Tulle ei tiennyt mitä sanoisi. Hän ei ollut ymmärtänyt Tarmon ongelman syvintä olemusta. Miksi joku klikkaili lahjoja ja antoi sitten kuitenkin kolikkonsa jollekin karulle harmaakarhulle, joka oli nyt vuosia yrittänyt saada omansa takasin eikä tuo onneton tonttu ilmeisesti voinut maksaa kolikoita, koska oli klikkaillut ne johonkin? Jotenkin niin se meni. Tulle pyöritti päätään ja mietti kuumeisesti millä voisi piristää kotiinsa tupsahtanutta olentoa. Hän ei tiennyt tontuista paljonkaan, ne viihtyivät yleensä niin omissa oloissaan.
Niimpä tietysti! Tulle hyppäsi ruokakomerolleen ja kaivoi sieltä isonäädän pihlajanmarjamehua. Hän kaatoi sitä kahteen kolhuiseen peltimukiin ja ojensi toisen Tarmolle. ”Täffä. Fe on keitetty ifonäädän refeptillä ja fe auttaa kaikkeen furuun ja murheefeen.”
Tarmo kuivasi kyyneleensä ja hymyili tuuhean partansa uumenista. ”Kiitos.” ”Haluatko kuulla haufkan tarinan?” Näätä kysyi innoissaan ja jatkoi vastausta odottamatta: ”Mikfi linnut lentävät etelään talvekfi?” Tarmo raapi päätään eikä ehtinyt vastata kun näätä jo hihkaisi: ”No kofka finne on niin pitkä matka kävellä!”
Kumpikin nauroi, näätä kenties hieman riehakkaammin kuin Tarmo. Se taputti innoissaan käpäliään yhteen ja pyörähti ympäri muutaman kerran, kuin tanssien. Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi päässyt kertomaan tuota vitsiä kenellekään.
He joivat karvasta mehua hetken hiljaisuudessa ja sitten Tarmo alkoi viritellä jälleen keskustelua: ”Mikä sinun tarinasi on? Kaikilla meillä on jonkinlainen tarina, eikö niin?” Hän katsoi Tullea joka käänsi päänsä ja hymyili niin että vinot etuhampaat näkyivät. Siksikö Tulle puhui hieman epäselvästi, Tarmo ajatteli. Näädän hammasrivistö oli hieman vinossa, joten sanojen lausuminen ja varsinkin s-kirjain tulivat tämän puheessa esiin kovin persoonallisella tavalla. Ei sillä ettäkö se olisi vähentänyt näädän viehätysvoimaa millään tavalla, päinvastoin. Tulle vaikutti entistä persoonallisemmalta juuri tuon ominaisuutensa takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti