Tarmo meni ulos vajasta ja näki pihalla pienen, mustan läiskän, joka erottui valkoisella hangella hämärästä huolimatta. Läiskän reunalla istui kukapa muukaan kuin metsäjänis, jonka viiksikarvat olivat kuin vieterit. Nuo otukset ne eivät sitten koskaan oppineet!
Tarmo taapersi lähemmäs. ”Oletko kunnossa?” Jänis tuijotti eteensä kuin sähköiskun saaneena. Tai siis, hetkinen, niinhän siinä juuri olikin käynyt ja siksi jänis näyttikin siltä. Sähköiskun saaneelta siis. Kihartuneiden viiksikarvojen lisäksi sen korvat töröttivät epätavallisen pystyssä. ”Vau, parasta sähköä jota olen aikoihin maistanut!” Jänis totesi ehkä enemmänkin itselleen kuin vastatakseen Tarmon kysymykseen. Lähemmin tarkasteltuna pupun silmätkin tuntuivat säihkyvän epätavallisen kirkkaina. Tästähän pitäisi huolestua. Mitä jos jänis alkaisi vilkkua jouluvalojen tahtiin? Tai säteillä valoa nenänpäästä? Se ei voinut olla terveellistä.
Nyt jänis tuntui huomaavan edessään seisovan kotitontun ja sanoi: ”Hyvää joulua vaan siulekki. Mahtavat juhlat teillä täällä. Mie oon sanonu aina kaikille, että täällä on hyvä meno, kesät talvet! Paras! Ei pukupakkoa, saa tulla sillä turkilla mikä nyt aina sattuu päällä olemaan. Toisissa paikoissa ne on tosi tarkkoja pukukoodista mutta tässä talossa sitä osataan juhlia kiinnittämättä huomiota epäolennaisiin yksityiskohtiin!” Jänis ravisteli päätään ja yritti sukia kieroja viiksiään.
”Tuota, anteeksi vaan, en nyt aivan ymmärrä mitä tarkoitat?” Tarmo kysyi ihmeissään. Niin paljon kun hän olikin metsäjänisten touhuja seurannut, ei hän ollut koskaan oikein ymmärtänyt näiden mieltymystä sähköjohtoihin. ”Ei siun tarttekaan, en taia aina ihan ymmärtää itekkään.” Jänis vastasi ja lähti sitten loikkimaan metsän reunaa kohti. ”Nähhään taas, jos ei sokeiks tulla!” Tämä hihkaisi mennessään. Tarmo, ihan tavallinen kotitonttu, jäi seisomaan pihalle rikkinäisen sähköjohdon pätkän vierelle. Hän mietti kuumeisesti millä estäisi jäniksiä hölmöilemästä pihassa mutta ei keksinyt yhtään hyvää ratkaisua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti