Hetken käveltyään Tarmo huomasi, että tuoksu voimistui entisestään. Hän näki juuri edessään tutun pihlajapuun, joka oli kietoutunut talvipukuunsa. Tästä hän löytäisi kotiin. Iloisena pieni kotitonttu tallusti kappaleen matkaa jäätyneen pellon laitaa ja saapui sitten laitumen reunalle. Kaksi ponia seisoivat vierekkäin syömässä aamuheiniään. Niiden talviturkit olivat pörrössä ja pieni höyrypilvi nousi otusten yläpuolelle näiden hönkäillessä lämmintä ilmaa sieraimistaan heinien rouskutuksen lomassa.
Tarmo oli juuri kipuamassa aidan yli oikaistakseen tallin kautta sisälle, kun hän kuuli korvissaan pienen äännähdyksen. Sitten toisen, joka kuului lähempää ja kolmannella kerralla hän käänsi jo päätään äänen suuntaan. Ylimmän aidan pienalla roikkui pieni lepakko, joka yritti rykäistä äänekkäästi, ilmeisesti saadakseen Tarmon huomion. Sen hartioilla roikkui vaaleanpunainen viitta. Tai jos oltiin tarkkoja, viittahan roikkui lepakon pään ympärillä, koska otus piteli aitalankun reunasta kiinni varpaillaan, jolloin pää osoitti maata kohti. Lepakoilla oli hassu tapa oleilla niin.
”Hei?” Tarmo kysyi hieman hämmentyneenä ja katsoi mustaa oliota. ”Hei.” Lepakko vastasi. Tarmo ei tiennyt lepakoista muuta kuin että eivät kai ne yleensä roikkuneet poniaitauksen pienoilla? Hän päätti tiedustella asiaa: ”Mitä sinä siinä teet? Eivätkö lepakot asu.. missä te nyt sitten asutte, jossain luolassa?” Tarmo otti askeleen lähemmäs samalla kun lepakko pudottautui keskimmäiselle lankulle ja istahti siihen. ”Niin kai.” Se tokaisi ja nosti hieman siipiään välinpitämättömyyden merkiksi. Sitten se käänsi karvaisen kuononsa kohti kotitonttua ja jatkoi: ”Monesti myös uskotaan, että lepakot imevät verta mutta se ei yleensä ole totta. Jotkut meistä imevät mutta suurin osa syö hyönteisiä tai hedelmiä. Paitsi minä, minä en pidä hyönteisistä. En tahdo syödä mitään elävää.” Lepakko sanoi ja raaputti kynnellään aidan reunassa törröttävää naulaa.
Tarmon mielestä otuksen ääni kuulosti kauniilta, kuin kristallin helinältä. Hän ei ollut koskaan kuullut lepakoiden juttelevan. ”Hmm..” Tarmo ei tiennyt mitä hänen pitäisi sanoa mutta lepakko jatkoikin sitten: ”Ei sinulla olisi mitään syötävää? Vaikka persimonia tai mansikkaa, ne ovat suosikkejani!” Lepakko lipaisi pienellä vaaleanpunaisella kielellään suupieliään puhuttuaan herkuista ja katsoi Tarmoa toiveikkaana. ”Ei, olen pahoillani.” Tarmo sanoi ja nosti tyhjiä käsiään kuin näyttääkseen ettei mukana ollut mansikoita. Sitten hän tuli ajatelleeksi jotain: ”Mutta olen melko varma, että talon emäntä on valmistanut herkkuruokaa, haistatko! Tule mukaan, uskon että hän on jättänyt minulle syömistä takakuistille, sieltä saattaa löytyä puolukkapiirakkaa, kävisikö se?” Lepakko nyökytti iloisena päätään ja lennähti Tarmon olkapäälle istumaan. Ponit katsoivat kaksikon kulkua laitumen poikki ja olen melko varma että ne hymyilivät heille hyväntahtoisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti