Mie sohasen tässä aihetta, josta en ymmärrä ite yhtikäs mitään mutta joka aiheuttaa aina ah-niin-ihania keskusteluja. Kyseessä siis lapset ja synnytys. Tässä saattaa olla semisti ällöjä kohtia. Tarkoituksena ei ole sitte loukata ketään, eikä aiheuttaa traumoja millään tavalla. Tää on vaa miu ajatusten virtaa..
Tässä heti kärkeen ilmanen vinkki yläasteen terveystiedon opettajille, joitten pitää kertoo ehkäsyasioista teineille: Viekää ne synnärille kattomaa synnytystä. Tai ehkä siihe riittää jopa iha vaa video aiheesta. Siinä voi sitä katellessa mietiskellä, että onko sitä kortsua nyt loppujen lopuks nii vaikee kaikissa nuoruuden hormoonihuuruhimoissakaan äkkiä rullata sinne väliin. Eipä sillä ettäkö joku kuppatartuntakaa nyt lopulta ois iha huippuhauska, joten kaks kärpästä yhellä kortsulla!
Noni, no siis miehän olin viikon synnärillä harjottelussa. Miettikää, kokonainen viikko(tai siis 5 päivää..)ja sinä aikana 7 synnytystä. Ja sit siihe päälle muutama teoriatunti. (joilla ei saanu sanoa V-sanaa.. Arvatenkin ensihoitajaopiskelijoiden ollessa kyseessä kyseinen sana oli sanottu moneen kertaan jo ennen ekan tunnin loppua. Rangaistuksena tentissä naisen anatomisten osien tunnistusta. Siis niiden osien, jotka eivät paljonkaan päivänvaloa näe. Paitsi aikuisviihdealalla työskentelevien. Mutta meiän tentissä ei tainnu kyllä olla kenenkään pornotähden elimiä esillä?) Mutta siis näillä opeilla on miu kätilötekniikat hiottu. Jeij. Että onnea vaan SINULLE, joka miun yksikössä joskus synnytät.. Toivottavasti tiedät ite mitä oot tekemässä!
Noni, no siis sielä synnärillä oli oikeesti tosi mielenkiintosta. Eka odotustilassa, oven toisella puolella hikoilee joku nuori äitikokelas. Mies(poikaystävä?)on siinä vieressä aidosti vähintää yhtä kärsivän näkösenä. Äiti yrittää olla urhee mutta isä kalpenee yhen asteen verran jokaisen supistuksen kohdalla. Kaiken nähny ja kokenu kätilö tulee juttelemaan. (Mie seuraan opiskelijana perässä ja imen vaikutteita ja käyttökelposia fraaseja mitä kohta jakautuvalle, jäätävistä kivuista kärsivälle ihmiselle on sopivaa sanoa.) Siinä aletaan mietiskellä, että jokohan tästä voitaisiin siirtyä tuonne salin puolelle. Joo, sielä onkin vapautunu just ykkössali. Sinne siis. Opiskelija saa pistää kanyylin. Se pieni pistos ei tunnu enää missään. Kätilö laittaa kohdunkaulan puudutteen. (Jos tää käsite on nyt väärä, niin my bad, joku puudute kuitenki.) Ottaa n.käsivarren mittasen pitkän neulan. Tai siis se on joku jatkopätkä, että se menee oikeeseen osotteeseen. Sitten vaan äiti jalat auki ja piikki sisään. Äiti irvistää. Kätilön ilme ei värähdä. "Tää vähän pistää.." No shit, sherlock! Puudute kai auttaa, koska äiti rauhoittuu.
*Tässä välissä lääkäri tulee laittamaan epiduraalin. Se on ilmeisesti melko kivutonta ja auttaa.*
Synnytys alkaa. Isä on taas kalvennut hieman, näyttää siltä että pyörtyy kohta. Kätilö, joka on korjannut uransa aikana aika monta tuoretta isää lattiatasosta, kysyy ohimennen tämän vointia. Urhea isä kertoo jaksavansa. Äiti puskee jälkikasvua pihalle. Kätilö hokee: "Teet tosi hyvää työtä, vielä vähän." Hiki valuu äidin kasvoilta. Tämä tekee enemmän töitä kuin painonnostaja maailmanennätystä yrittäessään. (Ensihoitajaopiskelija muistelee, että takaraivolla äkisti tuntuvaa, räjähtävää päänsärkyä valittavalta potilaalta tulee heti kysyä, onko tämä ponnistellut kovasti. Voiko synnytyksessä katketa verisuoni päästä? Kai se on mahdollista..) Välillä huohotetaan, niinkuin (elokuvissa)synnytysvalmennuksessa on neuvottu. Isä ei mene katsomaan lapsen syntymää "sinne", (Tämän viisaan neuvon antoi toinen tuore isä toissalauantaisessa saunaillassa.)vaan tyytyy pitämään synnyttävää kumppaniaan kädestä. (ei ole väliä kumpi heistä saa kummasta enemmän voimia koitokseen, yhdessä mennään.) "Hyvin menee, vielä vähän." Kätilö toistaa. Ensihoitajaopiskelija seuraa tilannetta hieman kauempaa. Tekisi mielä huikata, että "Ei näy vielä mitään, anna mennä vaan vähän reippaammin." mutta viitsiikö tuota nyt masentaa.
Mittaamattoman ajan kuluttua, kun äiti on jo uupumuksen äärirajoilla ja isäkin kerätty pari kertaa lattialta takaisin jaloilleen, pää näkyy. Pieni ihmisenalku pusertuu läpi pienestä kanavasta, kuin keskikokoinen meloni vessapaperirullan hylsystä. Miten tuolta voi mahtua? Onneksi pää joustaa. Vauvalla siis. Se on pieni, ruttuinen, näyttää hieman ulkoavaruuden asukkaalta kanavan läpi muovautuneen päänsä ansiosta. (Imukupilla syntyneet on sitte luku sinällään..). Silmät ovat kiinni ja koko otus on hieman harmaa, limainen ja sen iholla on valkoista nöyhtää. Sillä on 30 sekuntia aikaa alkaa ymmärtää ihan itse, että nyt on alettava hengittää omin voimin. Jos alien ei meinaa alkaa toimimaan ja tajua mitä tässä nyt tapahtui, kätilö hieman avittaa sitä hieromalla selkää. Alien alkaa karjua ja pääsee äidin paidan sisään lämpimään. Elokuvien synnytyskohtaukset jäävät tähän. Tosielämässä, jos hyvä tuuri käy, äiti synnyttää vielä meduusalta näyttävän, suonikkaan istukan suht nopeasti. Se pullahtaa jo helposti ulos, pikku alienin raivattua tietä. Tämän jälkeen sitä tarkastellaan että kaikki on normaalia. Isä voi kosketella sitä. Tosi-isä vie tuon raudalta haisevan klöntin kotiin ja.. no, ootte kaikki nähny niitä dokumentteja aiheesta mitä ne niillä istukoilla tekee.. Siitä se arki sitte lähtee.
Voi myös olla, että istukka ei heti irtookkaan ja se on sitte toine tarina. Lapsi on pikkusen saattanu myös venyttää paikkoja mennessään, tai kätilö on myös voinu ihan ronskisti leikata saksilla tietä suuremmaksi, mikäli uuden ihmisen pää ei nyt vaan meinaa mahtua.. Tällöin pitää pikkusen parsia. Vahingon suuruudesta riippuen riittää että kätilö tekee pari tikkiä tai sitten paikoista on tullu sellasta jauhelihaa, että se on leikkurireissu. Sielä se kirurgi sitten saa pohtia, että miten äiti saadaan koottua taas sellaseen kuosiin, että tämä tahtoo tehdä vielä toisenkin lapsen.
Mihi ne muute elokuvissa tarttee aina kiehuvaa vettä ja pyyhkeitä? Ok, sillä vedellä nyt ehkä desinfioidaan.. jotain? Pyyhkeisiin voi varmaan kietoa sen lapsen?
Noni, no sitte on päästy kotiin..
Seurailen kavereitten ja varsinki rakkaan siskoni jälkikasvujen elämää mielenkiinnolla. On hauska nähä mite niistä pienistä rääpäleistä alkaa pikkuhiljaa kehittyä ihmisiä. On kehitysvaiheita, joita neuvola seuraa innolla. Joko se toukka kohdistaa katsetta? Joko se hymyilee takaisin? Joko se liikuttelee pieniä raajojaan siihen malliin, että kohta olisi ensimmäinen suuri hetki ja feispuukpostauksen aika, kun toukka kääntyy selältä mahalleen tai toisinpäin? (Onko sillä joku väli kumminpäin se sen tekee ekana?)
Sitte se syömisen opettelu.. Pienenpienten sormien välistä puristuu banaanimassaa, joka seuraavassa hetkessä liiskaantuu Iskusta viimevuonna ostetun pöydän pintaan rusinamössön ja juustoviipaleen muodostaman kökön viereen. Seuraavaksi kaatuu maitolasi. Pygmi pitää viedä kuitenkin pyykkiin tämän session jälkeen, joten menköön nyt tuolla autopaidalla loppuun asti.
Nukkumaan pitäisi käydä mutta vaipassa on haiseva ylläri. Kerran vielä pesulle ja puhtaat vaatteet. Herätys parin tunnin välein. Muutaman vuoden päästä alkaa korvatulehduskierre. Lapsi itkee, heräät, lähdet kohti jälkikasvun huonetta. tallaat yön pimeinä tunteina lattialla lojuvan legoukon päälle. Tuntuu hyvältä paljaassa varpaassa. Kiroat. Hereillä oleva lapsi muistaa sen kirosanan kivusta huolimatta ja kertoo sen kerhokavereille seuraavalla viikolla. Ja tietysti myös uskovaiselle isomummolle. Sitten jalkapalloharrastukset. Teini-iän uhittelut, ekat alkoholikokeilut.. (Näyttäkää tässä kohtaa sille se synnytysvideo!) Kaiken aikaa huoli. Mietin tuossa yks päivä yhtä lasta kuskatessani ja tämän vanhemman kanssa jutskaillessa, miten kamalaa on saada puhelu, että omalle lapselle on tapahtunut joku onnettomuus. Ei siis edes välttämättä mitään välitöntä hengenvaaraa mutta jotain sairaalahoitoa vaativaa kuitenkin. Äidit ja isät, miten teiän psyyke kestää KAIKEN tän? Ootte yli-ihmisiä. Kunnioitan.
Kiitos äiti ja iskä. Ootte ollu tosi epäitsekkäitä, kun ootte tuottanu miut ja rakkaan siskoni. (Siskosta erityiskiitos, tää maailma ois paljo kuppasempi paikka, jos oisin yksin joutunu täällä kasvamaa!). Kiitos, että ootte valvonu meiän takia öitä omien yöunienne kustannuksella, kestäny kiukut ja kettuilut oman mielenterveytenne venyessä uskomattomii lukemiin ja kaikesta vapaa-ajan menetyksestä, jolloin oisitte voinu tehä jotai kivaa sensijaan että kuskasitte meitä tallille.. Ootte yli-ihmisiä.
Tässä teille ja kaikille vanhemmille kukkia.
Tässä heti kärkeen ilmanen vinkki yläasteen terveystiedon opettajille, joitten pitää kertoo ehkäsyasioista teineille: Viekää ne synnärille kattomaa synnytystä. Tai ehkä siihe riittää jopa iha vaa video aiheesta. Siinä voi sitä katellessa mietiskellä, että onko sitä kortsua nyt loppujen lopuks nii vaikee kaikissa nuoruuden hormoonihuuruhimoissakaan äkkiä rullata sinne väliin. Eipä sillä ettäkö joku kuppatartuntakaa nyt lopulta ois iha huippuhauska, joten kaks kärpästä yhellä kortsulla!
Noni, no siis miehän olin viikon synnärillä harjottelussa. Miettikää, kokonainen viikko(tai siis 5 päivää..)ja sinä aikana 7 synnytystä. Ja sit siihe päälle muutama teoriatunti. (joilla ei saanu sanoa V-sanaa.. Arvatenkin ensihoitajaopiskelijoiden ollessa kyseessä kyseinen sana oli sanottu moneen kertaan jo ennen ekan tunnin loppua. Rangaistuksena tentissä naisen anatomisten osien tunnistusta. Siis niiden osien, jotka eivät paljonkaan päivänvaloa näe. Paitsi aikuisviihdealalla työskentelevien. Mutta meiän tentissä ei tainnu kyllä olla kenenkään pornotähden elimiä esillä?) Mutta siis näillä opeilla on miu kätilötekniikat hiottu. Jeij. Että onnea vaan SINULLE, joka miun yksikössä joskus synnytät.. Toivottavasti tiedät ite mitä oot tekemässä!
Noni, no siis sielä synnärillä oli oikeesti tosi mielenkiintosta. Eka odotustilassa, oven toisella puolella hikoilee joku nuori äitikokelas. Mies(poikaystävä?)on siinä vieressä aidosti vähintää yhtä kärsivän näkösenä. Äiti yrittää olla urhee mutta isä kalpenee yhen asteen verran jokaisen supistuksen kohdalla. Kaiken nähny ja kokenu kätilö tulee juttelemaan. (Mie seuraan opiskelijana perässä ja imen vaikutteita ja käyttökelposia fraaseja mitä kohta jakautuvalle, jäätävistä kivuista kärsivälle ihmiselle on sopivaa sanoa.) Siinä aletaan mietiskellä, että jokohan tästä voitaisiin siirtyä tuonne salin puolelle. Joo, sielä onkin vapautunu just ykkössali. Sinne siis. Opiskelija saa pistää kanyylin. Se pieni pistos ei tunnu enää missään. Kätilö laittaa kohdunkaulan puudutteen. (Jos tää käsite on nyt väärä, niin my bad, joku puudute kuitenki.) Ottaa n.käsivarren mittasen pitkän neulan. Tai siis se on joku jatkopätkä, että se menee oikeeseen osotteeseen. Sitten vaan äiti jalat auki ja piikki sisään. Äiti irvistää. Kätilön ilme ei värähdä. "Tää vähän pistää.." No shit, sherlock! Puudute kai auttaa, koska äiti rauhoittuu.
*Tässä välissä lääkäri tulee laittamaan epiduraalin. Se on ilmeisesti melko kivutonta ja auttaa.*
Synnytys alkaa. Isä on taas kalvennut hieman, näyttää siltä että pyörtyy kohta. Kätilö, joka on korjannut uransa aikana aika monta tuoretta isää lattiatasosta, kysyy ohimennen tämän vointia. Urhea isä kertoo jaksavansa. Äiti puskee jälkikasvua pihalle. Kätilö hokee: "Teet tosi hyvää työtä, vielä vähän." Hiki valuu äidin kasvoilta. Tämä tekee enemmän töitä kuin painonnostaja maailmanennätystä yrittäessään. (Ensihoitajaopiskelija muistelee, että takaraivolla äkisti tuntuvaa, räjähtävää päänsärkyä valittavalta potilaalta tulee heti kysyä, onko tämä ponnistellut kovasti. Voiko synnytyksessä katketa verisuoni päästä? Kai se on mahdollista..) Välillä huohotetaan, niinkuin (elokuvissa)synnytysvalmennuksessa on neuvottu. Isä ei mene katsomaan lapsen syntymää "sinne", (Tämän viisaan neuvon antoi toinen tuore isä toissalauantaisessa saunaillassa.)vaan tyytyy pitämään synnyttävää kumppaniaan kädestä. (ei ole väliä kumpi heistä saa kummasta enemmän voimia koitokseen, yhdessä mennään.) "Hyvin menee, vielä vähän." Kätilö toistaa. Ensihoitajaopiskelija seuraa tilannetta hieman kauempaa. Tekisi mielä huikata, että "Ei näy vielä mitään, anna mennä vaan vähän reippaammin." mutta viitsiikö tuota nyt masentaa.
Mittaamattoman ajan kuluttua, kun äiti on jo uupumuksen äärirajoilla ja isäkin kerätty pari kertaa lattialta takaisin jaloilleen, pää näkyy. Pieni ihmisenalku pusertuu läpi pienestä kanavasta, kuin keskikokoinen meloni vessapaperirullan hylsystä. Miten tuolta voi mahtua? Onneksi pää joustaa. Vauvalla siis. Se on pieni, ruttuinen, näyttää hieman ulkoavaruuden asukkaalta kanavan läpi muovautuneen päänsä ansiosta. (Imukupilla syntyneet on sitte luku sinällään..). Silmät ovat kiinni ja koko otus on hieman harmaa, limainen ja sen iholla on valkoista nöyhtää. Sillä on 30 sekuntia aikaa alkaa ymmärtää ihan itse, että nyt on alettava hengittää omin voimin. Jos alien ei meinaa alkaa toimimaan ja tajua mitä tässä nyt tapahtui, kätilö hieman avittaa sitä hieromalla selkää. Alien alkaa karjua ja pääsee äidin paidan sisään lämpimään. Elokuvien synnytyskohtaukset jäävät tähän. Tosielämässä, jos hyvä tuuri käy, äiti synnyttää vielä meduusalta näyttävän, suonikkaan istukan suht nopeasti. Se pullahtaa jo helposti ulos, pikku alienin raivattua tietä. Tämän jälkeen sitä tarkastellaan että kaikki on normaalia. Isä voi kosketella sitä. Tosi-isä vie tuon raudalta haisevan klöntin kotiin ja.. no, ootte kaikki nähny niitä dokumentteja aiheesta mitä ne niillä istukoilla tekee.. Siitä se arki sitte lähtee.
Voi myös olla, että istukka ei heti irtookkaan ja se on sitte toine tarina. Lapsi on pikkusen saattanu myös venyttää paikkoja mennessään, tai kätilö on myös voinu ihan ronskisti leikata saksilla tietä suuremmaksi, mikäli uuden ihmisen pää ei nyt vaan meinaa mahtua.. Tällöin pitää pikkusen parsia. Vahingon suuruudesta riippuen riittää että kätilö tekee pari tikkiä tai sitten paikoista on tullu sellasta jauhelihaa, että se on leikkurireissu. Sielä se kirurgi sitten saa pohtia, että miten äiti saadaan koottua taas sellaseen kuosiin, että tämä tahtoo tehdä vielä toisenkin lapsen.
Mihi ne muute elokuvissa tarttee aina kiehuvaa vettä ja pyyhkeitä? Ok, sillä vedellä nyt ehkä desinfioidaan.. jotain? Pyyhkeisiin voi varmaan kietoa sen lapsen?
Noni, no sitte on päästy kotiin..
Seurailen kavereitten ja varsinki rakkaan siskoni jälkikasvujen elämää mielenkiinnolla. On hauska nähä mite niistä pienistä rääpäleistä alkaa pikkuhiljaa kehittyä ihmisiä. On kehitysvaiheita, joita neuvola seuraa innolla. Joko se toukka kohdistaa katsetta? Joko se hymyilee takaisin? Joko se liikuttelee pieniä raajojaan siihen malliin, että kohta olisi ensimmäinen suuri hetki ja feispuukpostauksen aika, kun toukka kääntyy selältä mahalleen tai toisinpäin? (Onko sillä joku väli kumminpäin se sen tekee ekana?)
Sitte se syömisen opettelu.. Pienenpienten sormien välistä puristuu banaanimassaa, joka seuraavassa hetkessä liiskaantuu Iskusta viimevuonna ostetun pöydän pintaan rusinamössön ja juustoviipaleen muodostaman kökön viereen. Seuraavaksi kaatuu maitolasi. Pygmi pitää viedä kuitenkin pyykkiin tämän session jälkeen, joten menköön nyt tuolla autopaidalla loppuun asti.
Nukkumaan pitäisi käydä mutta vaipassa on haiseva ylläri. Kerran vielä pesulle ja puhtaat vaatteet. Herätys parin tunnin välein. Muutaman vuoden päästä alkaa korvatulehduskierre. Lapsi itkee, heräät, lähdet kohti jälkikasvun huonetta. tallaat yön pimeinä tunteina lattialla lojuvan legoukon päälle. Tuntuu hyvältä paljaassa varpaassa. Kiroat. Hereillä oleva lapsi muistaa sen kirosanan kivusta huolimatta ja kertoo sen kerhokavereille seuraavalla viikolla. Ja tietysti myös uskovaiselle isomummolle. Sitten jalkapalloharrastukset. Teini-iän uhittelut, ekat alkoholikokeilut.. (Näyttäkää tässä kohtaa sille se synnytysvideo!) Kaiken aikaa huoli. Mietin tuossa yks päivä yhtä lasta kuskatessani ja tämän vanhemman kanssa jutskaillessa, miten kamalaa on saada puhelu, että omalle lapselle on tapahtunut joku onnettomuus. Ei siis edes välttämättä mitään välitöntä hengenvaaraa mutta jotain sairaalahoitoa vaativaa kuitenkin. Äidit ja isät, miten teiän psyyke kestää KAIKEN tän? Ootte yli-ihmisiä. Kunnioitan.
Kiitos äiti ja iskä. Ootte ollu tosi epäitsekkäitä, kun ootte tuottanu miut ja rakkaan siskoni. (Siskosta erityiskiitos, tää maailma ois paljo kuppasempi paikka, jos oisin yksin joutunu täällä kasvamaa!). Kiitos, että ootte valvonu meiän takia öitä omien yöunienne kustannuksella, kestäny kiukut ja kettuilut oman mielenterveytenne venyessä uskomattomii lukemiin ja kaikesta vapaa-ajan menetyksestä, jolloin oisitte voinu tehä jotai kivaa sensijaan että kuskasitte meitä tallille.. Ootte yli-ihmisiä.
Tässä teille ja kaikille vanhemmille kukkia.
"Meduusalta näyttävän istukan", voi tsiisus :D Tuo istukan synnyttäminen selvis mullekin tossa vähän aikaa sitten, sarjassamme asioita, joista ei paljon etukäteen kerrota.. Jäämme mielenkiinnolla seuraamaan sun postauksia ;) T: P & T
VastaaPoistaItselläni ei ole lasta eikä lammasta. Ja varmaan Yläkerran Ukko on ollut puolellani, kun ei ole mukuloita meikäläiselle siunannut - en olisi touhusta hengissä selviytynytkään.... Mutta suuresti arvostan kaikkia niitä, jotka ovat homman hoitaneet Respect, respect!
VastaaPoista