kera. Tai siis kai ne saa tosta jonku vinkkipalkkion? Mie saisin joka viikko pari kymppiä lisää virkistysrahastooni, jos ottasin joka kerta kuvan poliisiautosta, joka pörrää tässä meiän pihapiirissä. Parhaimpina päivinä siinä ois ambulanssiki mukana ja kenties jopa pari "ambulanssimiestä" vieressä seisoskelemassa :D "Lukijan kuva nro 2356" 

Nii, että sitä vaan, että ihmiset on nii vieraantuneita luonnosta, että jos salaatissa on mato, niin se ylittää uutiskynnyksen. Mitä ois meiän isoäidit sanonu tähä? Vastaus: Ei mitään. Ne ois ottanu madon pois ja syöny sen salaatin. Satovuodesta riippuen ehkä ne ois syöny sen madonki.

No, se siitä. Toinen asia. Haluatko miljonääriksi-skaba on taas alkanu ja siitä oli tehty uutinen, ku kaks teiniä oli ryssiny siinä jonku "ihan helpon" kysymyksen. Miusta on kohtuutonta tehä uutisia tollasesta, että "olisitko itse tiennyt?" Että kuka sen määrittää mikä on vaikee ja mikä helppo kysymys? Jollekki lääkärille joku kolmas aivohermo on ihan peruskauraa mutta jos kysytään, että minkä värinen on Tuomas veturi, niin se tohtori sanoo, ettei o koskaa kuullukkaa. (yleisössä viihteelle lähteny perheenäiti ei pysy penkissään, koska haluis niiiiin päästä vastaamaan tähän kyssäriin!) 

Tähä välii yks kuva joululta. Mitkä karkit teillä jää viimeseks Fazerin parhaat-sekotuksesta?

Noni, takas aiheeseen, eli miljonäärivisaan. Siinä oli siis kyssäri, että millä nimellä Victoria Beckham tunnettiin Spice girls-yhtyeessä. Yleensähän näissä helpoissa kyssäreissä on kolme jotai iha höpönlöpöä tyyliin a)Make b)Pera c)Tero D) Posh Spice

Aattelin, että tää on sen takia nolo, että ne lapsoset ei tiiä sitä mutta siinähä oli vaihtoehtoina kaikki ne neljä tyyppiä, tai siis niitten lempinimet. Haluatko tutustua Jennin outoon mieleen-visassa paljastuu, että EMMIEKÄÄ OIS TIENNY?? Ja mie oon kuitenki 90-luvun (laman)lapsi ja eläny ton ajan! Sen verra oisin tienny, että Baby-spice se ei ollu, koska se oli se blondi niistä. 

Kysyin miu luona asuvalta ihmissusiurokselta asiasta. Hän on saman aikakauden kasvatteja, toki henkiseltä kehitykseltään aika eri maailmassa kasvanu. K luuli että mie vitsailen. Se siis ties heti, että se oli Posh Spice. Kun totuus selvis sille, käytiin seuraavanlainen keskustelu:

K: Ai et sie muka tienny tota vai?

Mie: no en.

K: No tiesitpäs. Tietenki.

Mie: No tiesinmie sen, ettei se ainakaa ollu Baby spice

K: ??

Mie: *nolo*

K: Mitä, siis kaikkihan ton tietää! Älä vaan kerro tästä kellekkään! 

Mie: En, en ainakaa jaa tätä missää mediassa, vaikka esim miu blogissa. (koin tässä samanlaista tunnetilaa kun sillo, ku kysyin onko transformerssit hyviksiä vai pahiksia.)

K: Siis oikeesti, miu mummoki ois tienny ton vastauksen ja se on kuitenki kuollu.

I rest my case. 

Hyvää ystävänpäivää!

Toivottavasti teillä kaikilla lukijoilla on edes yks hyvä ystävä. Joku, jolle voi aina soittaa mistä tahansa asiasta. Parasta on, jos se ystävä ei ollenkaa ylläty mistään aiheesta, kuuntelee sujuvasti ja keksii ratkaisun ongelmaan. Onni on ystävä!

Tässä vielä terveiset tuolta ylempää, kun tässä nyt on näitä julkkiksia ja vähemmän julkkiksia lähtenyt tuonne taivaan kuoroon enemmänki:

Laman vuoksi ja energiakustannusten säästämiseksi valo tunnelin suulla sammutetaan. 

- Jumala

..ei miula muuta.. T: teiän häiriintyny ystävä.

Kun aika on..

Ihmisen aika. Kuolla siis. Tai vaan tulla vanhaks.

Miu tekis iha hirveesti mieli kirjottaa johonki iltapäivälehden kohupalstalle pieni vastine tähän hoitolaitoskohuun. Viimesimmäks herätti huvitusta se, miten on revitty isot otsikot aiheesta "Vessapaperin rullan vaihtaminen maksaa 15 euroa."

En tietty tiiä mite noissa hoitolaitoksissa tuo hinnoittelu oikeesti menee, mutta jos nyt ihan kohua herättääkseni vertaan sitä hevosmaailmaan. On hevostalli, jossa on omistajien mussukoita täyshoidossa. Omistajat käy kerran päivässä tunnin verran ratsastamassa ja muuten hevonen on sen tallinpitäjän ja tallimestarin vastuulla. Tallissa on 15 ratsua, joilla jokaisella on oma päiväohjelma, loimitusohjelma, ruokailuohjelma, tarhailuohjelma ja olemassaolo-ohjelma. Omistaja näkee tosiaan sitä ratsuaan sen tunnin tai kaks päivässä mutta osaa silti vaatia mussukalleen täyttä palvelua.
"Tänään polle tartteis ne pinkit suojat tarhaan, kun on täysikuu."

"Meidän Misty haluaa tänään syödä tuosta vasemmanpuoleisesta heinäpaalista, kun tuossa toisessa on vähän liikaa tuota keltaista kortta joukossa."

"Mun tytön poni haluaa maanantaina sinisen loimen tarhaan ja jos lämpötila laskee kaksi astetta, niin sitten pitäs käydä vaihtamassa se punanen loimi."

"Ratsu-Reima haluaa juoda kädenlämpöistä vettä kolme kertaa päivässä kädestä pitäen juotettuna."

Kyllä! Kaikki tämä onnistuu, tottakai. Koska työntekijällähän ei ole mitään muuta tekemistä, kuin hypätä omistajien kaikkien oikkujen perässä ja kuunnella sitte haukut, jos joku asia jää tekemättä. Tän takia viisaat tallinpitäjät on määritelly kuukausittaiseen perusmaksuun kuuluvat toimenpiteet ja jokaisesta erillisestä hommasta menee joku pieni maksu. Tällä vältetään kivasti kaikki turha hössötys (ne pinkit suojat tiistaisin ja loimen vaihtelut kesken päivän) mutta tarjotaan kuitenki mahdollisuus saada palvelua, rahaa vastaan. Totuus on, että se tallityöntekijä on kuitenki se, joka viettää eniten aikaa sen rakkaan Pollen, Mistyn ja Ratsu-Reiman kanssa. Se työntekijä tietää miten se mussukka käyttäytyy aamuruokinnan aikaan, miten se kulkee tarhaan, miten se kulkee sieltä pois, paleltaako sitä ja vaikuttaako se karsinassa nuokkuessaan normaalilta, ylienergiseltä vai sairaalta. Omistaja näkee sitä vaan sen tunnin just ennen ratsastusta. Silti omistaja ei usko, jos tallityöntekijä kertoo huomioistaan. (Huomioi, että tämä nyt tosi kärjistetysti kuvattuna!)

Villisti sovellan tätä samaa asiaa nyt tähän hoitokotikohuun ja vessapaperin vaihtamiseen ja muuhun omaisten kauhisteluun. Välillä saa lukea, että "Muistisairas omaiseni oli sidottuna tuoliin." ja sitte taas kohta että: "Omaiseni oli kaatunut ja satuttanut itseään." Okei, ketään ei saa sitoa tuoliin, totta, ei kiva. Annetaan sen mummelin vaan lähteä vapaasti liikenteeseen, kun kukaan ei ehdi vahtia, se kaatuu, satuttaa itsensä ja taas itketään iltalehteen. Tai ei nosteta sitä ollenkaan istumaan pyörätuoliin tänään -> "Omaiseni makaa vain sängyssä."

 "On se nyt kumma, kun mummon vaipat oli taas märät ja sillä oli sama paita päällä kun eilen! Mummo haluis kattoo telkusta onnenpyörää mutta taas oli väärä kanava päällä!" *tässä välissä menee kolme kuukautta, kun ei sitä ehi joka päivä käymään mummon luona..* "Mummolla oli mustelma, onko se kaatunu, eikä meille ole ilmoitettu??" *Soitto iltapäivälehteen.* Mummo kuolee ja kuinka ollakkaan, löytyy kaukainen sukulainen, joka ihan tarkkaan muistaa, että mummolla oli kultasormus, jonka hän oli luvannut juuri minulle, missä se on? Onko hoitokoti hävittänyt sen johonkin?? Mitäh??

(Mainittakoon, että hevostalli-hoitokoti vertaus ontuu toki siinä mielessä, että sitä hevosta yleensä käydään kattomassa säännölllisesti.. Poikkeuksia suuntaan ja toiseen toki on.)

Miule tuli ajatus, ihan utopistinen, joo mutta tänne kehtaan sen kirjottaa.. Mitä jos ne OMAISET kävis joskus kattomassa sitä muistisairasta ihmistä siellä hoitokodissa ihan vaan seuraa pitääkseen?? Menisivät joskus ruoka-aikaan tai iltapalan aikaan, ottaisivat lusikan kauniiseen käteen ja syöttäisivät sen mummon samalla tavalla, kun se mummo on joskus aikanaan syöttänyt lapsiaan ja lapsenlapsiaan.. Ruokailun päätteeksi voisi auttaa hänet vielä vessareissulle tai vaikka pyörätuolilla pikku kävelylle lähirantaan sorsia ruokkimaan. Joskus voitaisiin lukea yhdessä vielä päivän lehti. Mummon mielenkiinto olisi pari tuntia jossain muualla, eikä hän soittelisi hoitajien kutsukelloa seuraa saadakseen. Hoitajat ehtisivät hoitaa niitä mummoja, joilla ei omaisia ole ja heillä voisi olla joskus aikaa tehdä joku asia kunnolla. He saattaisivat ohi mennessään vaikka vaihtaa sen vessapaperirullan jonkun toisen huoneessa, ihan ilmaiseksi??

En tiiä, kaukaa haettua, tiedän. Omaisethan nimenomaan maksavat palvelusta, että se muistisairas sukulainen saadaan (pois nurkista)hoitokotiin. Ja mitä sillä rahalla saa? Mummo makaa märissä vaipoissa ja "hoitajat vaan juoruavat kansliassa ja näpyttelevät tietokoneitaan". Kyllä. Hyi hoitajat, teillä on parantamisen varaa. Ihan hyvin ne omat ruokatauot voisi käyttää siinä asiakkaiden kanssa saman pöydän äärellä istuessa ja tartteeko sitä kirjaamistakaan nyt työajalla tehdä, ihan hyvin sitä voisi käyttää omaa vapaa-aikaansa sen puoli tuntia työpäivän jälkeen ja kirjata kaiken koneelle. Tarhan täti ymmärtää kyllä, jos haette oman lapsenne vähän myöhässä ja omaan harrastejumpparyhmäänkin ehtii vielä vartti tunnin alkamisen jälkeen. Ei voi olla niin justiinsa!

Ollaan myö hoitoalan ihmiset tylsiä tyyppejä, oli kyse sitten jonkun hevosesta tai omaisesta.. Pahoittelut, yritetään tsempata!

Aamen.

Cogito ergo sum

Työ ootte kaikki tietysti niin filosofisesti sivistyneitä, että tiiätte mitä tuo otsikon lause tarkottaa mutta IHAN vaan, jos jonkun latinan ja filosofian tunneista on vierähtäny vähä aikaa, niin muistutettakoon teitä tästä, eli Cogito ergo sum=Ajattelen, siis olen. Siinäpä meille tämän päivän teemalause.

Paitsi että tää ei varsinaisesti liity ajatteluun juurikaan mutta olemassaoloon kyllä. Ja tarkemmin sanottuna siihen, että kuka minä olen ja miksi minusta tuli tälläinen. Mie oon nimittäi tänä talvena(no, ehkä vähä jo viimevuonnaki)tajunnu mistä tää kaikki johtuu! 

Kaikkihan sen tietää, että lapsuudessa meidän minuus alkaa muokkautua. Perheen rutiinit, isä- ja äitisuhteet, naapurisuhteet, kaverisuhteet, onko perheessä lemmikkinä pyöreässä maljassa uiskenteleva kultakala, jonka naapurin kissa käy syömässä vaiko vaan seinän välissä vilistäviä puolivillejä rottia, jotka näyttäytyvät öisellä vessareissulla.. kaikki tää tekee meistä sen mitä myö ollaa aikuisena. Meillä oli ihan hyvä lapsuus. Kodin ympärillä oli lääniä missä pysty rakentaa lukemattomia erilaisia majoja, oli koira, puutarha ja vilkas mielikuvitus, sekä lapsenvahtina samassa pihassa mummi, joka aina vähä välillä katto perään ja esti pahimmat ylilyönnit. (Tietty aika nopeesti aina tajuttiin mistä leikeistä ja leikkipaikoista kannatti mainita ääneen aikuisille ja mitkä oli sitte parempi pitää ihan omana tietona. Riskinä oli nimittäin, että jotkut mestat oli aikuisten mielestä vaarallisia tai jopa kiellettyjä!)

Noh, se johdatuksesta. Tää miun havainto liittyy siis talveen ja erityisesti talviurheiluun. Nykylapset ei uutisten mukaan kuulema juurikaan enää hiihdä. En tiiä mistä moinen johtuu, mie ainaki kävin just päivänä eräänä hiihtoladulla. Maisema oli ihan jees ja suksiki kulki(pienestä hangesta huolimatta.) Ostin tänä talvena tuollaset kyrväkkäät rukkasetki ihan oikeesta urheiluliikkeestä! Hiihto jos mikä on välineurheilua ja noissa tumpuissa ei tuu kylmä. Toki ne on vähä raskaat yrittää survoa läpi noista sauvojen rannelenkeistä mutta kyllä ne pienellä väkivallalla menee, niinku kaikki muuki tässä elämässä..

Nyt, käpälä pystyyn kaikki jotka ootte joutunu ala-asteella hiihtämään liikkatunnilla ja raahaamaan suksia eestaas kodin ja koulun väliä? Kuinka monella teistä oli tälläset elämää helpottaneet välineet niitten suksien hallitsemiseen:

Eli siis tuollaset pienet muoviklipsut, joilla saa nuo sukset ja sauvat tollaseks käteväksi paketiksi?

Tää on siis nyt tää miun havainto, syy miks mie oon tällänen. Meillä EI nimittäin lapsena ollu tollasia hienouksia.. Väittäsin, että jollakulla miun aikana samaan aikaan peruskoulun lyhyttä oppimäärää tahkoneella lapsosella oli kyllä, että tää ei siis ole mikään 2000-luvun keksintö. 

Tiiättekö tunteen(no ette varmaan tiiä ku teillä kaikilla salettiin oli tollaset kiinnikkeet suksissa lapsina!!?)kun joku vie teidät kouluun aamulla, saatte ne sukset ja monot ja reput ja sauvat ja kaiken muun tarvittavan autokyydillä sinne koululle mutta iltapäivällä ne pitää roudata ihan omin voimin takas kotia, kävellen. Reppu painaa ku synti, lisäks mukana on muovikassi jossa on kaikki syksyn piirrustukset ja sellanen savesta tehty siili, jolla on hammastikkuja piikkeinä. Siili on maalattu keltaseks. (Se ei liity tähä mitenkään muute mutta halusin nyt tehostaa tätä mielikuvaa.) Muovikassi roikkuu oikeessa kädessä suksisauvojen kanssa. Vasen käsivarsi yrittää hallita suksia ja monot roikkuu kaulassa niitten naruista tehdyn hienon viritelmän turvin. Matkaa ei ole ku pari kilsaa mutta se tuntuu maratoonilta. Ekan kerran toinen suksi lipsahtaa kainalosta n.sadan metrin matkanteon jälkeen. Sitte pitää kokeilla meniskö ne kantamalla sillee ku kantais jotai halkokuormaa, eli suksetjasauvat poikittain syliin. Homma toimii niin kauan kun kapeella polulla tulee joku vastaan ja paketti pitää purkaa. Toinen suksi lipsahtaa taas ja valuu tietä pitkin kauemmas. (Se ei koskaan luista noi hyvin hiihtäessä)

Matka etenee n.300 metriä kunnes havahdun siihen, että se muovikassi, jossa on kaikki miun syksyn aikana koulussa tehdyt taideteokset, on jääny siihe edelliseen pysähdyspaikkaan. Käännyn ympäri ja näen iloisenkeltaisen Haka-hallin kassin loistavan hangessa. Tökkään sukset ja sauvat hankeen ja meen hakemaan kassia. Matka jatkuu. Välillä pitää vaihtaa sauvojen ja suksien paikkaa, ku sukset painaa enemmän. 

Mainittakoon tässä vielä, että kotiin päin kävellessä oli aina vastatuuli, ylämäki, lumihanki ja nälkäiset sudet näykki kannoilla kesät talvet!

Lopulta pääsen kotiin. Onneks pakkasessa on mököä! (Mökö tunnetaan yleisemmin nimellä mokkapalat. Ne on parhaita oikeestaan sillee vähä jäisenä. Meillä oli lapsena aina mököä pakkasessa.) Laitetaan siskon kaa video pyörimään ja syyää välipalaks sitä..mököä. Ja kaakaota. Illalla mennää vielä vähä pihalle hiihtämään. 

Että ihan vaan jos mietitte miks miusta on tullu tällänen, ni se johtuu suurelta osin siitä, että meillä ei ollu lapsena mitään elämää helpottavia (kalliita)tavaroita, kuten nintendoa, kaapeliteeveetä, omaa ponia tai noita suksiklipsuja. Viimeksimainitut on erityisesti vaikuttanu tähä miun aikuisiän minään. Ehdottaisinkin, että noitten suksikiinnikkeiden keksijälle myönnettäisiin Nobelin rauhanpalkinto. Hän olisi sen kyllä ansainnu!

Ei siinä kuulkaa, hyvää talvea kaikille ja käykäähän hiihtämässä!