Tarmo lensi tähtitaivaan yllä. Alapuolella näkyi valkoinen maa, kotitalo ja sen pihassa laiduntavat ponit, aitaus, metsä, jonka siimeksessä hassu näätä ja pieni lepakko nyt istuivat yhdessä pihlajanmarjamehua hörppien. Hänen olonsa oli kevyt, kuin hän olisi muuttunut painottomaksi, pelkäksi energiaksi. Vieressä lensi jotain, mikä se oli? Aave Aikamieli, tietysti! Tarmo hymyili ystävälliselle joulun hengelle. ”Tarmo, kuule, sinulla on käsissäsi kaikki mitä tarvitset. Asiat järjestyvät kyllä, usko minua.” Aave sanoi ja katosi pimeyteen.
Tarmo oli kysymäisillään mitä tämä tarkoitti mutta äkkiä tulikin lämmin ja.. jotain märkää. Märkää? Tarmo havahtui hereille tuntiessaan uuden, kostean lipaisun kasvoillaan. Sitten hän tajusi: Harmaakarhu oli syönyt hänet! Tarmo raotti varovasti silmiään ja tajusi, että oli edelleen metsässä, eikä suinkaan karhun vatsassa. Jättimäinen otus oli yhä siinä mutta se ei ilmeisesti aikonut syödä häntä, vaan nuolaisi karhealla kielellään. Sitten uudestaan. Lämmin henkäys tuntui myös Tarmon ympärillä ja hän uskaltautui katsomaan kohti karhua, joka tuijotti häntä ruskeilla silmillään.
”Tarmo?” Karhu sanoi varovasti kääntämättä katsettaan. Tarmo oli niin hölmistynyt tilanteesta, että ei osannut sanoa mitään. Karhu otti paremman asennon, istahti tontun viereen ja jatkoi sitten: ”Etkös sinä ole Tarmo?”
”O..Olen.” Tonttu vikisi ja nousi hänkin istumaan. Ainakaan karhu ei ollut vielä popsinut häntä suuhunsa, ehkä tästä selvittäisiin puhumalla. ”Olemme etsineet sinua.” Karhu sanoi. ”Sinulla taitaa olla jotain annettavaa meille.” Se jatkoi madaltaen ääntään. ”Niin, joo, kyllä. Pahoittelut, tässä on ollut nyt vähän kaikenlaista..” Tarmo kierteli ja yritti pää sauhuten miettiä kuinka pääsisi livahtamaan tilanteesta.
”Ei se mitään.” Karhu sanoi ystävällisesti ja ojensi jättimäisen käpälänsä kohti tutisevaa kotitonttua. ”Voit maksaa velkasi tässä ja nyt, niin jätämme sinut rauhaan.” ”Joo, hyvä idea, suorastaan aivan mahtipontisen mainio!” Tarmo nyökkäsi jäykästi ja nielaisi niin äänekkäästi, että se kuului taatusti kotitalolle asti. Voi kun hän osaisi telepatiaa ja pystyisi kutsumaan apua. Tai osaisi morsettaa myyrille, jotka voisivat tulla pelastamaan hänet. Ei, hän ei osannut mitään erikoistaikoja kuten hiirinaamari ja Huisku. Ei auttanut kuin yrittää päästä karkuun. ”Odotas, se on täällä jossain..” Hän alkoi kaivella laukkuaan saadakseen hieman lisäaikaa suunnitella pakoaan. Kassissa oli tyhjiä eväspapereita, pieni huopapalanen, kuusen käpyjä ja.. Tullen antama pussukka, jonka olemassa olon Tarmo oli tyystin unohtanut! Mikä tuuri!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti