Sehän kävi suorastaan helposti. Tarmo hymyili ja haroi partaanta. Nuo kaksi olivat täydellinen parivaljakko ja heistä kuiskittaisiin varmasti vielä metsätuulen sävelin, siitä hän oli varma.
Tonttu seisoi keskellä metsäpolkua miettien seuraavaksi, lähtisikö vielä kerran etsimään aarretta. Valoakin riittäisi poronhenkäyksen hetkeksi. Sitäpaitsi nyt hän tiesi missä oli, eikä eksymisen vaaraa ollut. Toisaalta kotona oli kyllä kaikenlaista jouluvalmistelua tehtävänä. Piti varmistella että kaikki kynttilät paloivat, piti haistella lumen tuloa ja käydä vielä jututtamassa pihan laidalla norkoilevia metsäjäniksiä, etteivät nämä tänä vuonna söisi ulkovalojen johtoja. Tarmoa nauratti hänen muistellessaan viime vuoden hassua tapahtumaa. Yksi pupuparka oli käynyt nakertamassa valokaapelia ja saanut siitä sellaisen sähköiskun, että tämän viiksikarvat olivat olleet kiharat vielä juhannuksenakin. Mutta tosiasiassa sähköjohtojen järsiminen oli vaarallista, eivätkä jänikset aina tajunneet omaa parastaan.
Tarmo taapersi hiljalleen kotia kohti laatien päässään listaa kaikista keskeneräisistä asioista, kun hän kuuli takaansa matalaa mörinää. Tuosta äänestä ei voinut erehtyä. Kiertotähden suhauksen verran hän ehti pohtia karkuun juoksemista mutta tuli nopeasti siihen tulokseen, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Tarmo pysähtyi, sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja kääntyi ympäri.
Avatessaan jälleen silmänsä hän tajusi tuijottavansa suoraan jättimäisen harmaakarhun varpaita. Samassa karhu nojasi eteenpäin ja toi kuononsa aivan Tarmon kasvojen kohdalle. Tarmo katsoi karhua kauhuissaan uskaltamatta edes hengittää. Karhu sen sijaan tuhisi tukkoisen oloisesta kuonostaan lämmintä ilmaa kotitontun kasvoille. Sen nenän päässä kiilteli jotain, ehkä hilloa tai hunajaa. Karhu ei sanonut mitään mutta kotitonttu kyllä tiesi mitä tämä halusi. Samassa hän tajusi kuinka tyhmää oli liikkua metsässä yksin. Karhu oli varmasti seurannut häntä jo pitkään ja oli nyt tullut perimään velkansa. Tottakai, eihän ikävistä asioista päässyt yli pakoilemalla. Tässä oli elävä todiste siitä, Tarmo pohti mielessään. Kumpa hän olisi sittenkin lähtenyt etsimään aarretta!
Tarmon oli pakko vetää henkeä ja siinä samalla hänen suustaan pääsi pieni ”hei.” Se oli kyllä niin pieni, että tonttu epäili ettei karhu varmasti edes kuullut häntä. Todennäköisesti se vain söisi hänet suihinsa sen enempää kyselemättä. ”Hyvästi paha maailma.” Tarmo kiljaisi ja pyörtyi karhun kostean nenän eteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti