Joulukalenteri 11.12

 "Ei se jaksa juosta kovempaa, pidetään tauko." Saliver nousi pulkasta ja Ooga loi häneen suorastaan murhaavan katseen. Tiedättekö sellaisen mulkaisun, jonka vain toinen toisensa hyvin tuntevat henkilöt voivat heittää toisilleen. "MINÄHÄN SANOIN!" Ooga karjui enemmän itsekseen kuin suunnatakseen sanansa varsinaisesti Saliverin tai pulkan edessä läähättävän jäniksen korviin. 

Toffeet oli syöty jo alkumatkasta ja pulkan pohjassakin tuntui olevan reikä. Siitä tursusi lunta pulkan pohjalle ja lumi suli housujen takamukseen. "Ehkä vaan kävellään." Saliver tokaisi häiriintymättä pienistä vastoinkäymisistä. Ooga katsoi ylös taivaalle kuin pyytääkseen pilvenherralta voimia jaksaa tätä tehtävää. Nyt oli niin paljon pelissä, että luovuttaminen, niin houkuttelevalta kuin se tuntuikin, ei tullut kysymykseen. "Ei ole aikaa! Etkö tajua, joulu on ovella, pukki makaa teholla, jänis on rapakunnossa ja me olemme.. öö.. missä me olemme?" Ooga hiljensi ääntään ja katseli ympärillään olevaa synkän harmaata metsää. Kuusien takana tuikki pieni valo, se oli varmasti vuorenpeikko, joka viritteli tulia kallionkoloon. Toivottavasti se oli saanut saalista, vaikka muutaman reitiltä eksyneen turistin tai laskettelijan tai kenties jonkun muun hahmon, jolla ei ollut enää mitään käyttöä tässä maailmassa. Oogaa kylmäsi ajatus että he saattaisivat päätyä vuorenpeikon lautaselle. Vaikka, eihän se nii voinut mennä, sillä heillä todellakin oli käyttöä, heidän pitäisi pelastaa joulu! 

Tien päässä näkyvä valo tuntui lähestyvän. Hyvä, ehkä joku tuli heitä vastaan. Petteri se ei voinut olla, koska valo ei ollut punainen. Sitäpaitsi Petterihän oli palkattu Amsterdamin kaduille, eikä se enää edes roikkunut täällä hyisessä pohjolassa. Valo lähestyi ja matkalaiset näkivät kuinka vanha, rautainen juna lipui pitkin metsätietä heidän eteensä. 

"Hyvä, mennään tällä." Saliver tokaisi ja hyppäsi junan kyytiin ennenkuin se oli kunnolla edes pysähtynyt. Ooga loikki perässä ja kääntyi sitten yhä tiellä makaavaa, hikoilevaa jänistä kohti. "Mene sinä kotiin. Tullaan perässä kun joulu on pelastettu." Jänis ei vastannut, se vain värisytti viiksiään ja tuijotti tyhjällä katseellaan junan kyytiin nousevaa kaksikkoa. Sitte se lähti loikkimaan hiljaista läskin jäniksen loikkaa suoraan synkkään metsään pulkka perässään heiluen.

Joulukalenteri 10.12

 "Minä haen vähän toffeeta, niin sitten mennään! Ooga huusi Saliverin loittonevalle selälle. Hän hypähteli jättimäiseen keittiöön, jonka laatikot olivat täynnä kaikenlaista selviytymiseen tarvittavaa tavaraa ja tietenkin ruokaa. Ooga availi muutamia laatikoita määrätietoisella kädenliikkeellä. He tarvitsisivat tusseja, piirustuspaperia, sakset, teippiä, kuivattuja hedelmiä ja tietenkin toffeeta. Hedelmätoffeeta kaikkein mieluiten, sillä se toi mieleen riemukkaat kesäpäivät. Venyvällä karamellilla pystyi tarvittaessa paikkaamaan myös esimerkiksi rikkimenneen pulkan tai kuluneen kengänpohjan. Ooga nappasi pohjattoman laukkunsa uumeniin myös pienen pehmonallen ja muutaman sukkaparin. Sitten hän sammutti valot ja juoksi Saliverin perään. Maailma oli vaarassa ja vain he voisivat auttaa. 

"Eikö mentäisi potkulaudoilla, se olisi nopeampaa?" Ooga tupsahti pihamaalle ja tuijotti edessään olevaa kulkupeliä. Saliver oli valjastanut naapurista lainaamansa pulkan laiskanpulskean jäniksen perään. Valjaat olivat hädin tuskin mahtuneet kiinni sen valkoisen turkin peittämän vatsan alta. (Sanomattakin selvää, että tämä oli se sama jänis, joka oli terrorisoinut Olavinpuistossa. Mitä te luulitte, että Ooga ja Saliver olisivat tehneet jänöjussille jotain pahaa vai?!) 

Tilanteessa ei sinällään ollut Oogan mielestä mitään epänormaalia mutta jänis oli selvästi rapakunnossa. Sen lisäksi, että vetovaljaat olivat hädin tuskin mahtuneet päälle, jänis kärsi nivelrikosta ja sen katse tuntui olevan samea. Se oli syönyt liikaa pajua ja omenapuun kuorta riehuessaan Olavinpuistossa. Kuin Oogan epäilyksiä varmentaakseen se röyhtäisi pienen, vajaamittaisen röykyn ja kaivoi laiskasti vatsamakkaraansa likaisella tassullaan. 

"Toisen potkulaudan pyörä on rikki." Saliver sanoi ja asettui pulkkaan istumaan. "Sitäpaitsi Pasi 2.0 ansaitsee mahdollisuuden näyttää mihin se pystyy. Hyppää nyt vaan kyytiin tai jää kaikilta joululahjat saamatta!" Saliver taputti takanaan olevaa tyhjää paikkaa, johon Oogan oli tarkoitus istua. Tämä pyöritteli päätään mutta ei halunnut alkaa väittää vastaankaan. Ehkä Saliver oli oikeassa. Ehkä tuo läski jänis ansaitsisi mahdollisuuden. Toki Ooga olisi mielummin valjastanut pulkan eteen vaikka laukussaan torkkuvan pehmonallen mutta päätti sittenkin pitää suunsa kiinni. Kyllä he näinkin ehtisivät, eihän tässä jäniksen selässää oltu. Jäniksen vetämässä pulkassa kylläkin mutta keinot olivat monet..

Joulukalenteri 9.12

 "Miten lähettää kirje joulupukille, miten lähettää vihapostia joulupukille, miten lähettää kikkelikuvia.. Hetkinen, mikä opus tämä oikein on?" Ooga nosti katseensa kirjan sisällysluettelosta ja Saliver hihitteli itsekseen vieressä. "Joo, tuo taitaa olla se TOINEN kirja, josta löytyy vastauksia. Tämä tässä on se jota tässä nyt kannattaisi lukea." 

Saliver kaivoi hyllyn pohjalle tamppaantuneen, pehmeäkantisen opuksen, jota ei selvästi oltu luettu vuosisatoihin. Eikä siinä ollut ikinä ollut glitteriä koristeena. "Kuinka joulupukki pelastetaan." Luki kirjan kannessa, vaikka teksti olikin lähes lukukelvotonta. Kirja oli kärsinyt selvästi ensin kostedesta ja oli mahtanut olla sen jälkeen vielä jonkinlaisessa tulipalossa. Eikä sen kannessa totta totisesti ollut ikinä nähty glitteriä.

"En muistanutkaan, että tuo kusenkeltainen kirja oli.. no, tuo." Saliver jatkoi nyt jo hieman hajamieliseen äänensävyynsä ja kumartui ottamaan kirjan sisaruksensa sylistä. Ooga näytti edelleen hieman järkyttyneeltä, moisia kirjoja heidän hyllyssään! Tuostahan pitäisi hankkiutua eroon hetimmiten! Paitsi tietysti sitten sitä heti tarvittaisiin. Noh, mahtuisihan se tuolla olemaan, hyllyssä. Olihan sielä kaikkea muutakin tarpeetonta, kuten esimerkiksi "Näin kesytät talonmiehen, Kuinka kattilat saa laulamaan ja sitten joku iänkaiken vanha keittokirja, jossa opetetaan tekemään makaronilaatikkoa, sellaista johon tulee makaronin lisäksi jauhelihaa. Yäk.

"Katsotaas.." Saliver istahti punaiselle kangassohvalle. Sohva oli niin pehmeä, että hänen hento vartalonsa tuntui imeytyvän tyynyjen väliin. Ooga tuli viereen ja he avasivat yhdessä ensimmäisen sivun: "Kuinka joulupukki pelastetaan." Luki ensimmäisellä sivulla. "TÄmä se on." Ooga hymyili valloittavaa hymyään ja Saliver jatkoi ääneen lukemista: "Jos nyt luet tätä kirjaa, joulupukki on selvästi vaikeuksissa (sillä eikai tätä kirjaa nyt kukaan muu mistään syystä viitsi lukea, tietenkään!) mutta ennenkuin pystyt häntä pelastamaan, sinun täytyy ymmärtää MIKSI joulupukki on vaarassa.." 

Saliver katsoi Oogaa hetken aikaa ja jatkoi: "Joulupukki on kuolematon hahmo mutta on yksi asia mikä saa hänet vaaraan ja se on pahin kaikista. Oikeastaan tälläistä asiaa ei edes pitäisi painaa kirjan kansien väliin, joten jos nyt luet tätä ääneen niin ole hyvä ja edes kuiskaa seuraava lause: (Saliver alkoi madaltaa ääntään) Ihmiset ovat lakanneet uskomasta joulupukkiin. Noniin, siinä se nyt on, painettuna ja ääneen sanottuna. Ja kuten sanottu, jos luet tätä kirjaa, joulun pelastamiseksi ei ole enää paljonkaan tehtävissä ja aika käy vähiin, joten PIDÄ  KIIRETTÄ hyvä ihmisoletettu!

Saliver napsautti kirjan kannet kiinni niin kovaa, että sivujen välistä pöllähti hieman glitteripölyä. Oliko kirjassa sittenkin ollut koristetta? "Kuulitko Ooga, meillä on jo kiire!" Saliver pomppasi sohvalta kuin vieteriukko laatikostaan Oogan seuratessa esimerkkiä. Tämän liikeissä oli kuitenkin pientä hienostuneisuutta ja hän pikemminkin tanssahteli kuin juoksi toisen perässä pitkin kirjastohuoneen käytävää ja aina ovelle asti. Kumpikin mietti mielessään samaa: Joulu oli uhattuna ja se tarkoitti että myös joululahjat, tunnelma, piparitalon kokoaminen, koristeiden asettelu, kuusen koristelu, joulurauhan julistus.. kaikki tuo tulisi olemaan pelkkää sanahelinää kovakantisen kirjan muovisilla sivuilla, mikäli he eivät saisi joulupukkia pelastettua!

Joulukalenteri 8.12

 "Joulupukki makaa teho-osastolla, kuoleman vieressä, ei tietoa koska aikoo palata." Saliver tulkitsi saippuakuplan heille lennättämää viestiä. "Kuoleman kielissä. Joulupukki makaa teholla kuoleman kielissä." Ooga täydensi ja heilautti lumivalkeaa tukkaansa pois sinisten silmiensä edestä. Saliver oli perinyt isänsä harmaat silmät ja oli kyninyt vaalean tukkansa viimeksi eilen entistä lyhyemmäksi vajasta löytämillään puutarhasaksilla. Taakse oli jäänyt pieni häntä mutta Ooga ei viitsinyt mainita aiheesta, mitäpä se hänelle kuului. 

"No joo, mutta meidänkö pitää nyt siis pelastaa joulupukki?" Saliver tuijotti hiljalleen näkyvistä häipyvää viestiä ja katsoi sitten sisarustaan (he siis olivat sisaruksia, en tiedä tulinko jo maininneeksi mutta ehkä päättelitte asian siitä, että puhuin heidän äidistään.). Ooga tuijotti takaisin eivätkä he hetkeen sanoneet mitään. Tämä tulisi olemaan heidän tähän astisista tehtävistään suuritöisin. Ja joulu tulossa ja kaikkea! Toki jos he eivät nyt pelastaisi joulupukkia, koko joulun voisi saman tien perua.

"Tule." Ooga solmi hiuksensa tiukalle sykkyrälle ja kiinnitti karvansa vaaleansinisellä yksisarvissilkkinauhalla. Siinä ei siis ollut yksisarvisen kuvia, vaan hän oli saanut sen yksisarviselta erään pelastustehtävän yhteydessä. Nyt jos koskaan hiukset olisivat vain tiellä. Siis sillä tavalla edessä, eivät he aikoneet kirjaimellisesti mennä tielle. Eivät ainakaan niin että Oogan hiukset koskettaisivat sitä. Tietenkään. Kyllähän te sen ymmärsitte.

"Aloitetaan taustoista." Hän sanoi Saliverille ja marssi määrätietoisin askelin ison kirjaston pienimmän hyllyn eteen kädet puuskassa. Hetken aikaa etsittyään katse osui kusenkeltaiseen kirjan selkämykseen, jossa oli vielä vuosisata sitten ollut reilusti glitteriä koristeena. Nyt kaikki ylimääräiset glumeluurit olivat varisseet ja vain paljas totuus paistoi koristeiden alta. Saliver tuijotti kirjaa ja oli muistavinaan miltä se oli näyttänyt ollessaan täydessä loistossaan. Hän tunsi kirjan röpelöisen kannen sormenpäissään.

"Kaikki mitä sinun tulee tietää joulupukista." Saliver sanoi enemmän itselleen kuin vieressään seisovalle Oogalle. Tämä oli juuri se kirja, josta he alkaisivat etsiä ratkaisua..

 

Joulukalenteri 7.12

 "Taasko niillä on joku hätänä!" Kuului tuskastunut puuskahdus ulkohuussin takaa. Se oli Ooga, joka oli nähnyt ohitseen lentävän saippuakuplan, joka puhkesi läheiseen orapihlaja-aitaan. Saliver tuli polkua pitkin alas ja katsoi samaan suuntaan. "Tuo näytti minusta kyllä mustalta viestiltä." Saliver raapi leukaansa ja lähti kohti tiheää aitaa, jonka piikkeihin saippuakuplaviesti oli napsahtanut.

Ooga ja Saliver olivat kaksikko, he kulkivat kaikkialle yhdessä. He olivat lähes saman ikäisiä ja kokoisia olentoja (en haluaisi luokitella heitä sen enempää lapsiksi, aikuisiksi, tontuiksi, keijuiksi kuin satuhahmoiksikaan.) Molemmilla oli vaaleaan taittavat hiukset, tosin vain Ooga piti hiuksensa pitkinä, Saliveria ärsyttivät silmille valuvat karvat, joten tämä leikkeli tukkaansa tasaisin väliajoin millä tahansa käsiinsä osuvalla terällä(voitte uskoa, että jälki oli sen mukaista). Siinä missä Ooga piti keltaisesta väristä, piirtämisestä ja ihmisten ärsyttämisestä, Saliver hyppi mielellään seinille, tuijotti iltaisin tähtitaivasta ja korjasi vanhaa polkupuöräänsä. Yhdessä he pystyivät mihin vain.

He asuivat kahdestaan Siltaheimosen kujalla. Heidän äitinsä oli kadonnut mystisesti vuosisatoja sitten. Huhuttiin, että tämä oli jäänyt pitkästä hameenhelmastaan kiinni vesi-imuun vedettyään vessan ja huuhtouduttuaan tämän jälkeen viemäriin. Varsinkin Ooga oli toisinaan kuulevinaan hiljaista valitusta viemäreistä aina syyssateiden aikaan mutta Saliver ei ollut asiasta niinkään varma. He käyttivät kuitenkin varmuuden vuoksi ulkohuussia. Sisävessan ovi oli naulattu tiukasti kiinni ja ylimmän laudan päällä oli lappu, jossa luki mustalla tussilla tekstattu teksti "Meno kielletty." Ooga olisi halunnut piirtää lappuun vielä luurangon kuvan mutta se oli Saliverin mielestä turhaa. Teksti ja naulatut laudat pitäisivät kyllä kaikki olennot poissa vaarallisesta ihmissyöjävessanpöntöstä.

Ooga ja Saliver tulivat mainiosti toimeen keskenään, eivätkä he juurikaan tarvinneet ulkopuolista apua. (Mitä nyt toisinaan olivat iloisia nähdessään postinjakajan, koska postin noutaminen kylältä oli kummankin mielestä rasittavaa.).

Silloin ku he eivät ärsyttäneet ihmisiä, hyppineet seinille, tehneet jekkuja naapurin kettuaitauksessa tai muuten vaan torkkuneet sohvalla, he auttoivat maailmaa sen kaikenlaisissa tuskailuissa. Viime viikolla he olivat tukkineet vuotavan tulivuoren kraaterin tulimaassa ja toissapäivänä Olavinpuiston pihalla puun juuria syöneet jänikset olivat saaneet varoituksen. Tai näin väitettiin, siis että jäniksiä oli (vain) varoitettu. Ainakaan niitä ei ollut näkynyt enää. Puistossa asuva Lari Kaari oli tyytyväinen tilanteeseen, eikä hän kysellyt, eikä itseasiassa edes halunnut tietää kuinka kaksikko oli ratkaissut jänisongelman. Myös puistoa terrorisoinut myyräjengi oli poistunut jälkiä jättämättä, siitäkin puistonvartija oli mielissään. Nyt tulppaanit, narsissit, lehtikuuset, hamppuhunnut, hömppälömpät, ikinuoruuslehdokit ja mitä näitä nyt oli, saivat kasvaa rauhassa. Niiden ainut pelko oli päältä ajettavaa ruohonleikkuria ohjaava Ooga, joka ei toisinaan hillinnyt kaasujalkaansa. Onneksi kasvit kasvoivat joka kesä uudestaan.

Ooga ja Saliver saivat tietoa maailman tapahtumista saippuakuplien muodossa. He epäilivät että Muire mummikki lähetti niitä pilven reunalta. Sehän oli aivan loogista, ylhäältä näki parhaiten mitä maan päällä tapahtui ja missä ja milloin tehotiimin apua tarvittiin. 

Nyt he olivat kuitenkin ennennäkemättömän suuren haasteen edessä..

Joulukalenteri 6.12

Mies istui pölyisen pöytänsä takana ja katseli ulos vastapäisestä ikkunasta. Ulkona oli satanut lunta koko päivän ja iltaa kohden lumentulo tuntui vain kiihtyvän. Kadulla kulkevat ihmiset joutuivat nostelemaan jalkojaan koko ajan korkeammalle alati kasvavan lumivaipan levittäytyessä kaduille. 

Mies joutui kääntämään katseensa jälleen takaisin harmahtavaan seinään, sillä jos hän pystyisi näkemään ihmisten ajatukset, hän tietäisi tasan tarkkaan mitä heidän mielessään liikkui: Joka toinen jalankulkija mietti kuinka lähettäisi heti kotiin päästyään vihaisen viestin kaupungin kunnossapitolautakunnan postilaatikkoon aiheena: Miksi helvetissä katuja ei ole aurattu, perkele. Ne, jotka eivät pohtineet lumikaaoksen vaikeuttamaa kulkuaan, tuntuivat olevan liian poissaolevia, liian kiireisiä, liian surullisia tai liian muuten vaan pihalla kiinnittääkseen huomiota ympäröivään maailmaan. Mies etsi katsellaan jotakin josta innostua. Mitä tahansa pientä roskaa, pientä maalitahtaa, sinitarran jättämää läiskää tai kämmenen rasvaista jälkeä mutta varman harmaa seinä oli maalattu niin täydellisesti, että sen pinnasta ei löytynyt yhtään säröä. 

"Kotiinlähdön aika, eikö totta." Miehen sihteerinä toimiva iäkäs nainen kuiskasi viereisestä huoneesta. Naisen musta tukka oli muuttunut vuosien saatossa täysin harmaaksi ja hänen silmälasiensa tehokkuus lisääntyi samaa tahtia. Naisen olisi kuulunut jäädä eläkkeelle jo vuosikymmeniä sitten mutta tällä ei tuntunut olevan kiire. Hänellä ei koskaan ollut myöskään kiire kotiin. Mies oli toisinaan miettinyt kävikö sihteeri ikinä kotona. Oliko tällä kotia, perhettä ei ilmeisesti ainakaan vaan hän asui yksin. Nainen oli vastannut salaperäisellä hymyllä miehen kerran tiedustellessa asiasta, eikä siitä oltu sen koommin puhuttu.

Nainen jäi aina viimeisenä toimistolle ja oli siellä odottamassa kun hän saapui aamuisin. Tämä tapahtui joka päivä riippumatta siitä mitä kello milloinkin oli. Sihteeri tuntui ymmärtävät mitä piti tehdä jo ennenkuin Mies ehti edes pyytää. . 

 He eivät tienneet mitään toistensa elämästä työn ulkopuolella mutta koska asiat hoituivat, miestä ei kiinnostanut mitä hänen sihteerinsä teki vapaa-ajallaan. Eikä hän väittänyt vastaan tänäänkään. Mies keräsi takkinsa, ruskean hattunsa, kävelykeppinsä ja hyvästeltyään sihteerinsä, hän astui ovesta ulos pakkaseen.

Miehen mentyä nainen katseli tämän loittonevaa hahmoa saman likaisen ikkunan läpi, josta mies oli vain hetkeä aiemmin katsellut kadulla kulkevia ihmisiä. Nainen hönkäisi ikkunaan ja piirsi sormellaan lasin pintaan muodostuneeseen höyryyn pienen tonttu-ukon hahmoa esittävän naivistisen kuvan. Tontun hahmo oli pienen kuplan sisällä. Kuin saippuakuplan. 

Joulukalenteri 5.12

 "Viimeinen juna Korvatunturille kello seitsemäntoista yhdeksänkymmentä kaksi lähtee raiteilta neljäsataakuusikymmentäkolme. Matkustaja Adalmiina Ajaste, sinua pyydetään siirtymään raiteelle." kaikui kaijuttimesta. Adalmiina oli niin tottunut kuuntelemaan junakuulutuksia, että alkuun hän ei kiinnittänyt ääneen mitään huomiota mutta tajusi muutaman sekunnin kuluttua, että nyt hän oli kuullut jotain outoa. Oliko hän tulossa hulluksi? Kutsuttiinko häntä nimellä? Eihän juniin kuuluteltu ketään, sitä tapahtui lentokentillä. Oli hän sen verran lentänytkin, että tiesi moisen asian. Kerran Kanarialle ja kerran Egyptiin.

Adalmiina nousi lattialta unohtaen jätesäkin keskelle salia. Koko asema oli muuttunut hiljaiseksi. Edes äskeisen hienostorouvan koiran raskasta huohotusta ei kuulunut. Ulkona oli alkanut sataa lunta. Sitä tuli hiljalleen mutta kuitenkin niin paljon että maa oli ehtinyt muuttua valkoiseksi. Hassua kuinka säätiedotus ei taaskaan pitänyt paikkaansa. Vesisadetta se pirtsakka meteorologi oli aamuteevessä lupaillut ja tässä se taas nähtiin, juna-aseman pitkäaikainen kahvilatäti mietti mielessään. Adalmiina käveli kohti ovea, ulos ja astui muutaman askeleen kohti junaraidetta. Hän ei huomannut, ettei puhtaaseen lumee jäänyt yhtään jalanjälkeä. Saapuvan junan kirkas valo heijastui aseman ikkunoista.

Hassua, yleensä junan valo ei ollut noin kirkas, eikä heijastunut noin. Oikeastaan junan valo oli normaalisti aika himmeä, vaikka olisi pimeääkin, Adalmiina ajatteli. Hän ei tuntenut kylmää viimaa eikä enää huomioinut lumisadetta. Hän näki ainoastaan viereensä pysähtyneen junan. Hän ei miettinyt sitä, kuinka mahdotonta junan olisi pysähtyä näin lähelle asemarakennusta, vain muutaman askeleen päähän sen etuovesta. Eihän tässä ollut edes raiteita! Eihän mikään juna kulkenut ilman raiteita!? Mutta tämä junapa kulki, eikä siinä tuntunut olevan mitään kummallista.

Juna oli aivan tavallinen, tai tavallinen jos piti mustaa höyryveturin näköistä junaa tavallisena. Sellainen, kuin kuuluisan rikoskirjailijan ikiaikaisessa romaanissa Idän pikajuna. Siis sellainen juna, jonka sisuksissa tapahtuu murha. Sellainen tämä juna oli, juna, joka kulki ilman raiteita. Musta, painava, höyryllä kulkeva juna, jonka kyljessä ei näkynyt vihreitä majavia tai hassuja leikkivaunusta kieliviä hahmoja.

Adalmiina tunsi kasvoillaan junasta huokuvan lämmön ja oli haistavinaan höyryn ja tervan tuoksun. Hän näki kuinka juna liukui hiljalleen pysähdyksiin. Hänen edessään aukesi ovi mutta ketään ei näkynyt. Adalmiina katsahti ympärilleen mutta ympärillä oli hiljaista, vain lumisateen tanssi koristi ympäröivää maailmaa. Hän kohautti harteitaan ja mietti, että junassa olisi varmasti mukavampaa kuin täällä ulkona. Hän otti askeleen kohti avointa ovea ja tunsi kuinka ovi selän takana sulkeutui naksahtaen ja juna nytkähti liikkeelle.

Joulukalenteri 4.12

 Adalmiina heräsi mietteistään takaisin nykypäivään, tumppasi tupakkansa ja meni sisään. Samassa hän näki harmaapipoisen miehen seisovan kahvilan tiskillä. Perhana, jos tieto kulkeutuisi pomon korviin että hän oli ollut pihalla ja asiakas oli joutunut odottelemaan, hän saisi jälleen kuulla sen vanhan kotkan motkotusta monta päivää putkeen. Sitten hän tajusi kuka mies oli. "Hei, sinähän olit äsken tuossa auttamassa ambulanssia elvyttämään." Adalmina totesi ja hänen silmänsä tuntuivat kosteilta. Hän ei saisi alkaa nyt itkeä. Mies nyökkäsi ja totesi kuivasti: "Ambulanssi ei varsinaisesti elvyttänyt ketään, vaan sen mukana tulleet hoitajat mutta kyllä, minä se olin." Adalmina oli juuri sanomaisillaan jotain mutta mies jatkoi: "Ottaisin kahvin mukaan." 

"Talo tietysti tarjoaa!" Adalmiina ojensi pahvimukin miehelle. "Ottaisitko pullan kaveriksi?" Hän tarjosi vatia, jossa oli kaksi kuivakkaa leivosta. Mies ei sanonut mitään, otti vain kuppinsa ja käveli ulos hyytävään viimaan. Kahvilan tiskin takana seisova nainen tuijotti hetken muukalaisen perään ja laski sitten vadin takaisin pöydälle ja kohautti harteitaan. Mahtoi olla järkyttynyt äskeisestä. Ei sitä joka päivä joudu moiseen tilanteeseen ja ihmiset reagoivat kriisien keskellä eri tavoin. Hän uhrasi hetken ajatuksen elvytetylle miehelle. Olikohan tällä perhettä? Ystäviä? Mihin tämä oli menossa? Joulu tulossa ja kaikkea, toivottavasti mies toipuisi. 

"Hei anteeksi mutta tuolla salin puolella on aika siivotonta." Iäkäs rouva kalliin näköinen turkki päällään sipsutteli kohti kassaa vetäen perässään pientä matkalaukkua. "Tenu meinasi jo ehtiä syömään sielä jonkin roskan, onneksi ehdin väliin." Rouva katsoi Adalmiinaa kuin kengän pohjaan tarttunutta purukumia. Tämä tuijotti takaisin ja huomasi samalla matkalaukun takana seisovan taskukokoisen koiran, jonka silmät tuntuivat pullistuvan päästä hetkenä minä hyvänsä. Sen punainen kieli pullotti hieman ulkonevien hampaiden välistä kuin se olisi liian suuri koiran suuhun ja jäi siksi roikkumaan ulkopuolelle. Ehkä näin todella oli. 

"Juu, anteeksi, minäpä käyn siivoamassa, pieni hetki."

Adalmiina keräsi hieman tavaraa siivouskomerosta ja marssi päättäväisenä halliin. Totta tosiaan, ensihoitajien ja lääkärin jälkeensä jättämä jätevuori oli edelleen siellä, missä miesparkaan oli vain pieni hetki sitten puhallettu uutta elämää. Adalmina katseli hetken aikaa pitkin lattiaa heiteltyjä ruiskuja ja muuta muovijätettä ja päätti tämän kerran olla kierrättämättä mitään. Hän haki jättimäisen jätesäkin ja alkoi mättää roskia siihen. Samalla katse osui pieneen muoviseen korttiin, joka näytti jonkinlaiselta henkilöllisyystodistukselta. 

Ei, ei sittenkään, tämän täytyi olla jonkinlainen vitsi. Kortissa kyllä näytti olevan äskeisen miehen kuva, parta ja hieman harvat hiukset, isohko nenä.. kuvassa miehen silmät näyttivät tuikkivan mutta äsken ne olivat olleet kiinni. Adalmiina oli silti varma että tässä oli sama mies. Kortissa luki nimen kohdalla kuitenkin "Joulupukki, Santa Claus, Saint Nicolaus.

Hetken asiaa mietittyään Adalmiina tuli siihen tulokseen, että kenties mies teki jonkinlaista pukkikeikkaa ja tämä oli siihen liittyvä "virallinen" todistus. Kortissa ei ollut syntymäaikaa mutta asuinpaikaksi oli merkitty Korvatunturi. Nainen laittoi kortin taskuunsa siltä varalta että mies jäisi eloon ja tulisi kenties kyselemään korttinsa perään. 

Joulukalenteri 3.12

 Nyt Adalmiina palasi muistoissaan vuosien taa. Hän oli kerran nuorempana osunut liikenneonnettomuuspaikalle ensimmäisenä. Tuolloin ei ollut vielä kännyköitä mutta lähimpään taloon ei ollut ollut pitkä matka. Hän oli ajanut pyörällään kuin pirun riivaamana ja hakannut talon ovea kunnes se avattiin ja hän pääsi puhelimen luo. Saatuaan yhteyden silloiseen aluehälytyskeskukseen, he olivat talon isännän kanssa ajaneet traktorilla takaisin onnettomuuspaikalle. Tuolloin oli ollut lämmin keskikesän päivä, Adalmiina muisti sen kuin eilisen. Hän oli tämän päivän jälkeen jopa harkinnut hetken aikaa olisiko perushoitajan ammatti sittenkin hänen kutsumuksensa, kuten Alma-tädillä aikanaan. (Lopulta hän oli tavannut lähikioskin luukulla Johanneksen ja tämän matkassa moiset haaveet olivat unohtuneet. Adalmina uskoi kuitenkin, että hänessä olisi ollut ainesta perushoitajaksi!)

Onnettomuudessa oli ollut osallisena kaksi henkilöautoa, joista toinen, ruskea Opel, oli ajautunut kauemmas pellolle. Toinen auto oli ollut vihreä skoda, joka nökötti pyörillään aivan tien vieressä. Kuljettaja istui yhä autossa eteensä tuijottaen kun he pysäköivät traktorin sen viereen. Autoa kuljettanut keski-ikäinen nainen oli ollut selvästi shokissa mutta alkoi kuitenkin jutella hetken kuluttua. Päästyään sairaalasta nainen oli etsinyt Adalmiinan käsiinsä ja kiittänyt. Yhä tänä päivänäkin he lähettivät toisilleen joka vuosi joulukortit, vaikka eivät muuten pitäneetkään yhteyttä. Se oli perinne josta Adalmiina halusi pitää kiinni kynsin ja hampain. Se oli hänelle muistutus siitä, että hän oli pelastanut jonkun hengen. (Huolimatta siitä että nainen ei varsinaisesti ollutkaan loukkaantunut kovin vakavasti mutta aina kun Adalmiina pääsi kertomaan tarinaa jollekin, joka ei ollut sitä vielä kuullut, naisen vammat olivat kerta kerralta hieman enemmän henkeäuhkaavia..)

Toisen auton kuljettajaa ei koskaan löydetty. Tämä oli todennäköisesti ollut humalassa ja poistunut sitten paikalta, niin poliisi oli hänelle kertonut. Adalmiinaakin oli kuulusteltu poliisin toimesta mutta hän ei ollut osannut kertoa juuri mitään mistä olisi ollut apua. Ei, hän ei ollut nähnyt kenenkään juoksevan paikalta eikä osannut sanoa oliko kuski ollut sisällä autossa hänen saapuessaan. Ei, hän oli osunut paikalle kun törmäys oli jo tapahtunut, eikä hän osannut kertoa tarkemmin. Tapaus pääsi kuitenkin lehteen ja vaikka Adalmiina olikin soittanut paikallislehden toimitukseenkin ja sanonut että hänen nimeään saisi vapaasti käyttää jutussa, lopulta häntä ei oltu kuitenkaan mainittu auttajana. Se harmitti lievästi vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen, vaikka tärkeintä olikin tietysti, että kukaan ei ollut kuollut. 

Joulukalenteri 2.12

 "Iskua ei suositella.." Defibrillaattori toisti jälleen tutun monologinsa. "Vaihdetaan." Ella totesi ja viittasi harmaapipoista miestä nousemaan ylös lattialta. Mies oli esittäytynyt Kaunoksi ja oli ensimmäisenä kertonut että ensiapu ykkönen ja kakkonen olivat voimassa ja että hän voisi tarvittaessa auttaa. Hän oli soittanut hätänumeroon ja aloittanut paineluelvytyksen. Tämä näytti sujuvan täysin mallikkaasti, joten Ella päätti antaa miehen jatkaa painelua. 

Lääkärikopteri oli toki tulossa mutta sillä ja toisella tukiyksikköambulanssilla kestäisi kuitenkin hetki saapua avuksi, joten he tarvitsisivat nyt kaikki käsiparit selvitäkseen tilanteesta kunnialla. Varsinkin, kun mukana ollut opiskelija oli osoittautunut täysin toimintakyvyttömäksi. Ella oli yrittänyt saada opiskelijaansa, jonka nimeä ei millään muistanut, toimimaan antamalla tälle yksinkertaisia tehtäviä (kuten etsiä miehen taskusta jonkinlaista henkilöllisyystodistusta) mutta tämä vain seisoi lamaantuneena oven vieressä ja puresteli lakattuja kynsiään.

Ensihoitoyksikön kuskina toiminut Miko oli jo laskeutunut polvilleen ja kokeili nyt lattialla retkottavan miehen sykettä. Ella katsoi monitorilla näkyvää käyrää. "Onko sillä syke? Sinukselta näyttää." Hän katsoi edelleen laitteen piirtämää koukeroa samalla kun kumartui hamuilemaan sormillaan potilaan rannetta. 

"Ei perkele, on sillä!" Miko hihkaisi kuin olisi löytänyt jotain vieläkin mielenkiintoisempaa, kuin palautuneesta verenkierrosta kertovan heikon sykäyksen parrakkaan miehen kaulalla. Samalla hetkellä aseman ovet aukesivat ja sisään marssi kaksi vihreähaalarista hahmoa. 

"Partasen kopterista ensihoitolääkäri Veikkola." Mies sanoi möreällä äänella ja kaikki kääntyivät katsomaan tätä. Ella teki nopean yhteenvedon tapahtumista. "Joo, eli tosiaan mies oli odottelemassa junaa, yksin, lyyhistyi äkisti maahan, muut matkustajat soittivat 112 ja olivat aloittaneet jo elvytyksen. Meillä kohteeseen ajoaika muutama minuutti, lähtörytminä asystole, addua menny kaks kertaa, nyt rosc ihan muutama minuutti sitten. Ei tietoa henkilöllisyydestä, taskusta ei löytyny mitään papereita."

Veikkola katsoi Mikoa ja totesi: "Eli elossa on. Miettinen, hae peti, viedään mies sairaalaan." Ensihoitajat toimivat kuin sveitsiläisen kellon koneisto. Paarit kärrättiin sisään, potilas nostettiin siihen, letkuja ja piuhoja kiinniteltiin ja vajaassa minuutissa parrakasta mieshenkilöä vietiin jo autoon, jonka ovet pamahtivat kiinni jättäen uteliaat katseet tuijottamaan keltaisen pakettiauton takaovien ikkunoita.

Siniset vilkkuvalot heijastuivat pihatien edessä olevasta liikennemerkistä, kuin peräkylän pilkallinen jouludisco ambulanssin kaasuttaessa pois paikalta.  Aseman kahvilan työntekijä Adalmina Ajaste seisoi ulkona tupakalla. Hän ei oikeastaan saisi polttaa työajalla mutta tämänpäivän tapahtumat vaativat nyt totta totisesti pienet hermosavut! Hän näki sinivilkkujen hohteen ja kuuli hiljaisen hälytysajoneuvon ujelluksen vielä kauan sen jälkeen, kun ambulanssi oli kadonnut pihasta. Tästä riittäisi kerrottavaa vielä pitkään! Adalmiinalla oli yllään äitinsä vanha toppatakki, jossa oli karvainen kaulus. Hän ei oikeastaan edes pitänyt koko takista mutta se oli tarpeeksi lämmin. Hänen koppuraksi vaalennetut hiuksensa näyttivät entistäkin vaaleammilta tummaa takkikangasta vasten ja siniset silmät tuikkivat kirkkaina ohuiden kulmakarvojen alta. Hän oli viisissä kymmenissä, kuten tapasi sanoa, olihan 59 edelleen siinä kategoriassa, sillä eihän hän kuusikymppinenkään vielä ollut! Adalmiinalla oli hersyvä nauru, hän piti ihmisistä ja juoruista, luki aina uusimmat käänteet kaikesta mahdollisesta oli kyse sitten oman kylän henkilöistä, suomen tai suuremman maailman julkkiksista. Hän pystyi aina helposti keskustelemaan junaa odottelevien asiakkaiden kanssa milloin mistäkin päivänpolttavasta aiheesta, se oli hänen supervoimansa.