On taas SE aika vuodesta. Maailma pyörii sen ympärillä sataako, paistaako, tuleeko mustikkaa, mansikkaa, sieniä.. On ihailtavaa, että on myös ihmisiä, jotka ei sekoa täysin tällee sadonkorjuuaikaan. Että voi niinku lenkkeillä metsässä ilman että tarttee pelastaa joka ikinen puoliraakaki puolukka ämpärinpohjalle ja pakkaseen.
Itse en kuulu niihin onnekkaisiin. Siis niihin marjastamisgeenistä vapaisiin hahmoihin..
Tää kaikki alko aikanaa siitä, ku miu rakkaat vanhemmat tajus oman kuolevaisuutensa ja halus tehä ittestään kopion tai pari. Tiiättekö, vähä niinku sellanen mini me, jonka geeneissä suku jatkuisi ja jatkuisi.. (No, kuten arvata saattaa, ni miusta tuli tietty tällänen harjotuskappale, eka lapsi kun oon.)
Kun miuta tuotettiin joskus 80-luvun alkupuolella Heimosillantie 13:ta sijaitsevassa monistamossa, ni siihe soppaa laitettii aimo annos marjastustarmokkuutta äidin puolelta. (Vastapainoks miulta puuttuu äidillisyys-, kodinsisustus-, ruoanlaitto- ja kaikki muu normaaligeeniys. Tais tulla vähä yliannos tuota marjastajaa..) Se oli sillee piilevänä ominaisuutena, että se ei päässy valloillee kovin pahasti ennen aikuisikää. Toki oon aina viihtyny metsässä, luulisin ainaki, mutta koska pakastin täytty kotona asuessa aina syksyllä iha itsekseen mustikoista, ni ei siinä tarvinnu sillee kauheesti ite puskissa urheilla.
Nyt oon kuitenki tän geenin orja. En pysty olee ilman, että pääsen toteuttamaa itseäni joka syksy. Parasta on sienestys, vaikka en ees tykkää sienistä! Ne vaan täyttää ämpärin tyydyttävän nopeesti. Miule ei o myöskää luotu mitää tervettä itsesuojeluvaistoa marjastamiseen liittyen. En pelkää hyttysiä, ampiaisia, karhuja, ufoja, metsään kuolleita marjastajamummoja, enkä naapurin lapsia. Ainut hieman kunnioitusta aiheuttava asia on marjamaistaan mustasukkainen keski-ikäinen täti-ihminen ja niistäki pahin ikinä tuntemani on miule nii läheistä sukua suoraan ylenevässä polvessa, että uskoisin olevani turvassa :D
Kävin eile ettimässä vattuja. Olin varautunu saamaa pari hassua marjaa kupin pohjalle, joten en ottanu sitä hommaa heti nii tosissani enkä asiaankuuluvalla vakavuudella. Menin siis vyötärönkorkuseen pusikkoon lyhythihasissa- ja lahkeisissa vaatteissa. Tajusin kyllä, että se ei ollu hyvä idea mitä pidemmälle sinne pusikkoo mie konttasin mutta ei sitä siinä marjahuuruisessa mielentilassa voi enää perääntyäkään! Olin ottanu vaa yhen rasian(!), (siis oikeesti, kuka tosimarjastaja lähtee edes epävarmoihin pusikoihin yhen pikkuveljen parhaat-karkkirasian kanssa?!)ja sitte yhen pienen pakastuspussin. No, rasia täytty nopeesti ja sit aloin pakata sieltä täältä löytyviä herkkuja siihe pussii. Idea toimi joo mitenkuten, kunnes kotiovella ihmettelin mite miu selkä on jotenki tahmee.. Ylläri, ne vatut oli kostoks valunu sieltä pussista, miu ilmastoidun repun selkämyksen läpi ja niin vaan oli paita märkä muustaki ku parin kilsan pyöräilystä..
No, onneks ei ollu pyhäpuku päällä. Vaatteet ja reppu pyykkiin ja saalis aakeelle laakeelle alustalle ja partsille, jotta kaikki oravaa pienemmät öykkärit sais tilaisuuden poistua miu marjasadosta iha omin voimin. Lähinnä hämähäkit ja sellaset pikkuset öttiäiset. Osa niistä oli muute vähä vihasiaki jopa. Ykski hämis kipitti hirveetä kyytiä ja mutis jotai käsittämätöntä mennessää. Se oli iha vattumehussa pientä karvasta ruumistaan myöden. Sillä oli ruskeet buutsit ja pieni kassi olalla. Hirveen sadattelun saattelemana se katos jonnekki, en ehtiny kysyä mihi sillä oli kiire.
Joo, jaa sit oli yks hauska mato. Sanotaan häntä tässä nyt vaikka ööö.. No, keksikää nyt joku madon nimi, miespuolinen? Raivo? Joo, sen madon nimi oli Raivo(nimi muutettu, ei halunnu esiintyä omalla nimellään, kysyin.). Sieltä se nous vattukasasta ja katteli siinä ympärilleen. Oli raukka just heränny, vaikka kello oli siis jo around 3 iltapäivällä. Raivo oli iha sekasi, että mihi hittoo on nyt joutunu. Kuvitelkaa sellanen nihkeenkarvanen mato, jolla on viikset ja pienenpieni silinteri päässä. Ja silmälasit, sellaset pyöreet, jotka on vähä vinossa. Raivo oli eile ollu vähä juhlimassa ja torkahtanu väärään paikkaa. Sit se oli joutunu miu vattusadon mukana mei parvekkeelle. Siinä se alkujärkytyksestä toivuttuaan alko miettiä, että mite hitossa näin on päässy taas käymään! Vaimo ei kyllä ikinä tuu uskomaa tätä. (Ilmeisesti Raivolle tapahtuu tällästä useinki?) Pahoittelin sille joutumista näin pikälle väärään paikkaan ja neuvoin suunnan missä sen kotipuska on. Annoin vielä alkusysäyksen tuosta parvekkeen reunalta. Tokihan tuossa on meiän lähipubi vielä matkan varrella, joten voi olla ettei Raivo o vieläkää päässy iha kotii asti. Hassuja nuo metsän ötökät.
Itse en kuulu niihin onnekkaisiin. Siis niihin marjastamisgeenistä vapaisiin hahmoihin..
Tää kaikki alko aikanaa siitä, ku miu rakkaat vanhemmat tajus oman kuolevaisuutensa ja halus tehä ittestään kopion tai pari. Tiiättekö, vähä niinku sellanen mini me, jonka geeneissä suku jatkuisi ja jatkuisi.. (No, kuten arvata saattaa, ni miusta tuli tietty tällänen harjotuskappale, eka lapsi kun oon.)
Kun miuta tuotettiin joskus 80-luvun alkupuolella Heimosillantie 13:ta sijaitsevassa monistamossa, ni siihe soppaa laitettii aimo annos marjastustarmokkuutta äidin puolelta. (Vastapainoks miulta puuttuu äidillisyys-, kodinsisustus-, ruoanlaitto- ja kaikki muu normaaligeeniys. Tais tulla vähä yliannos tuota marjastajaa..) Se oli sillee piilevänä ominaisuutena, että se ei päässy valloillee kovin pahasti ennen aikuisikää. Toki oon aina viihtyny metsässä, luulisin ainaki, mutta koska pakastin täytty kotona asuessa aina syksyllä iha itsekseen mustikoista, ni ei siinä tarvinnu sillee kauheesti ite puskissa urheilla.
Nyt oon kuitenki tän geenin orja. En pysty olee ilman, että pääsen toteuttamaa itseäni joka syksy. Parasta on sienestys, vaikka en ees tykkää sienistä! Ne vaan täyttää ämpärin tyydyttävän nopeesti. Miule ei o myöskää luotu mitää tervettä itsesuojeluvaistoa marjastamiseen liittyen. En pelkää hyttysiä, ampiaisia, karhuja, ufoja, metsään kuolleita marjastajamummoja, enkä naapurin lapsia. Ainut hieman kunnioitusta aiheuttava asia on marjamaistaan mustasukkainen keski-ikäinen täti-ihminen ja niistäki pahin ikinä tuntemani on miule nii läheistä sukua suoraan ylenevässä polvessa, että uskoisin olevani turvassa :D
Kävin eile ettimässä vattuja. Olin varautunu saamaa pari hassua marjaa kupin pohjalle, joten en ottanu sitä hommaa heti nii tosissani enkä asiaankuuluvalla vakavuudella. Menin siis vyötärönkorkuseen pusikkoon lyhythihasissa- ja lahkeisissa vaatteissa. Tajusin kyllä, että se ei ollu hyvä idea mitä pidemmälle sinne pusikkoo mie konttasin mutta ei sitä siinä marjahuuruisessa mielentilassa voi enää perääntyäkään! Olin ottanu vaa yhen rasian(!), (siis oikeesti, kuka tosimarjastaja lähtee edes epävarmoihin pusikoihin yhen pikkuveljen parhaat-karkkirasian kanssa?!)ja sitte yhen pienen pakastuspussin. No, rasia täytty nopeesti ja sit aloin pakata sieltä täältä löytyviä herkkuja siihe pussii. Idea toimi joo mitenkuten, kunnes kotiovella ihmettelin mite miu selkä on jotenki tahmee.. Ylläri, ne vatut oli kostoks valunu sieltä pussista, miu ilmastoidun repun selkämyksen läpi ja niin vaan oli paita märkä muustaki ku parin kilsan pyöräilystä..
No, onneks ei ollu pyhäpuku päällä. Vaatteet ja reppu pyykkiin ja saalis aakeelle laakeelle alustalle ja partsille, jotta kaikki oravaa pienemmät öykkärit sais tilaisuuden poistua miu marjasadosta iha omin voimin. Lähinnä hämähäkit ja sellaset pikkuset öttiäiset. Osa niistä oli muute vähä vihasiaki jopa. Ykski hämis kipitti hirveetä kyytiä ja mutis jotai käsittämätöntä mennessää. Se oli iha vattumehussa pientä karvasta ruumistaan myöden. Sillä oli ruskeet buutsit ja pieni kassi olalla. Hirveen sadattelun saattelemana se katos jonnekki, en ehtiny kysyä mihi sillä oli kiire.
Joo, jaa sit oli yks hauska mato. Sanotaan häntä tässä nyt vaikka ööö.. No, keksikää nyt joku madon nimi, miespuolinen? Raivo? Joo, sen madon nimi oli Raivo(nimi muutettu, ei halunnu esiintyä omalla nimellään, kysyin.). Sieltä se nous vattukasasta ja katteli siinä ympärilleen. Oli raukka just heränny, vaikka kello oli siis jo around 3 iltapäivällä. Raivo oli iha sekasi, että mihi hittoo on nyt joutunu. Kuvitelkaa sellanen nihkeenkarvanen mato, jolla on viikset ja pienenpieni silinteri päässä. Ja silmälasit, sellaset pyöreet, jotka on vähä vinossa. Raivo oli eile ollu vähä juhlimassa ja torkahtanu väärään paikkaa. Sit se oli joutunu miu vattusadon mukana mei parvekkeelle. Siinä se alkujärkytyksestä toivuttuaan alko miettiä, että mite hitossa näin on päässy taas käymään! Vaimo ei kyllä ikinä tuu uskomaa tätä. (Ilmeisesti Raivolle tapahtuu tällästä useinki?) Pahoittelin sille joutumista näin pikälle väärään paikkaan ja neuvoin suunnan missä sen kotipuska on. Annoin vielä alkusysäyksen tuosta parvekkeen reunalta. Tokihan tuossa on meiän lähipubi vielä matkan varrella, joten voi olla ettei Raivo o vieläkää päässy iha kotii asti. Hassuja nuo metsän ötökät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti