Seuraavat päivät tuntuivat Tarmon mielestä kuluvan kuin siivillä. Pikkuisen kotitontun olo oli niin keveä, että töppöset meinasivat suorastaan irtautua maasta. Ja mikä parasta, tämän teki jälleen mieli laulaa. Ja hän lauloikin, ikiaikaisia tonttujen keskuudessa kuultuja joululauluja, joiden hieman epävireiset soinnut kaikuivat pitkin pihaa Tarmon kävellessä polkua pitkin.
Nyyti oli varmasti jossain lähettyvillä, sillä punaisen villalankakerän pää oli takertunut pihakuusen oksaan ja siitä jatkui lankavana aina pihavajan tonttuovelle saakka. Tarmo astui sisään lankaa kerien ja näki ensimmäisenä riihitontun ja pikku Nyytin, sitten joulunhenki aave Aikamielen ja vieläpä hiirinaamioisen hahmonkin. ”Kas, tehän olette kaikki täällä!” Tarmo totesi ja muut hymyilivät hänelle. ”Puhuimme juuri siitä, kuinka sinä olet saanut asiasi järjestykseen.” Riihitonttu sanoi päätään nyökytellen ja katsoi Tarmoa, joka punastui hieman. ”Ai, ai te tiesitte siitä minun pikku.. ongelmastani?” ”Kyllä, koko metsä kuiskaili siitä. Suoraan sanottuna olimme hieman huolissamme kuinka sinun käy!” Nyyti niiskutti ja otti vastaan Tarmon ojentaman lankatupon. ”Kamalaa, jos se karhu olisi vaikka syönyt sinut!”
”Niin. Onneksi niin ei tapahtunut.” Tarmo sanoi ja vaikeni. Riihitonttu sen sijaan puki sanoiksi sen, mitä kaikki ajattelivat: ”Sinä olet auttanut muita ja aivan samalla tavalla sinäkin saat apua ongelmiisi, kunhan pyydät. Yksin murehtiminen saa asiat muuttumaan entistä suuremmiksi.” Tarmo tyytyi nyökkäämään, eikä sanonut mitään. Riihitonttu oli niin viisas. Olihan tämä tietysti monta sataa vuotta Tarmoa vanhempikin. Ehkä hänkin viisastuisi vuosisatojen saatossa yhtä teräväpäiseksi.
Tontut viettivät iltapäivän vajassa juoden mansikkamehua ja pohtien tulevaa joulua. Se oli aivan nurkan takana! Samassa vajan hämärään valoa tuonut ulkotuikku sammui. ”Ei kai vaan..” Tarmo ehti todeta ja läimäytti sitten itseään kasvoihin. Hän oli unohtanut käydä juttelemassa metsäjäniksille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti