Joulukalenteri osa 10

Hetken käveltyään Tarmo huomasi, että tuoksu voimistui entisestään. Hän näki juuri edessään tutun pihlajapuun, joka oli kietoutunut talvipukuunsa. Tästä hän löytäisi kotiin. Iloisena pieni kotitonttu tallusti kappaleen matkaa jäätyneen pellon laitaa ja saapui sitten laitumen reunalle. Kaksi ponia seisoivat vierekkäin syömässä aamuheiniään. Niiden talviturkit olivat pörrössä ja pieni höyrypilvi nousi otusten yläpuolelle näiden hönkäillessä lämmintä ilmaa sieraimistaan heinien rouskutuksen lomassa. 

Tarmo oli juuri kipuamassa aidan yli oikaistakseen tallin kautta sisälle, kun hän kuuli korvissaan pienen äännähdyksen. Sitten toisen, joka kuului lähempää ja kolmannella kerralla hän käänsi jo päätään äänen suuntaan. Ylimmän aidan pienalla roikkui pieni lepakko, joka yritti rykäistä äänekkäästi, ilmeisesti saadakseen Tarmon huomion. Sen hartioilla roikkui vaaleanpunainen viitta. Tai jos oltiin tarkkoja, viittahan roikkui lepakon pään ympärillä, koska otus piteli aitalankun reunasta kiinni varpaillaan, jolloin pää osoitti maata kohti. Lepakoilla oli hassu tapa oleilla niin.

”Hei?” Tarmo kysyi hieman hämmentyneenä ja katsoi mustaa oliota. ”Hei.” Lepakko vastasi. Tarmo ei tiennyt lepakoista muuta kuin että eivät kai ne yleensä roikkuneet poniaitauksen pienoilla? Hän päätti tiedustella asiaa: ”Mitä sinä siinä teet? Eivätkö lepakot asu.. missä te nyt sitten asutte, jossain luolassa?” Tarmo otti askeleen lähemmäs samalla kun lepakko pudottautui keskimmäiselle lankulle ja istahti siihen. ”Niin kai.” Se tokaisi ja nosti hieman siipiään välinpitämättömyyden merkiksi. Sitten se käänsi karvaisen kuononsa kohti kotitonttua ja jatkoi: ”Monesti myös uskotaan, että lepakot imevät verta mutta se ei yleensä ole totta. Jotkut meistä imevät mutta suurin osa syö hyönteisiä tai hedelmiä. Paitsi minä, minä en pidä hyönteisistä. En tahdo syödä mitään elävää.” Lepakko sanoi ja raaputti kynnellään aidan reunassa törröttävää naulaa. 

Tarmon mielestä otuksen ääni kuulosti kauniilta, kuin kristallin helinältä. Hän ei ollut koskaan kuullut lepakoiden juttelevan. ”Hmm..” Tarmo ei tiennyt mitä hänen pitäisi sanoa mutta lepakko jatkoikin sitten: ”Ei sinulla olisi mitään syötävää? Vaikka persimonia tai mansikkaa, ne ovat suosikkejani!” Lepakko lipaisi pienellä vaaleanpunaisella kielellään suupieliään puhuttuaan herkuista ja katsoi Tarmoa toiveikkaana. ”Ei, olen pahoillani.” Tarmo sanoi ja nosti tyhjiä käsiään kuin näyttääkseen ettei mukana ollut mansikoita. Sitten hän tuli ajatelleeksi jotain: ”Mutta olen melko varma, että talon emäntä on valmistanut herkkuruokaa, haistatko! Tule mukaan, uskon että hän on jättänyt minulle syömistä takakuistille, sieltä saattaa löytyä puolukkapiirakkaa, kävisikö se?” Lepakko nyökytti iloisena päätään ja lennähti Tarmon olkapäälle istumaan. Ponit katsoivat kaksikon kulkua laitumen poikki ja olen melko varma että ne hymyilivät heille hyväntahtoisesti.

 

Joulukalenteri osa 9

Samaan aikaan muutaman kuusenoksan mitan päässä, suunnassa kohti auringon raitaa, metsän tiheämmällä laidalla, pimeässä luolassa tapahtui seuraavaa: Karvainen, hieman tukevan kokoinen isolepakko Renni, kaiveli hampaidensa väliin jäänyttä kuoriaisen takajalkaa irti terävällä kynnellään ja tuijotti samalla herkeämättä edessään istuvaa, selvästi itseään pienempää otusta. Lepakoksi Renni kieltäytyi tuota surkeaa olentoa kutsumasta, vaikka samaa sukua tässä kai oltiinkin. Olento oli pukeutunut vaaleanpunaiseen viittaan ja istui nyt pää painuksissa hänen edessään. Renni sylkäisi suustaan hampaankolossa vaivanneen roskan ja kysyi sitten pikkuiselta olennolta: ”Etkö sinä ikinä opi?” 

Vastausta saamatta tai edes sitä kovasti odottamatta, Renni availi siipiään kuin korostaakseen heidän kokoeroaan ja jatkoi sitten hieman äskeistä möreämmällä äänellä: ”Katsos, meillä lepakoilla on suuri vastuu olla pimeyden lähettiläitä. Meidän kuuluu elää niin, että ylläpidämme sitä ikiaikaista mielikuvaa. Ei kukaan, varsinkaan kukaan jonka nimeksi on valikoitunut noinkin juhlallinen nimi kuin sinulla, Vlad, voi pukeutua noin!” Renni korotti hieman ääntään lauseen loppua kohti ja möreys vaihtui kimakkaan piipitykseen. 

Vlad, tuo pieni, lepakko tuntui muuttuvan entistä pienemmäksi mutta samaan aikaan hän tiukensi otettaan hienon pinkin viittansa liepeistä. Vlad oli löytänyt viitan villiviinin latvasta viime syksynä. Se oli varmasti silkkiä, koska oli niin kovin sileä. Ja viileä vaaleanpunainen väri kiehtoi pienen lepakon mieltä erityisesti. Ei, hän ei luopuisi viitasta ikinä, ei vaikka muut lepakot nauroivatkin hänelle. 

Renni oli laitettu jälleen asialle, kovistelemaan. Vladia harmitti. Miksi hän ei voisi elää lepakoiden joukossa luolassa, mutta pukeutua tähän upeaan vaatekappaleeseen ja olla muutenkin oma itsensä? Eihän hän häirinnyt  ketään, päinvastoin. Sitä paitsi pitiväthän supersankaritkin viittaa harteillaan ja yksi heistä oli erityisesti tässäkin luolassa asuvien lepakoiden mieleen. Mikä sen sankarin nimi olikaan? Vlad yritti muistella ja sitten se välähti mieleen: Teräsmies, sehän se! 

Vlad oli kerännyt rohkeutensa, lähes kaiken sen mitä pienen lepakon karvaisen mielen sisällä asui. Hän oli juuri aikeissa mainita teräsmiehestä edessään seisovalle lajitoverilleen mutta Renni oli kuitenkin jälleen äännessä: ”Se on kuule viitta tai tämä luola. Molempia et voi saada! Ja se on viimeinen sana tätä keskustelua” Renni uhosi ja tuijotti Vladia pistävästi silmiin tehostaakseen päätöksensä pitävyyttä. Mitä Teräsmies tekisi tässä tilanteessa? Vlad mietti mutta ei uskaltanut sanoa mitään. 

Joulukalenteri osa 8

Aamun valjettua Tulle johdatteli Tarmon ovelle. Yön aikana satanut lumi oli kaunistanut metsää entisestään. Aivan kuin joku olisi ripotellut tomusokeria kaikkialle, Tarmo ajatteli mielessään ja veti pipoa tiukemmin harvojen hiustensa peitoksi. Tulle nuuhki ilmaa kuono väristen ja sanoi: ”Tuulee idäftä. Fieltä tulee aina hyvä tuokfu. Aivan kuin joku paiftaifi pikkuleipiä tai keittelifi kanakeittoa!”

Hassu valkokorvainen näätä sulki silmänsä ja haisteli vieläkin tiukemmin kuivaa pakkasilmaa. Silloin Tarmo tajusi, että tuoksun täytyi tulla hänen kotitalostaan! Emäntä oli varmasti jo aloittanut jouluvalmistelut ja paistoi kotoisassa keittiössään nyt vaikka mitä herkkuja. Yleensä tämä jätti Tarmollekin maistiaisia tuvan takaterassille. Voi kamalaa, jos hän ei ehtisi hakea herkkuja parempaan talteen niin sitten emäntä varmasti joko loukkaantuisi tai alkaisi ajatella, että Tarmo oli muuttanu pois. Siihen loppuisi herkkujen tarjoilu! Niin ei saisi tapahtua, ei missään nimessä! Tarmo kääntyi Tullen puoleen ja sanoi: ”Kiitos kovasti vieraanvaraisuudestasi ystäväiseni. Minun täytyy nyt mennä kotiin ennenkuin talon väki huomaa että olen ollut koko yön poissa. Aarretta tai ei, en voi jättää tehtäviäni kotitonttuna. 

”Odota hetki!” Tulle sanoi ja katosi takaisi kotikoloonsa. Palattuaan hänellä oli mukanaan pieni pussukka, joka oli suljettu tiukalla solmulla. ”Täffä, ota tämä. Ehkä fiitä on finulle apua. Kentief löydät metfän aarteen fen avulla!” Tarmo yritti vastustaa näädän ystävällistä tarjousta mutta tämä tuputti pussukkaa hänelle. ”Ei, fe on finun. Löyfin fen fuuren fienen alta fykfyllä. Luulen, että fen fifällä on onnenamuletti. Minulla kuitenkin on jo fellainen, joten finä faat tämän.” Tulle hymyili vinoa hymyään, eikä Tarmolla ollut tarmoa vastustaa tätä. Hän ei oikeastaan olisi halunnut enempää tavaraa kannettavakseen mutta onneksi pussukka tuntui kevyeltä.

Tarmo otti lahjan vastaan ja laittoi sen pieneen kassiinsa. Hän kiitti mukavaa näätää ja kääntyi vielä katsomaan taakseen muutaman askeleen otettuaan. Tulle seisoi pesäkolonsa edessä ja vilkutti villisti Tarmolle. Pienelle, eksyneelle tontulle tuli hyvä mieli. Vaikka he elivätkin täysin eri maailmoissa, se ei estänyt toista olemasta hänelle ystävällinen ja auttamasta apua tarvitsevaa. Tarmo painoi mieleensä että tulisi vielä kiittämään Tullea. Nyt hänen pitäisi kuitenkin seurata tuoksua ja löytää tiensä takaisin kotiin! Siellä oltiin varmaankin jo huolissaan.

Joulukalenteri osa 7

Tarmo hörppi mukin pohjalla olleet mehurippeet ja sanoi sitten Tullelle: ”Sinulla on kaunis koti ja perheesi on varmasti sinusta kovin ylpeä. Olisi hienoa tavata heidät joskus.” Tulle nyökytteli iloisena Tarmon kohteliaisuuksille. 

”Minulla on kuitenkin paljon asioita selviteltävänä ja joulukin on tulossa, joten jos tarjoat minulle yösijan tulevaksi yöksi, jatkan sitten aamulla matkaani. Lupaan kuitenki tulla tervehtimään sinua ja perhettäsi vielä ennen joulua.” Tarmo totesi ja Tulle jatkoi nyökyttelyään. ”Voit nukkua tuoffa.” Näätä osoitti sirolla käpälällään kohti mukavan oloista nurkkausta pehmeän villan ympäröimässä kolossa. "Minulla ei olekaan käynyt yövieraita fitten.. en edef muifta! Oi, tiedätkö yhtään kummituftarinaa?" Tulle intoili ja katsoi Tarmoa. "On minulla yksi mielessä.." Hän hymyili ja kertoi karmaisevan sadun metsän peikosta, joka eli luolassa. 

Saatuaan tarinansa päätökseen Tarmo asettui mukavaan asentoon lämpimän villapedin syleilyyn ja Tullekin kiertyi kerälle tämän viereen. Kiiltomadot sammuttivat kiilunsa ja koloon laskeutui yö, jonka humussa kuului vain kahden olennon, iloisen näädän ja asiansa sotkeneen tontun tasainen kuorsaus. Ulkona lumipyry tiheni peittäen metsää entistäkin valkoisempaan huntuun. Mustolanpellon laitamilla ei kuitenkaan nukuttu. Riihitonttu kiersi kehää ja mietti kuumeisesti mielessään, mihin ihmeeseen onneton Tarmo oli oikein joutunut. Hän oli tietoinen tämän harmaakarhuille jääneestä velasta ja oli hieman huolissaan. Metsässä oli kuiskailtu, että karhut olisivat tulossa perimään saataviaan vielä ennen joulua..

Joulukalenteri osa 6

 ”Minun tarinani?” Tulle hymyili entistä leveämmin ja hörppäsi sitten juomaansa aivan kuin saadakseen lisää aikaa pohtia mitä sanoisi. ”Kukaan ei ole kofkaan kyfynyt minulta mikä minun tarinani on. En tiedä onko fe yhtä jännittävä kuin omafi.” Hän sanoi ja alkoi kuitenkin kertoa: ”Minä ja minun fifarukfeni fynnyimme tuoffa ihan lähellä olevan puun juurella. Kun olimme ihan pieniä, ilkeä varif tunkeutui kotiimme ja yritti viedä yhden meiftä mukaanfa. Onnekfi emo ehti paikalle ja ajoi varikfen poif. Fe ehti kuitenkin napata minua korvafta, joka vaurioitui hieman. Fikfi fe on valkoinen, vaikka fen ei kuuluifi olla. Mutta ei fe ole minua haitannut.” Tulle heilautti valkoista korvaansa ja jatkoi: Minun etuhampaanikin ovat hieman vinot mutta fekään ei haittaa. Erotun joukofta! Tulle hymyili leveästi korostaakseen omaa erilaisuuttaan. Se tuntui saavan Tarmoakin hieman paremmalle tuulelle.

Tulle jatkoi vielä hetken: ”Vietimme paljon aikaa yhdeffä pentueeffa ennenkuin lähdimme jokainen omaan fuuntaamme. Minä olen afunut täffä koloffa jo jonkin aikaa ja viihdyn täällä oikein hyvin. Nyt talvella käyn harvoin ulkona ja olo on toifinaan ykfinäiftä. Fikfi on hienoa faada finut tänne vieraakfi! Voit jäädä niin pitkäkfi aikaa kun tahdot! Minulla on paljon vitfejä, joita en ole kertonut aikoihin! Lifäkfi voimme leikkiä piilofta metfäffä ja mennä vierailemaan minun fifarufteni perheiden luona. Heillä on jo omia pentuja, jotka ovat aika ovelia." Tulle alkoi innostua aiheesta tosissaan. 

Joulukalenteri osa 5

 Tulle ei tiennyt mitä sanoisi. Hän ei ollut ymmärtänyt Tarmon ongelman syvintä olemusta. Miksi joku klikkaili lahjoja ja antoi sitten kuitenkin kolikkonsa jollekin karulle harmaakarhulle, joka oli nyt vuosia yrittänyt saada omansa takasin eikä tuo onneton tonttu ilmeisesti voinut maksaa kolikoita, koska oli klikkaillut ne johonkin? Jotenkin niin se meni. Tulle pyöritti päätään ja mietti kuumeisesti millä voisi piristää kotiinsa tupsahtanutta olentoa. Hän ei tiennyt tontuista paljonkaan, ne viihtyivät yleensä niin omissa oloissaan. 

Niimpä tietysti! Tulle hyppäsi ruokakomerolleen ja kaivoi sieltä isonäädän pihlajanmarjamehua. Hän kaatoi sitä kahteen kolhuiseen peltimukiin ja ojensi toisen Tarmolle. ”Täffä. Fe on keitetty ifonäädän refeptillä ja fe auttaa kaikkeen furuun ja murheefeen.” 

Tarmo kuivasi kyyneleensä ja hymyili tuuhean partansa uumenista. ”Kiitos.” ”Haluatko kuulla haufkan tarinan?” Näätä kysyi innoissaan ja jatkoi vastausta odottamatta: ”Mikfi linnut lentävät etelään talvekfi?” Tarmo raapi päätään eikä ehtinyt vastata kun näätä jo hihkaisi: ”No kofka finne on niin pitkä matka kävellä!”

 Kumpikin nauroi, näätä kenties hieman riehakkaammin kuin Tarmo. Se taputti innoissaan käpäliään yhteen ja pyörähti ympäri muutaman kerran, kuin tanssien. Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi päässyt kertomaan tuota vitsiä kenellekään.

He joivat karvasta mehua hetken hiljaisuudessa ja sitten Tarmo alkoi viritellä jälleen keskustelua: ”Mikä sinun tarinasi on? Kaikilla meillä on jonkinlainen tarina, eikö niin?” Hän katsoi Tullea joka käänsi päänsä ja hymyili niin että vinot etuhampaat näkyivät. Siksikö Tulle puhui hieman epäselvästi, Tarmo ajatteli. Näädän hammasrivistö oli hieman vinossa, joten sanojen lausuminen ja varsinkin s-kirjain tulivat tämän puheessa esiin kovin persoonallisella tavalla. Ei sillä ettäkö se olisi vähentänyt näädän viehätysvoimaa millään tavalla, päinvastoin. Tulle vaikutti entistä persoonallisemmalta juuri tuon ominaisuutensa takia. 

Joulukalenteri osa 4

 ”Mikfi finä muuten putofit minun favupiipuftani?” Näätä käänsi päätään ja tapitti Tarmoa nappisilmillään. ”Finä et näytä joulupukilta ja fitäpaitfi minun kalenterini mukaan eihän vielä ole edef jouluaatto.” Hän raapi valkoisen korvan taustaansa terävällä kynnellään. Tarmo huokaisi syvään ja istahti pienen oksakaran päälle. ”Minä eksyin metsässä ja sitten vain putosin tänne. Olen pahoillani, tarkoitukseni ei ollut häiritä.” Tarmo nyppi pientä lankaa, joka oli alkanut purkautua hänen vasemman käden lapasestaan. Kohta koko tumppu olisi mennyttä. ”Hmm.” Näätä raapi taas päätään ja istahti Tarmon viereen. ”Miffä finä fitten afut?” Se kysyi. ”Honkalaarin tilalla, Mustolanpellon laitamilla, siinä keltaisessa talossa, jonka ikkunoissa on pitsiverhot. Toimin siellä kotitonttuna.” Tarmo aloitti kertomuksensa ja tuli samalla vuodattaneeksi näädälle yhtä sun toista elämästään näädän tiedustellessa mitä kotitontun tehtäviin kuului..

”Tiedätkö, kun kaikki on nykyisin niin helppoa. Klik,klik vaan ja maailma on ulottuvillasi. Ei tarvitse tehdä mitään, kaiken saa tilattua valmiina. Se oli eräs joulu, kun päätin kerrankin tilata ystävilleni lahjat sillä tavalla, klik, klik vaan ja kaikki toimitettaisiin kotiovelle. Siinä samalla satuin huomaamaan mainoksen, joka lupasi äkkirikastumista. Tiedätkö, paljon rahaa helposti.” Tarmo nielaisi ja näätä katseli häntä edelleen. Se ei varmaankaan ymmärtänyt mistä Tarmo puhui mutta kuunteli silti tarkkaavaisena. 

”Siinä samalla kun selasin valikoimaa ja mietin kuinka tilaisin ystävilleni hienoja lahjoja, jotka joku muu olisi valmistanut jossain kaukomailla, tulin ajatelleeksi että voisin kuin voisinkin kokeilla myös tuon mainoksen tarjoamaa äkkirikastumista. Latasin kaikki aarrekammiossa olevat hopeakolikkoni peliin ja klikkasin pyörän pyörimään. Voitinkin heti!” Tarmo hymyili hienolle muistolle ja synkistyi sitten jälleen. 

”Eipä aikaakaan kun olin hävinnyt kaikki rahani, jopa ne, joilla olin aikonut ostaa lahjat. Sitten otin yhteyttä harmaakarhuihin, joilta tiesin saavan hieman ylimääräisiä kolikoita. Olin varma, että voittaisin rahat takaisin mutta toisin kävi.” Tarmo hieroi käsiään yhteen kuin yrittääkseen lämmitellä sormiaan. ”Olen joutunut piilottelemaan jo usean joulunkierron ajan, etteivät karhut löytäisi minua. Minulla ei ole ollut yhtään kolikkoa, joilla maksaa velkaani, puhumattakaan että olisin voinut ostaa joululahjoja. Nyt kuulin pikkulintujen kertovan aarteesta, joka on piilossa jossain tämän metsän siimeksessä. En tiedä mikä se on, kenties merirosvoarkku täynnä kultaa tai kääpiöiden hävittämä timanttisaalis! Ties vaikka rasiallinen vuorikristallia! Päätin etsiä aarteen käsiini ja ottaa siitä ihan pienen siivun, jotta voisin antaa harmaakarhuille heiltä lainaamani kolikot. Lähdin eilen matkaan hyvissä ajoin valoisaan aikaan mutta sitten eksyin ja nyt olen tässä.” Tarmo nyyhkäisi ja laski päänsä. Kirkas kyynel putosi tämän harmaille housuille. 

Joulukalenteri osa 3

Tarmo katseli ympärilleen päätään pyöritellen. Tila oli pieni mutta kodikas, kaivettu kuusen paksun juuriston syleilyyn. Sisällä oli lämmin, koska seinät oli vuorattu jonkinlaisella villalla. Siellä täällä loisti pieniä tähtiä, jotka tarkemmalla katsomisella osoittautuivat kiiltomadoiksi. Ne loivat mukavaa, kodikasta valoa, jonka avulla Tarmo näki ympärilleen.

 Näätä katseli Tarmoa ja sanoi sitten ojentaen samalla pientä käpäläänsä: ”Minä olen Tulle.” Tarmo nosti hänkin kätensä tervehdykseen. He kättelivät ja sitten Tulle jatkoi: ”Pidätkö kodiftani? Olen rakentanut ja fifuftanut fen ihan itfe!” Näätä nosti rintaansa hieman ylöspäin, kuin korostaen ylpeänä saavutustaan. Ja tokihan siitä kannattikin olla ylpeä, se oli erittäin siisti ja mukava kotikolo. Tarmo sanoi sen myös näädälle ja tämä innostui entisestään. "Kiva faada vieraita!" Näätä iloitsi ja alkoi sitten esitellä olohuonettaan välittämättä siitä, että hänen kotiinsa oli pudonnut tonttu suoraan katon läpi.

”Katfo!” Näätä meni vastakkaisen seinän luo ja osoitti siellä roikkuvia tavaroita. ”Tämä on hienoin löytämäni efine, ufkon fen olevan eräänlainen taikakalu.” Näätä otti seinällä roikkuneen jakoavaimen ja käänteli sitä käpälissään. ”En ole vielä kekfinyt miten fe toimii mutta luultavafti tämä on kuulunut jofkus metfän noidalle. Täffä, voit katfoa fitä mutta ole varovainen, fiinä voi olla taikavoimia.” Näätä ojensi jakoavaimen Tarmolle, joka otti sen vastaan asiaan kuuluvalla kunnioituksella raaskimatta kertoa näädälle asian oikeaa laitaa. ”Hieno.” Tarmo tyytyi toteamaan ja ojensi taikakalun sitten takaisin. He katsoivat seuraavaksi Tullen perhekuvia, tämän metsästä keräämää sulkakokoelmaa, kuivuneita puolukanvarpuja, jotka oli aseteltu rikkinäiseen pulloon kuin konsanaan hienot kukat arvokkaaseen maljakkoon sekä tämän kivikokoelmaa, josta Tulle tuntui olevan erityisen mielissään. Kun näädän koti oli esitelty, vasta sitten tämä tajusi ihmetellä..

Joulukalenteri, osa 2

Tarmo oli aivan ihmeissään ja kaikki tapahtui niin äkisti, ettei tämä höppänä tonttu ehtinyt edes pelästyä. Hän putosi ja putosi alaspäin kuin variksen poika pesästä epäonnistuneen lentoharjoituksen päätteeksi. Kaikkialla oli pimeää, eikä Tarmo tiennyt mihin hän oli päätymässä. Pudotusta jatkui vielä hetken aikaa ja sitten hän tupsahti valoisaan, avaraan tilaan ja päätyi selälleen johonkin pehmeään ja karvaiseen. 

Tarmo ei uskaltanut hetkeen liikkua mihinkään, eikä edes aukaista silmiään, jotka hän oli puristanut tiukasti kiinni. Hän tunsi töppösissään, ettei suinkaan ollut yksin. Tilannetta haisteltuaan hän kuitenkin havaitsi, ettei täällä mikään nostattanut partakarvoja pystyyn, ei ainakaan samalla tavalla kuin silloin kerran, kun hän oli hävinnyt kasinolla sievoisen summan hopeakolikoita ja kasinon turvamiehinä toimivat harmaakarhut olivat tulleet kovistelemaan häntä. Ehei, täällä tuntui olevan suorastaan..miten sen nyt sanoisi..lämmin tunnelma. 

Tarmo raotti silmiään varovasti ja nosti päätään pehmoisesta pedistä, jossa makasi selällään. Ensimmäinen asia mitä hän näki, oli ruskea silmäpari, joka tuijotti häntä tiiviisti. Tarmo avasi silmänsä kunnolla ja nousi istumaan nähdäkseen paremmin. ”Autf, varovafti, minun häntäni on hieman herkkä, älä kovafti tallo fen päälle.” Nyt Tarmo tajusi mihin oli pudonnut. Ne ruskeat silmät joihin Tarmo oli hetki sitten tuijottanut, kuuluivat pienelle näädälle. Samoin se pehmeä alusta, jonka päällä hän makoili, se oli samaa näätää, tarkemmin sanottuna tämän häntää. Tarmo pomppasi pystyyn ja varoi tallomasta tämän karvaista turkkia yhtään enempää. ”A–anteeksi.” Hän sopersi ja katsoi samalla ympärilleen hämärässä valossa. Hän oli pudonnut näädän kotikoloon suoraan katon läpi!

Joulukalenteri 2021 osa 1

 Uskotko sinä, hyvä lukijani, Joulun taikaan? Siihen, että joulun alla ilmassa on jonkinlaista selittämätöntä toivoa ja hyvää mieltä, riippumatta siitä mitä ympärilläsi oikeasti tapahtuu? Joskus ikävien asioiden sattuessa kohdalle on vaikea nähdä niiden ohitse, aikaan, jolloin kaikki on taas hyvin.

Minä uskon, että kaikella on tarkoituksensa, aikansa ja paikkansa ja meidän on toisinaan vain vaikea nähdä miksi jotain tapahtuu, miksi juuri silloin ja miksi juuri minulle. Ken tietää, ehkä asiat vain tapahtuvat, eikä kenelläkään ole meidän varallemme sen suurempia suunnitelmia. Kerron sinulle nyt kuitenkin tarinan, jonka kuulin itätuulen kuiskailevan korvaani kuljeskellessani metsäretkellä. Tämä onkin hassu juttu, voisin jopa väittää ettei se ole ihan täysin tottakaan mutta mikä minä olen itätuulen viestejä kyseenalaistamaankaan. Haluatteko että kerron jo? Kuinka sattuikaan, tämä liittyy jouluun, joten olen jakanut tarinani joulukalenterin muotoon. Jos pidät lukemastasi, käy vilkaisemassa myös viimevuoden kertomuksia, saatat tunnistaa niissä samoja hahmoja.. Päähenkilöni Tarmo ei kuitenkaan nyt ole sama Tarmo, joka esiintyi viime vuoden tarinassa. Pihapiirikin on täysin eri mutta jotain yhteistä tässä kaikessa on..

Tämäkin kertomus alkaa juuri niin, kuin näillä tarinoilla on usein tapana alkaa.. Ha, sinä siellä joka kuvittelit että tämä on jonkinlainen pohjois-Amerikkalainen prinsessasatu, niin olet kyllä väärässä! Ehei, tämä tarina alkaa kuten perisuomalaiset kansantarut, eli siitä että joku eksyy metsään. Ei! Se en ole minä, vaikka minäkin eksyn usein metsään vaan..

..Tarmo T. Kuura kääntyi kaatuneen tammipuun kohdalta kohti auringon viimeistä sädettä vain huomatakseen, että oli jälleen kulkenut ympyrän. Edessä oli se sama harmaa kallionkieleke, jonka reunalla hän oli istunut ja syönyt viimeisen eväslimpun palasen. Siitä oli varmasti jo tovi aikaa, sillä aurinko oli tuolloin paistanut vielä melko korkealta. Tarmo käveli vielä hieman lähemmäs ja näki lumessa omat pienet tossunjälkensä, jotka lähtivät kiven nurkalta toiseen suuntaan. 

”Voi poron papana!” Hän tiuskaisi itselleen ja omalle suuntavaistolleen. Ei tässä näin pitänyt käydä! Hän istui samaan paikkaan, jossa oli levähtänyt edellisen kerran ja katsoi ylös taivaalle kuin etsien sieltä jonkinlaista karttaa. Taivaalla ei kuitenkaan näkynyt mitään, ei edes yhden yhtä pikkulintua lentelemässä. Ilta oli tulossa ja kaikki olivat menneet pesäkoloihinsa, mökkeihinsä ja luoliinsa odottamaan pitkää pimeyttä, joka valtasi suurimman osan vuorokaudesta tähän aikaan vuodesta. Pimeys otti omansa, koska joutui kesäkuukausina väistymään niin pitkäksi aikaa. Talven tullen aurinko ei mahtanut sille kuitenkaan mitään, niin se vain oli. 

Tarmon tarmokkuus ja kiukku alkoivat laantua ja muuttua ensin jännitykseksi, sitten peloksi. Miksi hän olikaan saattanut itsensä tälläiseen pulaan! Olisipa hän kuunnellut riihitonttua ja jäänyt kotiin tänä iltana. Mutta riihitonttu tuntui olevan muutenkin jo hieman vanhuudenhöppänä ja jutteli usein sellaisia asioita, jotka Tarmon mielestä eivät kuuluneet enää nykypäivään. Mistä hän olisi voinut tietää että juuri tänään vanhuksen puheet olisi kannattanut ottaa todesta? 

Äh, ei auttanut itku metsäretkellä, eteenpäin vain oli mentävä. Tarmo lähti tallustamaan siihen suuntaan josta oli alunperin tullut mutta kääntyikin suuren kuusen juurelta siihen suuntaan, jossa kuvitteli jäätyneen puron kulkevan kunnes yht´äkkiä maa petti alta..