Samaan aikaan muutaman kuusenoksan mitan päässä, suunnassa kohti auringon raitaa, metsän tiheämmällä laidalla, pimeässä luolassa tapahtui seuraavaa: Karvainen, hieman tukevan kokoinen isolepakko Renni, kaiveli hampaidensa väliin jäänyttä kuoriaisen takajalkaa irti terävällä kynnellään ja tuijotti samalla herkeämättä edessään istuvaa, selvästi itseään pienempää otusta. Lepakoksi Renni kieltäytyi tuota surkeaa olentoa kutsumasta, vaikka samaa sukua tässä kai oltiinkin. Olento oli pukeutunut vaaleanpunaiseen viittaan ja istui nyt pää painuksissa hänen edessään. Renni sylkäisi suustaan hampaankolossa vaivanneen roskan ja kysyi sitten pikkuiselta olennolta: ”Etkö sinä ikinä opi?”
Vastausta saamatta tai edes sitä kovasti odottamatta, Renni availi siipiään kuin korostaakseen heidän kokoeroaan ja jatkoi sitten hieman äskeistä möreämmällä äänellä: ”Katsos, meillä lepakoilla on suuri vastuu olla pimeyden lähettiläitä. Meidän kuuluu elää niin, että ylläpidämme sitä ikiaikaista mielikuvaa. Ei kukaan, varsinkaan kukaan jonka nimeksi on valikoitunut noinkin juhlallinen nimi kuin sinulla, Vlad, voi pukeutua noin!” Renni korotti hieman ääntään lauseen loppua kohti ja möreys vaihtui kimakkaan piipitykseen.
Vlad, tuo pieni, lepakko tuntui muuttuvan entistä pienemmäksi mutta samaan aikaan hän tiukensi otettaan hienon pinkin viittansa liepeistä. Vlad oli löytänyt viitan villiviinin latvasta viime syksynä. Se oli varmasti silkkiä, koska oli niin kovin sileä. Ja viileä vaaleanpunainen väri kiehtoi pienen lepakon mieltä erityisesti. Ei, hän ei luopuisi viitasta ikinä, ei vaikka muut lepakot nauroivatkin hänelle.
Renni oli laitettu jälleen asialle, kovistelemaan. Vladia harmitti. Miksi hän ei voisi elää lepakoiden joukossa luolassa, mutta pukeutua tähän upeaan vaatekappaleeseen ja olla muutenkin oma itsensä? Eihän hän häirinnyt ketään, päinvastoin. Sitä paitsi pitiväthän supersankaritkin viittaa harteillaan ja yksi heistä oli erityisesti tässäkin luolassa asuvien lepakoiden mieleen. Mikä sen sankarin nimi olikaan? Vlad yritti muistella ja sitten se välähti mieleen: Teräsmies, sehän se!
Vlad oli kerännyt rohkeutensa, lähes kaiken sen mitä pienen lepakon karvaisen mielen sisällä asui. Hän oli juuri aikeissa mainita teräsmiehestä edessään seisovalle lajitoverilleen mutta Renni oli kuitenkin jälleen äännessä: ”Se on kuule viitta tai tämä luola. Molempia et voi saada! Ja se on viimeinen sana tätä keskustelua” Renni uhosi ja tuijotti Vladia pistävästi silmiin tehostaakseen päätöksensä pitävyyttä. Mitä Teräsmies tekisi tässä tilanteessa? Vlad mietti mutta ei uskaltanut sanoa mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti