Marjametsällä

On taas SE aika vuodesta. Maailma pyörii sen ympärillä sataako, paistaako, tuleeko mustikkaa, mansikkaa, sieniä.. On ihailtavaa, että on myös ihmisiä, jotka ei sekoa täysin tällee sadonkorjuuaikaan. Että voi niinku lenkkeillä metsässä ilman että tarttee pelastaa joka ikinen puoliraakaki puolukka ämpärinpohjalle ja pakkaseen.

Itse en kuulu niihin onnekkaisiin. Siis niihin marjastamisgeenistä vapaisiin hahmoihin..

Tää kaikki alko aikanaa siitä, ku miu rakkaat vanhemmat tajus oman kuolevaisuutensa ja halus tehä ittestään kopion tai pari. Tiiättekö, vähä niinku sellanen mini me, jonka geeneissä suku jatkuisi ja jatkuisi.. (No, kuten arvata saattaa, ni miusta tuli tietty tällänen harjotuskappale, eka lapsi kun oon.)

Kun miuta tuotettiin joskus 80-luvun alkupuolella Heimosillantie 13:ta sijaitsevassa monistamossa, ni siihe soppaa laitettii aimo annos marjastustarmokkuutta äidin puolelta. (Vastapainoks miulta puuttuu äidillisyys-, kodinsisustus-, ruoanlaitto- ja kaikki muu normaaligeeniys. Tais tulla vähä yliannos tuota marjastajaa..) Se oli sillee piilevänä ominaisuutena, että se ei päässy valloillee kovin pahasti ennen aikuisikää. Toki oon aina viihtyny metsässä, luulisin ainaki, mutta koska pakastin täytty kotona asuessa aina syksyllä iha itsekseen mustikoista, ni ei siinä tarvinnu sillee kauheesti ite puskissa urheilla.

Nyt oon kuitenki tän geenin orja. En pysty olee ilman, että pääsen toteuttamaa itseäni joka syksy. Parasta on sienestys, vaikka en ees tykkää sienistä! Ne vaan täyttää ämpärin tyydyttävän nopeesti. Miule ei o myöskää luotu mitää tervettä itsesuojeluvaistoa marjastamiseen liittyen. En pelkää hyttysiä, ampiaisia, karhuja, ufoja, metsään kuolleita marjastajamummoja, enkä naapurin lapsia. Ainut hieman kunnioitusta aiheuttava asia on marjamaistaan mustasukkainen keski-ikäinen täti-ihminen ja niistäki pahin ikinä tuntemani on miule nii läheistä sukua suoraan ylenevässä polvessa, että uskoisin olevani turvassa :D

Kävin eile ettimässä vattuja. Olin varautunu saamaa pari hassua marjaa kupin pohjalle, joten en ottanu sitä hommaa heti nii tosissani enkä asiaankuuluvalla vakavuudella. Menin siis vyötärönkorkuseen pusikkoon lyhythihasissa- ja lahkeisissa vaatteissa. Tajusin kyllä, että se ei ollu hyvä idea mitä pidemmälle sinne pusikkoo mie konttasin mutta ei sitä siinä marjahuuruisessa mielentilassa voi enää perääntyäkään! Olin ottanu vaa yhen rasian(!), (siis oikeesti, kuka tosimarjastaja lähtee edes epävarmoihin pusikoihin yhen pikkuveljen parhaat-karkkirasian kanssa?!)ja sitte yhen pienen pakastuspussin. No, rasia täytty nopeesti ja sit aloin pakata sieltä täältä löytyviä herkkuja siihe pussii. Idea toimi joo mitenkuten, kunnes kotiovella ihmettelin mite miu selkä on jotenki tahmee.. Ylläri, ne vatut oli kostoks valunu sieltä pussista, miu ilmastoidun repun selkämyksen läpi ja niin vaan oli paita märkä muustaki ku parin kilsan pyöräilystä..

No, onneks ei ollu pyhäpuku päällä. Vaatteet ja reppu pyykkiin ja saalis aakeelle laakeelle alustalle ja partsille, jotta kaikki oravaa pienemmät öykkärit sais tilaisuuden poistua miu marjasadosta iha omin voimin. Lähinnä hämähäkit ja sellaset pikkuset öttiäiset. Osa niistä oli muute vähä vihasiaki jopa. Ykski hämis kipitti hirveetä kyytiä ja mutis jotai käsittämätöntä mennessää. Se oli iha vattumehussa pientä karvasta ruumistaan myöden. Sillä oli ruskeet buutsit ja pieni kassi olalla. Hirveen sadattelun saattelemana se katos jonnekki, en ehtiny kysyä mihi sillä oli kiire.

Joo, jaa sit oli yks hauska mato. Sanotaan häntä tässä nyt vaikka ööö.. No, keksikää nyt joku madon nimi, miespuolinen? Raivo? Joo, sen madon nimi oli Raivo(nimi muutettu, ei halunnu esiintyä omalla nimellään, kysyin.). Sieltä se nous vattukasasta ja katteli siinä ympärilleen. Oli raukka just heränny, vaikka kello oli siis jo around 3 iltapäivällä. Raivo oli iha sekasi, että mihi hittoo on nyt joutunu. Kuvitelkaa sellanen nihkeenkarvanen mato, jolla on viikset ja pienenpieni silinteri päässä. Ja silmälasit, sellaset pyöreet, jotka on vähä vinossa. Raivo oli eile ollu vähä juhlimassa ja torkahtanu väärään paikkaa. Sit se oli joutunu miu vattusadon mukana mei parvekkeelle. Siinä se alkujärkytyksestä toivuttuaan alko miettiä, että mite hitossa näin on päässy taas käymään! Vaimo ei kyllä ikinä tuu uskomaa tätä. (Ilmeisesti Raivolle tapahtuu tällästä useinki?) Pahoittelin sille joutumista näin pikälle väärään paikkaan ja neuvoin suunnan missä sen kotipuska on. Annoin vielä alkusysäyksen tuosta parvekkeen reunalta. Tokihan tuossa on meiän lähipubi vielä matkan varrella, joten voi olla ettei Raivo o vieläkää päässy iha kotii asti. Hassuja nuo metsän ötökät.

Möksän muistolle

Ja kaikkien muidenki kotieläinten. Kaikki lemmikinomistajat tietää, että se on maailman kauhein asia, kun pitää laittaa se oma möttönen ikiunille. Eläimen vanhentuessa alkaa miettiä koska se päivä tulee. Mistä sen tietää, koska pitää päästää irti ja millon on vielä edes vähän toivoa, joku hoito, kipulääke tai vaikka ihmeparantaja, jonka puoleen kääntyä. Mutta kyllähän sen näkee, kun askel on hidastunu, ruoka ei maistu ja silmistä on kadonnu se pilke, joka tekee elämästä elämää. 

Mie hautasin miu viimesen lemmikin joulukuussa 2013. En ehkä ikinä hanki uutta, vaikka mieli tekis iha hirveesti. Niitten hautaaminen on vaa nii vaikeeta. Käyn sitte paijaamassa tallikissoja senki eestä. Ne on aika hyviä tyyppejä.

Tässä miu ystävälle:

"Et enää vieressäni kehrää illalla, olet nyt muiden siivekkäiden ystävien kanssa jossain kaukana, sateenkaarisillalla.

Rikastutit elämääni niin monella tapaa, on nyt aikasi olla kivuton, huoleton ja vapaa.

Pieni karvamöykkyni, olit mielessä  reissatessani maailmalla, nyt torkut ikiunta Mustolan pihatammen alla. 

Tulen aina muistamaan aikamme yhteisen, jäi siitä sydämeeni pieni jälki, kissan tassun muotoinen."

.. Ja tässä on vielä toinen runo. Tää on alunperin kirjotettu miu rakkaan terapeutin koiran poistuttua tästä todellisuudesta henkimaailmaan. Tässä se hieman vapaasti muokattuna, jos joku tahtoo käyttää sitä vaikka jonkun lohdutuksena joskus..

"En turhaan yritä sanoin lohduttaa, et niillä lemmikkiäsi kuitenkaan takaisin saa.

Mutta totean vain, että tiedän miltä tuntuu kun ystävä parhain, lähtee taivaan tarhoihin aivan liian varhain.

Yhä kuuluu tassujen rapina kotitiellä, vaikka hiljaista tiedätkin olevan siellä. 

On meidän omistajien vastuulla tehdä päätös kipeä, vaikka ystävällemme lähtö onkin kivuton ja ripeä.

Uskon silti, että lemmikkisi sanoisi sinulle eläinten kielellä: "Äiti, älä ole pahalla mielellä."

Sanoisi: "Kiitos päätöksestä tästä, kiitos mukavista päivistä, leikeistä, reissuista, kiitos hyvästä elämästä!"

Nyt on kivut ja surut poissa, olen muiden kavereiden kanssa täällä ylhäällä eläinten taivaan karkeloissa."

Tiedän, että lemmikkisi on edelleen mukanasi arjessa, työssä, vierelläsi kulkee kylmässä talviyössä.

Älä siis säikähdä henkäystä pimeässä, se on vain hänen tapansa kertoa sinulle: "Olen tässä."

Meduusa

Hei, pitää lisätä tuoho ruoka-aiheeseen vielä yks huippujuttu.. Kattelin töissä yks päivä Avara luontoa(siinä on ne muutamat selostajat, nais- ja miesääni, jotka on ollu siinä about aina. Avara luonto ei o enää Avara luonto, jos ne ei enää joskus selosta siinä!)

No siinä oli sitte kaikenmaailman merielävistä ja lopulta meduusoista. Nehän on sillee tavallaa vähä pelottavia. Meduusat siis. Niillä saattaa olla jonkinasteinen tietoisuus. No, yks meduusa, sellane vieläpä aika iso(!)meni liian lähelle koralliriuttaa. Sit siinä oleva tappajakoralli(no okei, ei ollu ehkä iha tolla nimellä)nappas sen kiinni ja imi sisuksiinsa. Ihan ku se meduusa ois ollu spagettia, slurps vaan..

Hitto, oisin linkittäny teille rakkaat lukijani sen kohan, mutta nyt voitte vaa ajatella sitä mite se meduusa yrittää räpiköidä irti mutta ei pääse.. Slurps vaan :D

Ei miula muuta. Enskerralla voiaa jutustella jostai vähemmän ruokavasta aiheesta!

Aamupala

Huomenta. Oon havainnu, että tällee aamulla kahvimukin äärellä tää blogin pitämine on kaikista hauskaa. Toine vaihtoehto tietty illalla ginitonikin äärellä, mutta ku se pääs tosiaa loppumaa :D

Noni, no eiks bloggaukseen kuulu oleellisena osana ruokakuvat. Tässä nyt heti kärkee kuva miu aamupalasta. Tavallaa se on lavastettu, koska söin töissä jo joskus 6 jälkee ekan kerran mut nyt kotiin tullessa on taas aika vähä ruokailla. Keräsin nuo mustikat matkan varrelta. Siis kotimatkan. Olin pyörällä liikenteessä. Varmaa jonku Musti-koira on mennessää virtsannu noihi, ku en jaksanu just hirveen pitkälle poiketa polun reunasta, ku tää ei ollu sellanen virallinen mustikkaretki. Vielä.

Sit tuo kiivi on oikeestaa vähä niinku kuvausrekvisiittaa, en o vielä varma aionko syyä sen. Se ois oikeesti pitäny olla halkastu!(..mut menköö nyt.) Sit on näkkäriä. Huomatkaa mite mie oon oikee sisustanu ne. Näkkärit siis. Koska tässä on vähä sama homma ku siinä Nutellan levityksessä, että koko leipä pitää olla päällystetty. Sit ku joku hahmo oli ostanu meille sellasia epämääräsen mallisia, ohuen ohuita juustoviipaleita, ni niitähä joutu iha kunnolla asettelemaa, että sai ensinnäki kaiken pinnan peittoo ja toisekski, että siihe tuli tarpeeks paksu kerros sitä! Huomatkaa myös muumilautane :D

Tosta näkkileivästä piti mainita, että oikeestaa en ikinä muista sen olemassaoloa mutta jos sen joskus sattuu havaitsemaa sielä leipähyllyssä, ni onhan se ihanan nostalgista! Tuossa ei nyt o kyseessä Koulunäkki-merkkinen tuote, vaan joku perus Vaasan tekele. Mut tietysti ajatuksena, jos siihe lisäis vähä porkkanaraastetta kylkeen ja poistais tuon juuston, ni tulis iha yläasteen lounasruokailu mieleen! Voi niitä aikoja..

Oho, tuli aika vahvaa kahvia. Useat miu kolleegat keittää nii laihaa kahvia, että se näyttääki iha teeltä. Vastapainoks tuo meillä asuva hahmo keittää nii mustaa kahvia, että voisin värjätä tukkani sillä ja hyvä tulis. Tää oli välihuomio.

Tässä terveiset miu kiiviltä. Ja Mangolta.. Tuo Mango on siirtyny jo manalan majoille aikoja sitte. Se maistu iha oksennukselta. Tai siis hitto, eihä se o mikää Mango vaan Papaija. Tuo kiivi näytti aluks sellaselta ilosen viekkaalta mut ku sitä piti vähä tummentaa, ni nyt se on vaa tollane.. no, vähä onnelline. Sen nimi on kai Rauno. Papaijalla ei o nimee.

Eräs miu rakas ystävä osti kerran kaalin. Tämän tapahtuman jälkeen, siis kauppareissun, tuli tekstiviesti,  joka meni suunnilleen näin: Ostin kaalin. Kotimatkalla annoin sille nimeks Anton. Kui mie voin nyt sen teurastaa? Muistaakseni Antonista tuli kaalilaatikkoa. Tää tapahtu around vuoden 2003 kieppeillä. Anton elää silti ajatuksissani! (Miettikää hei, että miu mieleterveys on sellasen ihmisen käsissä, joka eka inhimillistää kaalin ja sit tekee siitä kaalilaatikkoo.. No, jälkensä on jättäny miuhunki!) 

Aatelkaapa ite, ku se kaali jököttää(käytän tarkotuksella tällästä vähä häiriintynyttä verbiä tässä kohtaa.)siinä auton etupenkillä, ku ajelet kotii. Eka et ehkä kiinnitä siihe mitää huomioo mutta yht´äkkiä huomaat pohtivas jotai asiaa äänee. Tyylii vaikka säätä. Sit jotai toista asiaa. Vilkaset sitä kaalia. Se mulkasee takas. Liikennevaloissa katot jo kunnolla sitä kohti ja kerrot sille että siu pitäis oikeestaa täyttää veroilmotus tai että et o jaksanu vastata siu kaverin tekstiviestiin. Kaali kuuntelee ja ymmärtää.(Oisko sille pitäny laittaa turvavyö?) Loppumatkasta oot varma että se jo vastailee. Nostat sen hellästi etupenkiltä syliin ja kannat kotiin. 

Seuraavana päivänä siitä tulee kaalilaatikkoa. 

Synnärillä

Mie sohasen tässä aihetta, josta en ymmärrä ite yhtikäs mitään mutta joka aiheuttaa aina ah-niin-ihania keskusteluja. Kyseessä siis lapset ja synnytys. Tässä saattaa olla semisti ällöjä kohtia. Tarkoituksena ei ole sitte loukata ketään, eikä aiheuttaa traumoja millään tavalla. Tää on vaa miu ajatusten virtaa..

Tässä heti kärkeen ilmanen vinkki yläasteen terveystiedon opettajille, joitten pitää kertoo ehkäsyasioista teineille: Viekää ne synnärille kattomaa synnytystä. Tai ehkä siihe riittää jopa iha vaa video aiheesta. Siinä voi sitä katellessa mietiskellä, että onko sitä kortsua nyt loppujen lopuks nii vaikee kaikissa nuoruuden hormoonihuuruhimoissakaan äkkiä rullata sinne väliin. Eipä sillä ettäkö joku kuppatartuntakaa nyt lopulta ois iha huippuhauska, joten kaks kärpästä yhellä kortsulla!

Noni, no siis miehän olin viikon synnärillä harjottelussa. Miettikää, kokonainen viikko(tai siis 5 päivää..)ja sinä aikana 7 synnytystä. Ja sit siihe päälle muutama teoriatunti. (joilla ei saanu sanoa V-sanaa.. Arvatenkin ensihoitajaopiskelijoiden ollessa kyseessä kyseinen sana oli sanottu moneen kertaan jo ennen ekan tunnin loppua. Rangaistuksena tentissä naisen anatomisten osien tunnistusta. Siis niiden osien, jotka eivät paljonkaan päivänvaloa näe. Paitsi aikuisviihdealalla työskentelevien. Mutta meiän tentissä ei tainnu kyllä olla kenenkään pornotähden elimiä esillä?) Mutta siis näillä opeilla on miu kätilötekniikat hiottu. Jeij. Että onnea vaan SINULLE, joka miun yksikössä joskus synnytät.. Toivottavasti tiedät ite mitä oot tekemässä!

Noni, no siis sielä synnärillä oli oikeesti tosi mielenkiintosta. Eka odotustilassa, oven toisella puolella hikoilee joku nuori äitikokelas. Mies(poikaystävä?)on siinä vieressä aidosti vähintää yhtä kärsivän näkösenä. Äiti yrittää olla urhee mutta isä kalpenee yhen asteen verran jokaisen supistuksen kohdalla. Kaiken nähny ja kokenu kätilö tulee juttelemaan. (Mie seuraan opiskelijana perässä ja imen vaikutteita ja käyttökelposia fraaseja mitä kohta jakautuvalle, jäätävistä kivuista kärsivälle ihmiselle on sopivaa sanoa.) Siinä aletaan mietiskellä, että jokohan tästä voitaisiin siirtyä tuonne salin puolelle. Joo, sielä onkin vapautunu just ykkössali. Sinne siis. Opiskelija saa pistää kanyylin. Se pieni pistos ei tunnu enää missään. Kätilö laittaa kohdunkaulan puudutteen. (Jos tää käsite on nyt väärä, niin my bad, joku puudute kuitenki.) Ottaa n.käsivarren mittasen pitkän neulan. Tai siis se on joku jatkopätkä, että se menee oikeeseen osotteeseen. Sitten vaan äiti jalat auki ja piikki sisään. Äiti irvistää. Kätilön ilme ei värähdä. "Tää vähän pistää.." No shit, sherlock! Puudute kai auttaa, koska äiti rauhoittuu.

*Tässä välissä lääkäri tulee laittamaan epiduraalin. Se on ilmeisesti melko kivutonta ja auttaa.*

Synnytys alkaa. Isä on taas kalvennut hieman, näyttää siltä että pyörtyy kohta. Kätilö, joka on korjannut uransa aikana aika monta tuoretta isää lattiatasosta, kysyy ohimennen tämän vointia. Urhea isä kertoo jaksavansa. Äiti puskee jälkikasvua pihalle. Kätilö hokee: "Teet tosi hyvää työtä, vielä vähän." Hiki valuu äidin kasvoilta. Tämä tekee enemmän töitä kuin painonnostaja maailmanennätystä yrittäessään. (Ensihoitajaopiskelija muistelee, että takaraivolla äkisti tuntuvaa, räjähtävää päänsärkyä valittavalta potilaalta tulee heti kysyä, onko tämä ponnistellut kovasti. Voiko synnytyksessä katketa verisuoni päästä? Kai se on mahdollista..) Välillä huohotetaan, niinkuin (elokuvissa)synnytysvalmennuksessa on neuvottu. Isä ei mene katsomaan lapsen syntymää "sinne", (Tämän viisaan neuvon antoi toinen tuore isä toissalauantaisessa saunaillassa.)vaan tyytyy pitämään synnyttävää kumppaniaan kädestä. (ei ole väliä kumpi heistä saa kummasta enemmän voimia koitokseen, yhdessä mennään.) "Hyvin menee, vielä vähän." Kätilö toistaa. Ensihoitajaopiskelija seuraa tilannetta hieman kauempaa. Tekisi mielä huikata, että "Ei näy vielä mitään, anna mennä vaan vähän reippaammin." mutta viitsiikö tuota nyt masentaa.

Mittaamattoman ajan kuluttua, kun äiti on jo uupumuksen äärirajoilla ja isäkin kerätty pari kertaa lattialta takaisin jaloilleen, pää näkyy. Pieni ihmisenalku pusertuu läpi pienestä kanavasta, kuin keskikokoinen meloni vessapaperirullan hylsystä. Miten tuolta voi mahtua? Onneksi pää joustaa. Vauvalla siis. Se on pieni, ruttuinen, näyttää hieman ulkoavaruuden asukkaalta kanavan läpi muovautuneen päänsä ansiosta. (Imukupilla syntyneet on sitte luku sinällään..). Silmät ovat kiinni ja koko otus on hieman harmaa, limainen ja sen iholla on valkoista nöyhtää. Sillä on 30 sekuntia aikaa alkaa ymmärtää ihan itse, että nyt on alettava hengittää omin voimin. Jos alien ei meinaa alkaa toimimaan ja tajua mitä tässä nyt tapahtui, kätilö hieman avittaa sitä hieromalla selkää. Alien alkaa karjua ja pääsee äidin paidan sisään lämpimään. Elokuvien synnytyskohtaukset jäävät tähän. Tosielämässä, jos hyvä tuuri käy, äiti synnyttää vielä meduusalta näyttävän, suonikkaan istukan suht nopeasti. Se pullahtaa jo helposti ulos, pikku alienin raivattua tietä. Tämän jälkeen sitä tarkastellaan että kaikki on normaalia. Isä voi kosketella sitä. Tosi-isä vie tuon raudalta haisevan klöntin kotiin ja.. no, ootte kaikki nähny niitä dokumentteja aiheesta mitä ne niillä istukoilla tekee.. Siitä se arki sitte lähtee.

Voi myös olla, että istukka ei heti irtookkaan ja se on sitte toine tarina. Lapsi on pikkusen saattanu myös venyttää paikkoja mennessään, tai kätilö on myös voinu ihan ronskisti leikata saksilla tietä suuremmaksi, mikäli uuden ihmisen pää ei nyt vaan meinaa mahtua.. Tällöin pitää pikkusen parsia. Vahingon suuruudesta riippuen riittää että kätilö tekee pari tikkiä tai sitten paikoista on tullu sellasta jauhelihaa, että se on leikkurireissu. Sielä se kirurgi sitten saa pohtia, että miten äiti saadaan koottua taas sellaseen kuosiin, että tämä tahtoo tehdä vielä toisenkin lapsen.

Mihi ne muute elokuvissa tarttee aina kiehuvaa vettä ja pyyhkeitä? Ok, sillä vedellä nyt ehkä desinfioidaan.. jotain? Pyyhkeisiin voi varmaan kietoa sen lapsen?

Noni, no sitte on päästy kotiin..

Seurailen kavereitten ja varsinki rakkaan siskoni jälkikasvujen elämää mielenkiinnolla. On hauska nähä mite niistä pienistä rääpäleistä alkaa pikkuhiljaa kehittyä ihmisiä. On kehitysvaiheita, joita neuvola seuraa innolla. Joko se toukka kohdistaa katsetta? Joko se hymyilee takaisin? Joko se liikuttelee pieniä raajojaan siihen malliin, että kohta olisi ensimmäinen suuri hetki ja feispuukpostauksen aika, kun toukka kääntyy selältä mahalleen tai toisinpäin? (Onko sillä joku väli kumminpäin se sen tekee ekana?)

Sitte se syömisen opettelu.. Pienenpienten sormien välistä puristuu banaanimassaa, joka seuraavassa hetkessä liiskaantuu Iskusta viimevuonna ostetun pöydän pintaan rusinamössön ja juustoviipaleen muodostaman kökön viereen. Seuraavaksi kaatuu maitolasi. Pygmi pitää viedä kuitenkin pyykkiin tämän session jälkeen, joten menköön nyt tuolla autopaidalla loppuun asti.

Nukkumaan pitäisi käydä mutta vaipassa on haiseva ylläri. Kerran vielä pesulle ja puhtaat vaatteet. Herätys parin tunnin välein. Muutaman vuoden päästä alkaa korvatulehduskierre. Lapsi itkee, heräät, lähdet kohti jälkikasvun huonetta. tallaat yön pimeinä tunteina lattialla lojuvan legoukon päälle. Tuntuu hyvältä paljaassa varpaassa. Kiroat. Hereillä oleva lapsi muistaa sen kirosanan kivusta huolimatta ja kertoo sen kerhokavereille seuraavalla viikolla. Ja tietysti myös uskovaiselle isomummolle. Sitten jalkapalloharrastukset. Teini-iän uhittelut, ekat alkoholikokeilut.. (Näyttäkää tässä kohtaa sille se synnytysvideo!) Kaiken aikaa huoli. Mietin tuossa yks päivä yhtä lasta kuskatessani ja tämän vanhemman kanssa jutskaillessa, miten kamalaa on saada puhelu, että omalle lapselle on tapahtunut joku onnettomuus. Ei siis edes välttämättä mitään välitöntä hengenvaaraa mutta jotain sairaalahoitoa vaativaa kuitenkin. Äidit ja isät, miten teiän psyyke kestää KAIKEN tän? Ootte yli-ihmisiä. Kunnioitan.

Kiitos äiti ja iskä. Ootte ollu tosi epäitsekkäitä, kun ootte tuottanu miut ja rakkaan siskoni. (Siskosta erityiskiitos, tää maailma ois paljo kuppasempi paikka, jos oisin yksin joutunu täällä kasvamaa!). Kiitos, että ootte valvonu meiän takia öitä omien yöunienne kustannuksella, kestäny kiukut ja kettuilut oman mielenterveytenne venyessä uskomattomii lukemiin ja kaikesta vapaa-ajan menetyksestä, jolloin oisitte voinu tehä jotai kivaa sensijaan että kuskasitte meitä tallille.. Ootte yli-ihmisiä.

Tässä teille ja kaikille vanhemmille kukkia.

Runollista

Kesän kunniaks julkaisen pari runoa. Eka on miu päiväkirjasta around niiltä ajoilta, ku olin oppinu kirjottamaa, eli n.vuodelta -92. Se menee näin:

"Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi puli puli."

Mie muistan tän siis ulkoo, ihmeellistä. Varmaa jääny jonnekki takaraivoon :D Oon ollu siis selkee herkkä taiteilijasielu jo iha ala-asteelta lähtien.

Sittemmin oon tuhrannu vaikka ja minkälaista tekstiä. Osa vähä onnistuneempia, osa sitte nii jäätävää köydenrasvausainesta, että oksat pois. Aattelin nyt kuitenki käyttää tätä miu luomaa blogia sellasena julkaisufoorumina, kun pöytälaatikko pursuaa kaikenlaista aineistoa. Se o sinällää hauskaa, että miula ei ees oo kirjotuspöytää, saati laatikkoa. Mutta se ei o sillee nyt se pointti.

Tässä nyt eka teksti. Tai toka, jos tuo lumi-runo lasketaan. Tää on kuitenki kirjotettu täysikäisenä.. Tarkemmin sanottuna, tää teksti on tehty siskon hääkorttiin vuonna 2011:

"Olet minulle kuin talven ensilumi, jota niin kovin odotan kirkastamaan synkkää pimeyttä.
Olet minulle kuin keväinen auringonsäde, joka lämmittää pitkän kylmyyden jälkeen.
Olet minulle kuin kesäinen sade, joka vilvoittaa nuutuneen.
Olet minulle kuin syksyn ruska, joka saa maailmani hehkumaan."

Laitoin tuohon tollasen kirkon pihalla istuskelevan hahmon. Se on muistaakseni Uumajasta. Senki maailma ehkä vähä hehkuu ton lasin läpi.. Se keventää tunnelmaa.

asiat tärkeysjärjestykseen

Miula on tapana lueskella Iltasanomien otsikoita. Availen tosi harvoin niitä uutisia kokonaan auki mutta selailen otsikot. Lähes päivittäin mietin miks edes luen mokomaa roskalehteä? Edes sivun lopussa oleva Nemi ei varsinaisesti riitä syyks, vaikka loistava sarjis onki. Kai se on sitte vaa se ihana draamatyyli jolla iltapäivälehdet esittää kaikki tapahtumat. Samat asiat sais lukee vaikka Hesarin sivuilta mutta sielä ei o samanlaisia kirkuvia otsikkoja. Kai?

No mutta mikä tässä nyt on viimeaikoina erityisesti ärsyttäny, on se, että ekana siinä sivulla on joku aivan kauhee uutinen. Siis tyylillä "Ranskassa 80 ihmistä kuollu terrori-iskussa." Sit siinä on viistoista eri uutista aiheesta. On haastateltu suomalaista Pertsaa, jonka täti asuu samoilla seuduilla, kun missä iskut tapahtu ja Pertsaki vasta jouluna kävi tätinsä luona, eli hän oli lähes paikalla tapahtumien aikana ja suostui antamaan haastattelun. Vielä parempi on saada ajatukset "Mikalta" (esiintyy mieluusti omalla nimellään ja kuvallaan.). Mika oli samassa kaupungissa kun terroriteot tehtiin. Hän on juuri palannut suomeen ja on järkyttynyt. "Kaikkialla oli paniikki." Mika kertoo. Hän pystyi aistimaan tunnelman vaikka olikin H-hetkellä hotellin aulabaarissa, n.25km päässä tapahtumapaikasta juomassa illan seitsemättä viinilasillista. 

No tämä ei varsinaisesti ärsytä, lähinnä huvittaa. Siis tää uutisointi ja haastattelut, ei missää nimessä ne terroriteot! Mutta mitä tulee heti seuraavana uutisena? Jonku salarakkaan puolialaston ruumis, jota hän esittelee "rohkeasti" Porilaisella uimarannalla. Ensinnäki, mitä rohkeeta on esiintyä bikineissä biitsillä, varsinki jos on hyvä kroppa? (Niinku näillä salarakkailla on,koska fitness on nyt in.) Ja toiseks oiskoha rohkeempaa, jos joku esiintyis joskus vaikka vähä peittävämmässä asussa? Eiks kaikki nännien vilauttelu ja puolipaljas perse o jo nii nähty, etteikai kukaa nyt oikeesti enää pidä sitä mitenkää rohkeena? 

Ja täytyy tähä aiheesee alottaa vielä yks uus kappale, se ansaitsee sen, nimittäin ystäväni KAULA-AUKKO! Miu sielu itkee verta iha__joka_kerran kun luen uutisen kaula-aukosta. Olkoonki sitte vaa kyse tollasesta roskalehestä, jonka kesäpoikatoimittajille pitäis antaa se anteeks, ettei sen äiti o käsityönopettaja ja pitäny lapsuudesta asti huolta oikeista käsitteistä. SE ON PERKELE PÄÄNTIE! Kaula-aukko on aukko kaulassa. Se reikä mistä pää tulee läpi vaatteessa, on pääntie. Laitetaa tähä vielä yks voima-Perkele! (Tää on siis samaa sarjaa, kun joku käyttää "kuka" sanan tilalla "ketä": "Ketä osais näyttää meille oikeen tien." Tästä tulee henkinen oksennus.) 

Sitä paitsi ketä sekään enää jaksaa innostaa, jos Irmeli-rakkaalla, tai varsinki Jartsan Henna-Maria-Anniina-Johannalla on antava halkio joko perseeseen asti tai tissivaon väliin. Eikö kaikilla o? Ja edelleen, vaatehan saa olla paljastava ja seksikäs, mutta vaan A) toisesta päästä, eli jos näytät jo reidet ja perseen, ni peitä sitte tissit tai toisinpäi ja B) Kantajansa pitää viihtyä siinä. Mikää ei o nii ankeen näköstä(no, ehkä märkä koira on ankeemman näköne kuitenki mut u got the point.) ku joku beibe, joka kiskoo sitä pientä vaateriepua tissiensä peitoks koko ajan peläten että ne pullahtaa sieltä AUKOSTA ulos. Tai toisaalta sellane olkaimeton mekko, joka meinaa valua koko ajan alas. Eihän se voi olla kenenkää mielestä seksikästä tai hyvän näköstä vai voiko? Edelleen, tiiän että se hahmo joka asuu meillä vetäis tähä sen kateuskortin :D Nojoo, ehkä mie oisin halunnu vähä isommat tissit, joo mutta emmie silti sellasta epämukavuutta kadehdi.

Viimesimmäks miuta ärsyttää Minttu Virtanen ja Kimi Räikkönen. Heti näitten tissiblondien jälkee tulee otsikko heidän lapsestaan, kesänvietostaan, häistään, Minttu Virtasen uusista ripsistä tai tämän blogipostauksesta. (Tästä voisin olla vähä kateelline jopa, joku vois mainostaa miunki blogia valtakunnan mediassa..?) Ymmärrän toki, että julkkisten elämä kiinnostaa useita ihmisiä mutta.. Tai ei, emmie oikeestaa ees ymmärrä. Maailmassa tapahtuu kauheita asioita mutta onneks meillä on myös julkkisten meikittömiä selfieitä(tekoripsiä, suihkurusketusta ja hiustenpidennyksiä ei lasketa!), bikinifitness, rohkeita vilauttelukuvia ja Minttu VirtanenRäikkönen lapsineen. Vähä vastapainoa kauheuksille.

Mut tässä teille vielä vähä huumoria, joka uppoo miuhu. Miula ois huippuhyvä vauvavitsi mut ne ei kyllä naurata kaikkia, ni jätän kertomatta. Tänverran nyt kuitenki:

112

Hyvä rakas sinä, joka soitat hätäkeskukseen "tilataksesi ambulanssin", mieti onko se nyt varmasti tarpeellista vai oletko kenties jo auttamattomasti myöhässä..

Elävästä elämästä, tapaus 1:

Hilma-mummo asuu pikku mökissään maalla. Hilmalla on kissa ja pari kanaa. Hilma tykkää kuunnella aamuradiosta jumalanpalvelusta ja käydä marjametsällä. Tosin viimevuosina Hilma on tyytynyt maksamaan muutamasta mustikkalitrasta tutulle opiskelijatytölle, joka käy hakemassa marjat torilta, kun Hilman jalat eivät oikein jaksa kantaa epätasaisessa metsämaastossa. Onhan se ryhtikin jo painunut kasaan, eikä muistikaan ihan aina pelaa täysillä. Onko se toisaalta ihme, kun ikää on jo yli 80 vuotta. Kotihoito käy onneksi antamassa lääkkeet kerran päivässä ja varmistamassa, että kaikki on hyvin. Vanha kollikissa pitää huolta, etteivät myyrät ja hiiret pääse tiluksille rellestämään. Tuohan se välillä saalistaan emäntänsä rappusillekin, näytille. Saa siitä kehuja ja tilkan kermaa. Onnenkatti. Sellaista se elo on.

Tulee joulu ja Hilman sukulaiset tulevat kylään. Asuvat kaupungissa, parin sadan kilometrin päässä(lue:valovuoden päässä, ei sieltä niin vain joka viikonloppu tulla moikkaamaan, vaikka vasta on vaihdettu vanha volkkari uuteen Audiinkin.)ja ovat nyt matkalla hiihtokeskukseen joulunviettoon mutta poikkeavat aatoksi Hilman luona. Siitä se lähtee, 112-ralli. "Miten se Hilma on näin äkkiä mennyt noin huonoon kuntoon?(vasta viime jouluna nähtiin, ei se silloin rollaa tarvinnut..) Eihän se täällä pärjää yksin! Mökissäkin on pirun kylmä. Mitä jos muori ottaa ja kaatuu, kotihoito käy vaan kerran päivässä, joten muorihan joutuu pahimmassa tapauksessa makaamaan vuorokauden lattialla! Ja tuo kattikin on roudannut jonkun raadon tuohon pihalle, ties mitä tauteja sekin kantaa mukanaan! Piikille vietävä mokoma karvakasa. Nyt soittakaa sille ambulanssi. Kävelykin mennyt noin huonoksi, eikä kuulokaan pelaa. Tutkimuksiin se on saatava."

Ensihoito tulee paikalle. Hilma istuu keinussa hyväntuulisena. Kahvi tuoksuu. "Mikäs se on hätänä?" Hilma ei saa suunvuoroa mutta sukulaiset kertovat kilpaa kuinka se Hilma-mummo ei täällä yksin pärjäile enää. Jalkakin sillä on kipeä, kun joutuu nyt rollan avulla kävelemään. Hoitoon se on saatava. Nyt. Heti. Ei sillä väliä, että nyt on joulu, jokapaikassa on minimimiehitys, eikä niitä osastopaikkoja noin vain tyhjästä taiota. Kotihoidon kirjauksista käy ilmi, että Hilman kaaduttua jalassa on ollut kipuja ja pientä turvotusta mutta vointi on jo selkeästi paranemaan päin. Muuten kaikki on ollut normaalia viimeisten kuukausien aikana. Hilman oma ajatus on, että hätäkös tässä valmiissa maailmassa. Joulukin on. "Ottaisivatko hoitajat kahvia? On se hyvä katti tuo Elmeri.(se vanha kollikissa.)Niin vain oli taas ison rotan napannut. Niitä kun tuppaa tulemaan tänne mökkiin, kun talvi on tullut." Haastelee muori. Verenpaineet ovat kohdillaan, eikä ensihoito löydä muutakaan vikaa muorista. Teräsmuori tuntuu olevan. Soitellaan lääkärille vielä omaisia rauhoittamaan. Lääkäri on sitä mieltä, että älkää nyt hitossa Hilmaa tänne roudatko, jos ei mitään uusia löydöksiä ole. Hilma on samaa mieltä. Kaikki näyttää olevan hyvin mutta omaiset nostavat metelin. Käydään keskustelua verorahoista, kuinka meidänkin palkka niillä maksetaan ja onsenytihme,ettei Hilma-muori apua saa. Onhan se vietävä, kun on noin huonossa kunnossa!

Jaa. No, josko laitettaisiin Hilmalle sitten kengät jalkaan ja takki päälle. Hilma kävelee kiltisti mutta hieman ihmeissään autolle. "Käydään pieni terveystarkastus. sitten pääsette kotiin." Omaiset lupaavat huolehtia Elmeristä. Ennenkuin lanssin perävalot katoavat tiheän metsätien mutkiin, mustan Audin ajovalot syttyvät jo Hilman kotipihalla. Omaiset päättelivät, että tässähän voi jatkaa jo matkaa kohti Leviä, kun Hilmakin on nyt huolehdittu hoitoon. Harmi, ettei voitu viettää yhteistä joulua Hilman kanssa mutta on nyt kuitenkin hyvä omatunto, kun oltiin tiukkana ja saatiin muori hoitoon. Onneksi Leviltä löytyi jo täksi yöksi vapaa mökki, niin ei tarvinnut tuossa kylmässä tuvassa yöpyä..

Tapaus 2:

Mirja-rouvalla ollut vaikkajamitä oireita jo pidemmän aikaa. On käyty omalääkärillä, kunnanlääkärillä, terveyskeskuksessa ja keskussairaalassa, jopa yksityisellä. Googlekin on kertonut muutaman diagnoosin, joista on pitänyt sitä nuorta lääkäriä ohjeistaa. Lopulta on vika löydetty ja aika varattuna toimenpiteeseen. "On se kuulkaa kumma homma täälä suomessa, kun ei meinaa apua saada!" Mirja-rouva kiehuu ensihoidolle. "Joo-o, se on välillä sellaista. Mikäs se on nyt vointi, on ilmeisesti huonompaan päin mennyt, kun apua soittelitte?" "No ei se nyt varsinaisesti, tätä se on ollut viimeiset vuodet, jatkuvaa vaivaa." Jaahas, no mitenkäs teitä voitaisiin nyt auttaa?" "No minä soitin(tai tilasin!)itselleni ambulanssin, kun pitäisi päästä sinne toimenpiteeseen." "No ettekös te juuri kertonut, että teillä oli ensiviikolle aika?" "Juu, juu mutta ei tässä nyt oikein jaksa odotella, josko teidän kyydillä pääsisin nopeammin." Tuota noin..

Tapaus 3:

Normaalikokoinen, -älyinen, -oloinen aikuinen ihminen(mies): Olen oksentanut tänään jo kahdesti ja/tai minulla on kuumetta, soitin ambulanssin ja tahdon sairaalaan. ööö.. Onko tämä ensimmäinen kerta kun sairastatte oksennustautia tai flussaa? Oletteko ottaneet kuumetta alentavaa lääkettä? Ette? (arvasin!).

Tapaus 4:

Erkki-Aatos, 70+ mies. Ikinä ei ole lääkärissä käynyt, eikä käy. Vaimolle valitellut rintakipua mutta ei ole antanut tämän soittaa ambulanssia. Ei viitsi vaivata, on niillä hoitajilla muutakin tekemistä, kun tälläisen vanhuksen takia tänne ajella. Vaimo on kuitenin huolissaan, kun mies on niin kovin kalpea ja hikinenkin. Hän menee salaa toiseen huoneeseen ja soittaa 112. Miehen tila tuntuu menevän vielä huonommaksi. Ambulanssin tullessa tämä ei enää hengitä. Vaimo seisoo neuvottomana vieressä ja sanoo Erkki-Aatoksen kaatuneen juuri tuosta sohvalta maahan, rintaansa pidellen. Ensihoito aloittaa elvytyksen. Tulee toinen yksikkö paikalle. Erkki-Aatoksen kylkiluista kuuluu rusahdus ja suusta tulee veristä vaahtoa. Vaimo ohjataan toiseen huoneeseen ja hetken päästä hänelle kerrotaan, ettei Erkki-Aatos tuosta enää nousisi muualle kuin taivaan porteille. Eläessään Erkki-Aatos ei juurikaan vaivannut ensihoitopalvelua, ei nuoria pojankloppilääkäreitä, eikä terveyskeskuksen hoitajia. Tietokoneellakin näkyy vain viime vuonna sattunut polkupyörälla kaatuminen, jolloin ohikulkija oli soittanut Erkki-Aatokselle ambulanssin. Tuolloinkin tämä oli jatkanut matkaansa, tosin jalan, koska pyörä oli vääntynyt sen verran solmuun. Sen saisi korjattua kotivajasta löytyvillä työkaluilla, oli Erkki-Aatos todennut. Hyväntuulinen ja hyvävointinen mies, lukee edellisvuoden ensihoitokertomuksessa. Sellainen mies oli meidän Erkki-Aatos.

Ginitonikkia ilman giniä

Onko se sitte mikä? Miula ei ollu ees sitruunaa, laitoin kurkkua. Se on itseasiassa vähintää yhtä hyvää ku sitruuna. Ja tää giniki o sitä suomalaista, joka voitti jonku palkinnon. Itseasiassa tää tujaus= pullon pohjat. Oon säästelly sitä mut nyt tuli hetki naukata se pois. Vie tuo pullo vaa tilaa jääkaapista. Kaikki kolme raejuustopurkkia, lähes tyhjä salaattikastike ja vihanneslokeron satunnaiset asukit taistelee sielä jo muutenki elintilastaan! Ja just tällä hetkellä sielä o vielä avattu kinuskikastike. Täälä oli kakkutarjoilu päivänä eräänä ja siitä tuo kinuski. Toki miehä syön sen sieltä, suoraa purkista. (tiiän, että kukaa muu ei siihe enää koske..). Se on kuulema vähä niinku laitonta karkin syömistä mut ei se nyt montaa päivää sielä säily kuitenka. Eikä tuo miu kumppani o vielä ees tajunnu et suklaakastikepurkkiki on hävinny.. Se oli pahaa, joten se asusti aika pitkää tuola jääskärin takanurkassa, itseasiassa juuriki tuon ginipullon vieressä.

Oon aiheuttanu kahelle miu ystävistä varmaa ikuisen ginikammon. Tultii baarista miu luo, eikä miula ollu muuta juomaa ku giniä, eikä muuta lantrinkia ku marjamehua. Voin kertoo, että gin´n´viinimarjamehu ei o just mikää iha suuri kulinaristinen makunautinto. Ei vaikka ois tukevat pohjat. Päädyttii siinä sitte nukkumaa kaikki lusikassa miu karvalankamatolle. Mie nukuin vielä uus fleecetakki päällä ja se oli sen yön jäliltä nii kissan karvoissa, et ne ei lähteny siitä enää ikinä! Hitsi, se sama matto roudattii just telakalle mei iskän talosta. Se kuulema keräs liikaa pölyä? Mie löysin sen aitasta ku tein löytöretkiä sinne. Siinä o tavallaa aika paljo tarinaa, ku se on mummin matto. Mut matto ei liittyny nyt tähä.

Tuli tuosta ginitraumasta mielee, tai itseasiassa se on tullu jo monta kertaa muutenki mielee, et mite hauskoja ja hulvattomia juttuja sitä onkaa kaveriporukassa tullu tehtyä. Joskus iha vaa kaksistaa, joskus isommalla jengillä.. (hitto,pakko tähä välii kertoo, et miu spotify esitti miule miu kuuntelemien kappaleitten perusteella soittolistaa ja sieltä tulee nyt Dirlandaa. En o iha varma onko tää yks gini tarpeeks tähä biisii..)

Nii, mutta siis kui ihania ystäviä miula onkaa! Tässä teille tälläne varotusmerkki: (samalla kokeilu mite nää kuvat näkyy miu blogissa. Ha, tykkään sanoista "miu blogi")

Sitä oltii aika virran vietävänä joskus, eikö ;) Ei ollu tuollasia varotusmerkkejä, ei! Mut hauskaa oli! Osa miu tän päivän parhaista ja tärkeimmistä ihmisistä on muinaisjäänteitä ala-asteelta. Seuraavat yläasteelta tai lukiosta, osa koulun ulkopuolelta. Ihmisiä tulee ja menee ja nii se o varmaa tarkotettukki mut silti on ihanaa, että miula on elämässä vielä niitä hahmoja, joitten kaa oon kasvanu aikuiseks. Tai siis "aikuiseks". :D

Penskana on tehty vähä tyhmyyksiä ja siinä sivussa kaikkee hauskaa. Miettikää, kesät oli kesiä, uitii ja oltii tallilla. Ei tarttenu käyä töissä, täyttää veroilmotuksia tai maksella autolainaa. Herkut ei menny suoraa perseesee, eikä kukaa pelotellu sokerin vaaroista. Joku keksi aina jotai tekemistä. Sit syksyllä, ku koulu alko, vertailtii kenellä oli hienoin reppu ja upeimmat pyyhkärit. Ja hitto jos jollai oli vaikka joku erikoine kynä, ni vau! Ite olin erityisen kateelline sellasesta monivärisestä kuulakärkikynästä, sellane paksu, josta pysty aina painamaa eri värisen terän. Oisin antanu aika monta tarraa vaihtarina moisesta! Tarrat.. niijoo. Pääsin semisti piireihi, koska mei äiti opiskeli sillo Helsingissä ja toi sieltä erikoisia tarroja, joita ei Lappeenrannan tiimarista saanu! (Arvatkaa raaskinko ikinä liimata niitä tarroja mihinkää? Jooen. Ja miula on/oli niitä kolmen kansiollisen, sellasen vanhanaikasen valokuvakansiollisen verra. Haluisin nyt mieluusti käyttää niitä kaikkialle, mutta iskä on tainnu tuikata ne kaiken muun palavan jätteen joukkoon. Oispa joku kertonu miule tän ku olin 11. Oisin päässy NIIN piireihi, ku oisin vaa ronskisti jaellu miu hienoja tarroja, ku ei niistä miule tulevaisuudessa o kuitenka iloa..)

Ja hei, kaverisynttärit, kui siistiä! Ne oli tapahtumia, joista puhuttii enne ja jälkee juhlien. Miu synttärit kun on kesäloma-aikaan, ni oli vähä tylsää, ku en saanu koskaa tarjota karkkia luokassa synttäreitten kunniaks. Otin kaiken ilon irti kerralla, ku käytii syyslomalla Puerto Ricossa, ni toin sieltä sit luokalle karkkia. Ne oli vielä jotai tikkareita tms, jotka oli jotenki sellasessa "nauhassa", kiinni toisissaan. Sit siitä sai irrottaa oman karkin. Eli se oli vähä sellane spesial-juttu, eli miu sosiaaline status nous hetkellisesti :D

No, niistä ajoista selvittii kunnialla. Yläasteella kaikki oli vähä vaikeeta ja ankeeta. Lukiossa alko jotenki helpottaa. Kai se oli sitte se murrosikä? Vaikka mie väitän kyllä olleeni aika helppo teini. Muistan että äiti kerran mainitsi,että voi ostaa meille joskus pari siideriä, jos tahotaa vähä juhlia sityllä. En edelleenkä o iha varma, että sanoko se sen siks, että vanhemmat ostaa mielummi vähä jotai juomia, ettei teinit juo mitäsattuu sielä puistikossa, vai oliks se vaa nii huolissaa ettei tuo kakara tajuu lähtee humppailee, vaa on aina tallilla. :D

Mutta yhtä kaikki, kaikesta murroksesta elämässä on selvitty, koska mukana on ollu aina joku, joka on samassa tilanteessa. (Oishan ne vanhemmat tietysti auliisti jakanu neuvoja, mutta kuka niitä nyt kuuntelee, mokomat kalkkikset!) On aina pystyny pohtimaa kaikkia suuria asioita yhteistuumin. Oon kuiteki nii laumasielu, että en ois ikimaailmassa selvinny monestakaa haasteesta ilman miu ihania ystäviä. Iha vaa jo tyylillä joku ylppäreihi ilmottautumine ois varmaa ollu ylivoimasta. Ja oliha se ihanaa, ku muutki hikoili samojen testien kanssa ;)

Se,että on kasvanu jonku kanssa pitkät vuodet, on aika iso juttu. Mei mummi täyttää tänä vuonna 91 ja se käy edelleen sen parin kaverinsa (hassua puhua mummin kavereista..)kanssa edelleen puolin ja toisin päiväkahvilla. Niistä ainaki yks on ollu sen paras ystävä tyyliin koko elämän.

Välillä miuta hirvittää ajatus, että mite miu omat ystävät alkaa joku päivä harhailla vanhoilla päivillään pitkin vanhainkodin käytäviä. (millasia teistä tulee vanhoina??) Tukka harmaantunu, osalta pudonnu kokonaan. Linttaa astutu tossut, kuulo menny, reuma kovettanu nivelet, alzheimer vieny puhe- ja ajattelukyvyn, sekä lopunki järjen, eikä se askelkaan nouse niinku nuoruudessa.. Sit mie aina lohduttaudun sillä, että harhailen perässä niitä samoja käytäviä, istun samoissa yhteislauluhetkissä, ryhmäbingossa ja jumppaan mukana jonku yliaktiivisen fyssariopiskelijan tahdissa, vaikka nivelet ei anna periks enää minkäänlaista urheilua. Hei, sehä ois vähä niinku paluu yläasteelle. Mistää et mitää ymmärrä, ei kiinnosta, et muista mitä eile tapahtu tai mitä opit. Vetäjät tuntuu olevan iha toiselta planeetalta ja haluisit oikeestaa vaa nukkua. En ehkä muista mikä päivä on, mihi oon menossa, enkä välttämättä ees tiiä kuka mie oon mutta miu ihanat ystävät mie varmasti muistan.

Kun minä niin mieleni pahoitin

..ja muita tosielämän kertomuksia.

Miten se voiki olla mahollista, että toisten ihmisten teot ja tekemättä jättämiset voikaan vaikuttaa omaan mielenterveyteen niin riemukkaasti. Ja nyt ei siis puhuta mistään radikaaleista asioista, tyyliin "tuo tuola ajoi lemmikkietanani yli monsteripyörällään." vaan pienistä, tavallaan mitättömistä asioista.

Se, että edessäsi kauppajonossa oleva hahmo ei vaan voi laittaa sitä kapulaa niiden ostostensa jälkeen. (Tästä on kai monta mielipidettä, kuuluuko se kapula laittaa ennen vai jälkeen omien ostosten, mutta olen nyt tottunu elämään niin, että jokainen kuittaa omat ostoksensa päättyneeksi, eli se kuuluu laittaa ostosten jälkeen.) Sitten katsellaan, kun kassa vetää omat ja vieraat tavarat läpi, eikä vaivauduta sanomaan mitään. Ja sekös riemastuttaa sekä kassaa, (joka avautuu seuraavana krapula-aamunaan aasiakas.nettiin aiheesta!) sekä toisaalta sitä perheenäitiä, joka on edelläni. Itseäni tämä asia ärsyttää, toki, mutta pysyn tyynenä. Se ei varsinaisesti kuulu miule, mikäli perheenäiti haluaa maksaa myös miun ostokset mutta sen kassahahmon puolesta miun käyrä menee punaselle.

Entäs sitten te, jotka ajatte peräkärryn kanssa ylinopeutta. (Tästä itseasiassa tämän tekstin otsikkokin, eräs loistavan tilannetajun omaava ystäväni aloitti kerran keskustelun ko ärsytyksen aiheesta juurikin noilla sanoilla.. :D) Eihän se parhaassa tapauksessa meikäläisen perseeseen koske, jos se perässänne hinattava muskelimoottorivene jyrää teidät, kun törmäätte vaikka hirveen 100kh/h nopeudella mutta periaatteessa se saa raivon pintaan. Ylinopeus siis. Kun sillä yhdistelmällä saa ajaa vaan 80km/h. Nih.

Miut saa ärsyyntymään myös taas kohta ajankohtainen kesäkissailmiö. Miten se voi olla mahollista, että 2000-luvun SUOMESSSA on vielä niin perhanan urpoa porukkaa, että tietoisesti otetaan kesäkissoja?! Tähän ei ole mitään järkevää selitystä, ei. Vähä niinku turkistarhaus. Moni Euroopan ja ihan maailmanlaajuisestikin sivistynyt valtio on jo kieltänyt turkistarhauksen mutta suomessa sitä vaan jatketaan.. Ehkä keskityn joku päivä eläinituhippimaailmanpelastusteemaankin mutta tässä sivuttakoon aihetta sen verran, että.. no, en vaan ymmärrä? Eläviä eläimiä pidetään häkeissä, siis todistetusti pienissä, ahtaissa, virikkeettömissä häkeissä vain ja ainoastaan niitten turkkien takia. Jos jonkun lemmikki-Mustista tai Mirristä tehtäis turkis, ni eihä siinä mitää. Kyllä joku saa syyä miu tulevan hevosenkin, kun aika siitä jättää, ei siinä o mitää pahaa mutta että se elukka kituu lyhyen elämänsä ajan vaan sen turkin takia, ni.. hävetkää ihmiset.

No, alkuperäinen aihe mielensä pahoittamisesta ehkä tuli tuossa esille. Turkistarhauksen lisäksi en ymmärrä esim.miks hampurilaisen väliin tungetaan suolakurkkua tai miksi, MIKSI pullaan laitetaan rusinoita. Tai leipään?! Miksi monissa kauhuleffoissa se sankari juoksee sinne yläkerran makkariin karkuun, sensijaan,että juoksis ovesta pihalle? Miks ne auton avaimet tippuu aina käsistä, kun yrittää käynnistää autoa ja miks siitä teiniporukasta jää aina se yks päähenkilö/pariskunta henkiin. Niissä porukoissa on selkeesti aina yks tai kaks sellasta sivuhahmoa, jotka on otettu siihen vaa sen takia, että ne voidaan uhrata kuolemaan mahollisimman nopeesti. Sitte on joku ärsyttävä tai ylimielinen hahmo, joka saa olla jonku aikaa, mutta kuolee kuitenki melko äkkiä. Kaunein ja komein saa useesti elää. No, ehkä se o elokuvissaki sitä luonnonvalintaa. Ja ainako sitä pitää ylipäätään mennä sinne vuoristomökille, jossa ei toimi puhelimet?? Häh?

Entäs miks sarjoissa ja toki leffoissa tilataa juoma, mutta ei kuitenkaa juoda sitä? Miks ne ei nielase, kun hörppäävät sen yhden hörpyn, jonka ehkä ottavat? Miks ruumiinavaussaleissa on aina nii pimeetä? Valoahan sielä luulis tarviivan mahd.paljo. Miks  kaikki CSI-tutkijat ja muut poliisihahmot näyttää olevan jotai 18-vuotiaita ja silti heillä on pitkä ura takana? Miks ne juoksee rikospaikalle tissit tiskissä ja tukka auki? Miks ne tutkijat menee epäillyn taloo ekana ja swat-tiimi tulee vasta perässä? MIKS?! Miks ne ei o hengästyneitä, vaikka juoksevat jonku epäillyn perässä (korkkareissa!) vaikka kui pitkää? Ja aina ne naiset on nii timmejä, kovia mimmejä, jotka ampuu, juoksee, ratkoo rikoksia ja harrastaa karatea, viettää kiihkeän yön jonku portsarin kanssa ja silti aina on tukka hyvin ja meikki ei leviä, eikä naama punota! MIKS!? (tiiän yhen ihmisen, se asuu meillä, joka on sitä mieltä, että mie oon kateelline. No, ehkä niitten tukasta joo ja siitä ominaisuudesta, että naama ei punota. Koskaa. Mut muute en, En ainakaa usko.)

Tällästä.

Yritetääs päästä kiinni nykyaikaan

Miu ihana ystävä pitää blogia. Sitä on kiva lueskella. Vähä niinku ois mukana toisen arjessa mutta ei kuitenkaa samalla tavalla ku feispuukissa. Mie en oikee osaa käyttäytyä feispuukissa. Osaan siis toki ladata sinne kuvia miu kamerasta ja osaan päivittää sitä mutta miula ei o lapsia, hevosta, kissaa, koiraa, puutarhaa, edes pihaa, ihanaa sisustusta ja miu käsityöinnostuski tökkii, koska ei tässä meiän kaksiossa voi mitää kässäillä, eikä maalailla, ku kaikki jälet pitää siivota kun inspiraatio menee ohi. Ja mikä tappaa inspiraation paremmin tälläseltä semiluovalta hahmolta kun se, että tietää, että joutuu kuitenki levittää kaikki matskut n.hehtaarin kokoselle alueelle ja sit ne pitää minuutin tai kahen pinnistelyn jälkee korjata. Jooei. Eli en siis oikee voi ottaa kuvia miu luovista tuotoksistakaa. Ainut luova, tai ees vähä jännä asia mitä voi tehä ilman sotkuja, on kirjottamine. (Älkää ymmärtäkö väärin, miusta iha vaikka vesiputouksen tuijottamine on jännää, testasin just Norjassa, mut siitä myöhemmi. Tää tarkottaa nyt siis luovaajännää.)

No, koska suurin osa ihmisistä elää nykyisin netissä, ni miksipäs mieki en alkais tehä tällästä virtuaalista pohdintaa. Hassua, miettikää, että meiän aikalaiset lukee jotai kärvähtäneitä bergamentteja, jotka löytyy jostai hikisestä luolasta ja sitte joku koittaa tulkita niitten ikivanhaa kieltä. Myö kirjotetaa juttuja nettii, jotka jää sinne ikuisiks ajoiks. Kahen tuhannen vuoden päästä joku kaivaa ne esii jostai bittiluolasta ja pohtii että mitähä 2000-luvun alkupuolella eläneet ihmisraukat tarkotti mm.lyhenteillä LOL, EVVK, KVG, VMP.. (nuo on suunnillee ainoot lyhenteet, jotka tiiän. Tuo viimene ei o ehkä(?)kaikille tuttu, se tarkottaa Vitsi Mitä Paskaa.)

Mitenköhän tähä blogiin muute luodaan joku käyttäjäprofiili? Miu oli itseasiassa ajatus pitää tää sellasena anonyyminä, mutta hittojako miu elämässä tapahtuu mitää nii ihmeellistä, etteikö sitä vois joku satunnaine kulkija mulkasta iha miu nimen kanssa :D Mutta tuolla käyttäjäprofiililla siis meinaan jotai sellasta, kun: Kerro jotain itsestäsi. Mistä olet kotoisin, kuka olet, mitä teet, minne meet ja miks? Ehkä se löytyy. Miehän en vielä o ees iha varma mihi tää miu teksti päätyy.. Tai siis millasee muotoo. Mutta, jos tätä joku joskus lukee ja on lukenu siis näinki pitkälle, ni älkäätte hättäntykö, kyllä tähä tulee iha järkevääki pohdintaa, kunhan mie pääsen vauhtii..

Voisin tässä toki heti vaikka alottaa. Olin just lomalla. Se ei sillee normaaleille ihmisille o mitenkää ihmeellistä, mutta mie kun tällee joitai vuosia yli 30:senä vietin toista oikeeta kesälomaani, ni miule se o vieläki vähä jännä, sellane aikuismaine tapahtuma. No, ei miu siitä pitäny muuta sanoo, kun että olin lomareissussa. Tarkemmi sanottuna laivalla, joka oli Italialaisen varustamon laiva. (Ei kuitenkaa sen Costa Concordian mikää sisaralus, joka jämähti sinne rannikolle..) eikä siinäkää mitää sen ihmeempiä mutta sielä botskilla oli tietty aina aamupala ja se mitä mie tollaselta keski-etelä-enivei-Eurooppalaiselta aamupalalta ootan on se, että mie saan syyä jonku vaaleen leivän, jossa ei o yhtää ravintoarvoja, kuiduista puhumattakaan ja sitte siihe päälle Nutellaa. (Jos joku tulevaisuuden ihmine ei hitto vie tiiä mitä on Nutella, ni KVG, nih.)

No, Nutella on tietenki "kallista"merkkituotetta, joten tuola botskilla, jossa kaikki ruokailuun liittyvä oli miusta aika kaukana mistää "aidosta Italialaisesta"keittiöstä, oli korvattu jollai halpispähkinäkremellä. No,eihä se miuta haittaa, kunhan on sokeria. NYT päästää aiheesee. Eli siinä sitte aamupalalla, kun tietty sielä oli joku muukin, jouduttii jakamaa pöytä joittenki Saksalaisten kanssa. Yritin tietysti aina paeta mahollisimman väljille vesille(pöydille) mutta miu matkakumppani oli sitä mieltä, että turhaa ettiä kauempaa tyhjää pöytää, vaan istutaan, jos ei muuta ni iha vaa muittenki ruokarauhaa rikkoaksemme, lähimpiin vapaisiin tuoleihin. Näin tehtiin.

No miettikääpä tilanne, ku oot ottanu tietty kaks niitä sellasia pikkurasioita, joihin se pähkinäsuklaalevite on pakattu. (Siis niinku voinapit, mutta vähä isompia.) Sit on ensinnäki pitäny miettiä tarkkaan, että monta leipää haluu syyä juuston ja kurkun kanssa, monta juustopalaa pitää ottaa ja sit mitkä kaikki leivät jää Nutellalla päällystettäväks. Tän tasapainon löytämisee meni lähes koko seittemän aamua, jotka tuota risteilyaamiaista maistelin. (Olin lopulta aika tyytyväine tasapainon löydyttyä! Havaitsin myös noin neljäntenä aamuna, että ne croisantit oli oikeesti nii kumisia, että niitä oli turha käyttää vatsantäytteenä.) No sitte ku on aika siirtyä siihe Nutellahommaan, ni se pitää tietysti tehä sillee muka tosi välinpitämättömästi. Näyttäen niille Saksalaisille, että meillä on suomessaki iha normaalia syyä suklaalevitettä leivän päällä aamusin, ei tää o miule mikää iso juttu. (Vaikeinta oli peittää se oma into, varsinki ekoina aamuina.) Sitte seuraavaks se Nutella pitää saaha kahmastua sieltä muovijätepurkin pohjalta sillee mahollisimman isosti. Eli mahd.paljo tuotetta yhellä veitsenheilautuksella. Sinne voi palata vielä toisen kerran mutta sit ei oikee, näyttää siltä, että yrität epätoivosesti kaivella kaiken Nutellan sieltä pohjalta..

Ja viimenen haaste oli saaha levitettyä se mönjä siihe leivälle mahollisimman vähällä laamimisella. Täytyy tehä tosi tarkkaa, tasasta työtä, nii, että sitä on hyvi joka paikassa mutta sen täytyy näyttää huolettomalta leivän voitelulta. (huom, välinpitämättömyys!) MUTTA, tietysti pitää kiinnittää huomiota siihen, että johonki kulmaa jää sillee eniten sitä töhnää, koska se tulee syyä sit iha viimesenä. Ja sit niistä tyhjentyneistä Nutellaroskista pitää pystyä luopumaan muun aamupalajätteen joukkoon ilman, että vielä kerran nuolasee sieltä viimeset rippeet.

Tällästä. Voisin tietysti avautua vielä monistaki ruoka-aiheista, esim siitä, miks AIKUISET ihmiset ottaa esim hotellin (tai laivan)aamupalalla nii paljo ruokaa, etteivät sit kuitenkaa jaksa syyä esim sitä viimestä kananmunaa tai leipää. Ymmärrän, jos joku tuote maistuiki pahalle mutta kyllä nyt pitäs pystyä ymmärtämää, että montako leipäpalaa syöt. Jos epäilyttää, ota yks ja tuu sit hakee toine. Tai kananmuna. Se on kuitenki kanan munasolu :D Nih.

Nyt loppu ruokakeskustelut hetkeks. Meen viettää juhannusta sohvalle. Yksin. Selvinpäin. Hienoo.