Joulukalenteria--ehkä?

 Tässä välissä tulee tällänen pieni välihuomio miu elämästä: Oon antanu itselleni luvattomasti luvan lipsahtaa vähä liikaa älypuhelimen vankilaan. Tästä esimerkkinä nyt vaikka se, että sen sijaan että oisin oikeesti turvallisella tavalla järjestäny miu supersuositun joulukalenteritarinan jatkumon, oletin, että kun kirjotan ne osat valmiiks ja lataan tänne bloggeriin, niin sitte voi vaan älypuhelimella käyä ne julkasemassa päivittäin.. No, sitte ku jättää sen älypuhelimen taksiin tullessaan humpalta kotiin, niin se vähän vaikeuttaa tätä tilannetta. Siinä siis selitys miks tää 12.12 tuli vähänpaljon myöhään..

Mainittakoon, että sen lisäks että luotin pystyväni hoitamaan blogia älyluurillani, oon myös antanu itseni käyttää mobiilivarmennetunnistetta verkkopankissa niin paljon, että en enää muista salasanaani sinne pankkiin ja sain tunnukseni lukkoon. Eli huomenna eka päiväajelu pankkitädin luo hattu kourassa ja seuraavaks sitte noutamaan se perhanan luuri kehä kolmosen varrelta. 

Nyt oli kyllä tositosi lähellä jo, etten päätyny ihan vaa ottamaan käyttöön miu vanhaa Nokialaista, siis sellasta, jossa on näppäimet ja matopeli. Onneks oon säästäny sen, uskon, että sen aika tulee vielä. Ehkä nopeammin kuin uskommekaan.. 

Mutta hei, ei hätää, oon bäk ty tietsikka, eli blogi jatkuu tässä taas :D 

Tässä teille vielä kuva ajalta, ku miula ei ollu älypuhelinta ja miu mielenterveys oli vielä ihan voimissaan. 

Joulukalenteri osa 12 (vielä ehtii tälle päivälle..)

 Tarmo avasi pienen tonttuoven, jonka kautta riihitonttu kulki vajaan. Enää minkään talon pihassa ei ollut varsinaisia riihiä, joten se oli ottanut työkaluvajan omakseen. Tarmo kuuli hiljaista puhetta lapioiden, ruohonleikkurin, lannoitesäkkien ja muoviämpäreiden takaa. Vlad istui edelleen hänen olkapäällään viitta hulmuten (hän halusi erityisesti, että kirjoittaisin asian näin: "viitta hulmuten", siis ihan kuin Teräsmiehellä..) ja yhdessä he kulkivat ääntä kohti. Vajan viimeisessä nurkassa istui riihitonttu seuranaan muutama muukin tuttu hahmo. "Tarmo, siinähän sinä olet!" Riihitonttu hihkaisi ja muutkin kääntyivät katsomaan tulijoita. 

"Olimme niin huolissamme." Sanoi Nyyti, pienistä tontuista pienin punanenäinen hahmo, joka kantoi aina mukanaan punaista lankakerää. Tämä istui lähinnä ruskeaa pussia jonka sisällä oli linnuille tarkoitettuja siemeniä. Monet luulivat että Nyyti piti neulomisesta mutta oikeastaan tämä lämmitti alati kohmeisia sormiaan pitämällä ne visusti takkuisen lankakeran sisällä. Tarmo päätti ostaa tälle oikeat lapaset, jos ikinä saisi omat talousasiansa järjestykseen. Nyt oli kuitenkin autettava Vladia ensin. 

Nyytin ja riihitontun lisäksi paikalla oli se eräs, joka pukeutui aina hiirinaamariin. Kukaan ei ollut nähnyt tämän henkilön kasvoja, joten he eivät olleet varma oliko kyseessä tonttu, haltija, peikko vai pienikokoinen ihminen. Hiirinaamari ei ollut kuitenkaan koskaan häiriöksi kenellekään, joten hänet oli otettu osaksi porukkaa. Lisäksi hiirinaamari osasi morseaakkosia, hänestä oli ollut monestikin hyötyä kun heidän piti kommunikoida vaikkapa myyrien kanssa. Ne kun eivät sietäneet päivänvaloa, vaan viesti piti saada perille jotain muuta kautta. Morsetus oli siihen täydellinen tapa, eikä se häirinnyt muuta viestiliikennettä puutarhassa.

Rikkoutuneen kukkaruukun takaa pilkisti vielä yksi töppöspari, joka kuului Huiskulle, pukin navigaattoritontulle. Tämä oli varmasti pyydetty hätiin kun riihitonttu oli huomannut, että Tarmo oli kateissa. Huisku osasi kommunikoida telepaattisesti lintujen kanssa ja sai näiltä jatkuvasti ajankohtaista sijaintidataa. Tämä oli korvaamaton apuri, kun pukin reki lensi jouluyössä tai, kuten tässä tapauksessa, onneton kotitonttu oli eksynyt metsään ja hänet pitäisi löytää. Voi kun noloa, Tarmo ajatteli. Hänen pitäisi pyytää anteeksi hölmöilyään mutta sen aika olisi myöhemmin.

”Tervehdys toverit ja anteeksi, että olen aiheuttanut huolta.” Hän aloitti ja muut tontut tekivät tonttutervehdyksen. Tai siis kaikki paitsi hiirinaamari, joka niiasi. Se oli hänen tapansa tervehtiä. ”Kerro seikkailustani myöhemmin mutta minulla on yksi asia, joka on hoidettava ensin." Tarmo aloitti ja jatkoi sitten: "Tässä on uusi ystäväni Vlad, meidän pitäisi hieman auttaa häntä.” Hän toisti tarinan, jonka pikku Vlad oli juuri kertonut hänelle.

Joulukalenteri osa 11

 ”Tässä.” Tarmo tarjosi viimeistä murusta piirakasta ja Vladiksi esittäytynyt karvaton olio otti sen innoissaan vastaan. Se tunki kaiken kerralla pieneen kitaansa ja maiskutti niin että punainen puolukkamehunoro valui sen leukaa pitkin. Tarmo katseli tätä huvittuneena. ”Et ole tainnut syödä aikoihin, kun noin kovin ahmit ruokaasi?” Hän kysyi ja Vlad nyökkäsi ennenkuin nielaisi. Sitten se pyyhki suupielensä siiven reunaan ja röyhtäisi äänekkäästi. ”Anteeksi.” Lepakko nosti käpälänsä suunsa eteen ja katsoi Tarmoa nolona. ”Se oli vain niin kovin hyvää. Kuten arvasit, en ole syönyt aikoihin, en varsinkaan mitään näin hyvää.” 

”Missä sinä asut, jos et luolassa?” Tarmo kysyi ja nosti pienen lautasen oven taakse, josta emäntä löytäisi sen. Sitten hän istahti Vladin viereen takakuistin ylimmälle portaalle. ”No, kyllä minä asun luolassa. Tai asuin. Mutta en tahdo enää mennä sinne parveni luo.” Vlad sanoi hieman surumielisenä. ”Miksi et?” Tarmo kysyi. Jokin lepakon olemuksessa sai hänet surulliseksi. ”Koska olen erilainen, minulle nauretaan. Olen mielummin yksin.” Vladin viimeiset sanat kuulostivat aiempaakin hauraammilta. Sitten se jatkoi:

”Minä löysin itselleni tämän maailman hienoimman vaaleanpunaisen viitan, tämä on varmasti silkkiä!” Vlad heräsi hetkeksi alakulostaan ja sen silmiin tuli uutta kiiltoa tämän puhuessa hienosta viitastaan. ”Kaikki muut luolan lepakot kuitenkin nauroivat katketakseen ja sanoivat, etten voisi lentää tämän kanssa missään, että minulle naurettaisiin vieläkin enemmän. Alkuun piilottelin viittaa suuren kiven kolossa ja käytin sitä vain päivisin, kun muut eivät nähneet.” Vlad katseli varpaitaan puhuessaan ja pyöritteli viittansa reunaa pienissä käpälissään. "Nyt kuitenkin päätin että haluan myös lentää tämän kanssa, ihan niinkuin Teräsmies! Renni, niin, Renni on sellainen.. isompi lepakko, ei pitänyt siitä." Vlad kohautti harteitaan kuin tehdäkseen selväksi, ettei asialla ollut väliä vaikka Tarmo näki, että asia vaivasi Vladia edelleen. 

Olipa harmillista, Tarmo mietti. Hänen omat ongelmansa olivat hetkeksi väistyneet, kun hän kuunteli tuon pienen olennon surkeaa tarinaa. Ikävää, ettei tämä saanut olla oma itsensä. Joulumieli tuntui olevan kadoksissa nyt vähän joka puolella. Mitä asialle voitaisiin tehdä? Oliko se keneltäkään pois, jos toinen halusi pukeutua pinkkiin viittaan? Ei varmasti ollut. Joku ratkaisu tähän oli oltava. Sitten hän keksi..

Joulukalenteri osa 10

Hetken käveltyään Tarmo huomasi, että tuoksu voimistui entisestään. Hän näki juuri edessään tutun pihlajapuun, joka oli kietoutunut talvipukuunsa. Tästä hän löytäisi kotiin. Iloisena pieni kotitonttu tallusti kappaleen matkaa jäätyneen pellon laitaa ja saapui sitten laitumen reunalle. Kaksi ponia seisoivat vierekkäin syömässä aamuheiniään. Niiden talviturkit olivat pörrössä ja pieni höyrypilvi nousi otusten yläpuolelle näiden hönkäillessä lämmintä ilmaa sieraimistaan heinien rouskutuksen lomassa. 

Tarmo oli juuri kipuamassa aidan yli oikaistakseen tallin kautta sisälle, kun hän kuuli korvissaan pienen äännähdyksen. Sitten toisen, joka kuului lähempää ja kolmannella kerralla hän käänsi jo päätään äänen suuntaan. Ylimmän aidan pienalla roikkui pieni lepakko, joka yritti rykäistä äänekkäästi, ilmeisesti saadakseen Tarmon huomion. Sen hartioilla roikkui vaaleanpunainen viitta. Tai jos oltiin tarkkoja, viittahan roikkui lepakon pään ympärillä, koska otus piteli aitalankun reunasta kiinni varpaillaan, jolloin pää osoitti maata kohti. Lepakoilla oli hassu tapa oleilla niin.

”Hei?” Tarmo kysyi hieman hämmentyneenä ja katsoi mustaa oliota. ”Hei.” Lepakko vastasi. Tarmo ei tiennyt lepakoista muuta kuin että eivät kai ne yleensä roikkuneet poniaitauksen pienoilla? Hän päätti tiedustella asiaa: ”Mitä sinä siinä teet? Eivätkö lepakot asu.. missä te nyt sitten asutte, jossain luolassa?” Tarmo otti askeleen lähemmäs samalla kun lepakko pudottautui keskimmäiselle lankulle ja istahti siihen. ”Niin kai.” Se tokaisi ja nosti hieman siipiään välinpitämättömyyden merkiksi. Sitten se käänsi karvaisen kuononsa kohti kotitonttua ja jatkoi: ”Monesti myös uskotaan, että lepakot imevät verta mutta se ei yleensä ole totta. Jotkut meistä imevät mutta suurin osa syö hyönteisiä tai hedelmiä. Paitsi minä, minä en pidä hyönteisistä. En tahdo syödä mitään elävää.” Lepakko sanoi ja raaputti kynnellään aidan reunassa törröttävää naulaa. 

Tarmon mielestä otuksen ääni kuulosti kauniilta, kuin kristallin helinältä. Hän ei ollut koskaan kuullut lepakoiden juttelevan. ”Hmm..” Tarmo ei tiennyt mitä hänen pitäisi sanoa mutta lepakko jatkoikin sitten: ”Ei sinulla olisi mitään syötävää? Vaikka persimonia tai mansikkaa, ne ovat suosikkejani!” Lepakko lipaisi pienellä vaaleanpunaisella kielellään suupieliään puhuttuaan herkuista ja katsoi Tarmoa toiveikkaana. ”Ei, olen pahoillani.” Tarmo sanoi ja nosti tyhjiä käsiään kuin näyttääkseen ettei mukana ollut mansikoita. Sitten hän tuli ajatelleeksi jotain: ”Mutta olen melko varma, että talon emäntä on valmistanut herkkuruokaa, haistatko! Tule mukaan, uskon että hän on jättänyt minulle syömistä takakuistille, sieltä saattaa löytyä puolukkapiirakkaa, kävisikö se?” Lepakko nyökytti iloisena päätään ja lennähti Tarmon olkapäälle istumaan. Ponit katsoivat kaksikon kulkua laitumen poikki ja olen melko varma että ne hymyilivät heille hyväntahtoisesti.

 

Joulukalenteri osa 9

Samaan aikaan muutaman kuusenoksan mitan päässä, suunnassa kohti auringon raitaa, metsän tiheämmällä laidalla, pimeässä luolassa tapahtui seuraavaa: Karvainen, hieman tukevan kokoinen isolepakko Renni, kaiveli hampaidensa väliin jäänyttä kuoriaisen takajalkaa irti terävällä kynnellään ja tuijotti samalla herkeämättä edessään istuvaa, selvästi itseään pienempää otusta. Lepakoksi Renni kieltäytyi tuota surkeaa olentoa kutsumasta, vaikka samaa sukua tässä kai oltiinkin. Olento oli pukeutunut vaaleanpunaiseen viittaan ja istui nyt pää painuksissa hänen edessään. Renni sylkäisi suustaan hampaankolossa vaivanneen roskan ja kysyi sitten pikkuiselta olennolta: ”Etkö sinä ikinä opi?” 

Vastausta saamatta tai edes sitä kovasti odottamatta, Renni availi siipiään kuin korostaakseen heidän kokoeroaan ja jatkoi sitten hieman äskeistä möreämmällä äänellä: ”Katsos, meillä lepakoilla on suuri vastuu olla pimeyden lähettiläitä. Meidän kuuluu elää niin, että ylläpidämme sitä ikiaikaista mielikuvaa. Ei kukaan, varsinkaan kukaan jonka nimeksi on valikoitunut noinkin juhlallinen nimi kuin sinulla, Vlad, voi pukeutua noin!” Renni korotti hieman ääntään lauseen loppua kohti ja möreys vaihtui kimakkaan piipitykseen. 

Vlad, tuo pieni, lepakko tuntui muuttuvan entistä pienemmäksi mutta samaan aikaan hän tiukensi otettaan hienon pinkin viittansa liepeistä. Vlad oli löytänyt viitan villiviinin latvasta viime syksynä. Se oli varmasti silkkiä, koska oli niin kovin sileä. Ja viileä vaaleanpunainen väri kiehtoi pienen lepakon mieltä erityisesti. Ei, hän ei luopuisi viitasta ikinä, ei vaikka muut lepakot nauroivatkin hänelle. 

Renni oli laitettu jälleen asialle, kovistelemaan. Vladia harmitti. Miksi hän ei voisi elää lepakoiden joukossa luolassa, mutta pukeutua tähän upeaan vaatekappaleeseen ja olla muutenkin oma itsensä? Eihän hän häirinnyt  ketään, päinvastoin. Sitä paitsi pitiväthän supersankaritkin viittaa harteillaan ja yksi heistä oli erityisesti tässäkin luolassa asuvien lepakoiden mieleen. Mikä sen sankarin nimi olikaan? Vlad yritti muistella ja sitten se välähti mieleen: Teräsmies, sehän se! 

Vlad oli kerännyt rohkeutensa, lähes kaiken sen mitä pienen lepakon karvaisen mielen sisällä asui. Hän oli juuri aikeissa mainita teräsmiehestä edessään seisovalle lajitoverilleen mutta Renni oli kuitenkin jälleen äännessä: ”Se on kuule viitta tai tämä luola. Molempia et voi saada! Ja se on viimeinen sana tätä keskustelua” Renni uhosi ja tuijotti Vladia pistävästi silmiin tehostaakseen päätöksensä pitävyyttä. Mitä Teräsmies tekisi tässä tilanteessa? Vlad mietti mutta ei uskaltanut sanoa mitään. 

Joulukalenteri osa 8

Aamun valjettua Tulle johdatteli Tarmon ovelle. Yön aikana satanut lumi oli kaunistanut metsää entisestään. Aivan kuin joku olisi ripotellut tomusokeria kaikkialle, Tarmo ajatteli mielessään ja veti pipoa tiukemmin harvojen hiustensa peitoksi. Tulle nuuhki ilmaa kuono väristen ja sanoi: ”Tuulee idäftä. Fieltä tulee aina hyvä tuokfu. Aivan kuin joku paiftaifi pikkuleipiä tai keittelifi kanakeittoa!”

Hassu valkokorvainen näätä sulki silmänsä ja haisteli vieläkin tiukemmin kuivaa pakkasilmaa. Silloin Tarmo tajusi, että tuoksun täytyi tulla hänen kotitalostaan! Emäntä oli varmasti jo aloittanut jouluvalmistelut ja paistoi kotoisassa keittiössään nyt vaikka mitä herkkuja. Yleensä tämä jätti Tarmollekin maistiaisia tuvan takaterassille. Voi kamalaa, jos hän ei ehtisi hakea herkkuja parempaan talteen niin sitten emäntä varmasti joko loukkaantuisi tai alkaisi ajatella, että Tarmo oli muuttanu pois. Siihen loppuisi herkkujen tarjoilu! Niin ei saisi tapahtua, ei missään nimessä! Tarmo kääntyi Tullen puoleen ja sanoi: ”Kiitos kovasti vieraanvaraisuudestasi ystäväiseni. Minun täytyy nyt mennä kotiin ennenkuin talon väki huomaa että olen ollut koko yön poissa. Aarretta tai ei, en voi jättää tehtäviäni kotitonttuna. 

”Odota hetki!” Tulle sanoi ja katosi takaisi kotikoloonsa. Palattuaan hänellä oli mukanaan pieni pussukka, joka oli suljettu tiukalla solmulla. ”Täffä, ota tämä. Ehkä fiitä on finulle apua. Kentief löydät metfän aarteen fen avulla!” Tarmo yritti vastustaa näädän ystävällistä tarjousta mutta tämä tuputti pussukkaa hänelle. ”Ei, fe on finun. Löyfin fen fuuren fienen alta fykfyllä. Luulen, että fen fifällä on onnenamuletti. Minulla kuitenkin on jo fellainen, joten finä faat tämän.” Tulle hymyili vinoa hymyään, eikä Tarmolla ollut tarmoa vastustaa tätä. Hän ei oikeastaan olisi halunnut enempää tavaraa kannettavakseen mutta onneksi pussukka tuntui kevyeltä.

Tarmo otti lahjan vastaan ja laittoi sen pieneen kassiinsa. Hän kiitti mukavaa näätää ja kääntyi vielä katsomaan taakseen muutaman askeleen otettuaan. Tulle seisoi pesäkolonsa edessä ja vilkutti villisti Tarmolle. Pienelle, eksyneelle tontulle tuli hyvä mieli. Vaikka he elivätkin täysin eri maailmoissa, se ei estänyt toista olemasta hänelle ystävällinen ja auttamasta apua tarvitsevaa. Tarmo painoi mieleensä että tulisi vielä kiittämään Tullea. Nyt hänen pitäisi kuitenkin seurata tuoksua ja löytää tiensä takaisin kotiin! Siellä oltiin varmaankin jo huolissaan.

Joulukalenteri osa 7

Tarmo hörppi mukin pohjalla olleet mehurippeet ja sanoi sitten Tullelle: ”Sinulla on kaunis koti ja perheesi on varmasti sinusta kovin ylpeä. Olisi hienoa tavata heidät joskus.” Tulle nyökytteli iloisena Tarmon kohteliaisuuksille. 

”Minulla on kuitenkin paljon asioita selviteltävänä ja joulukin on tulossa, joten jos tarjoat minulle yösijan tulevaksi yöksi, jatkan sitten aamulla matkaani. Lupaan kuitenki tulla tervehtimään sinua ja perhettäsi vielä ennen joulua.” Tarmo totesi ja Tulle jatkoi nyökyttelyään. ”Voit nukkua tuoffa.” Näätä osoitti sirolla käpälällään kohti mukavan oloista nurkkausta pehmeän villan ympäröimässä kolossa. "Minulla ei olekaan käynyt yövieraita fitten.. en edef muifta! Oi, tiedätkö yhtään kummituftarinaa?" Tulle intoili ja katsoi Tarmoa. "On minulla yksi mielessä.." Hän hymyili ja kertoi karmaisevan sadun metsän peikosta, joka eli luolassa. 

Saatuaan tarinansa päätökseen Tarmo asettui mukavaan asentoon lämpimän villapedin syleilyyn ja Tullekin kiertyi kerälle tämän viereen. Kiiltomadot sammuttivat kiilunsa ja koloon laskeutui yö, jonka humussa kuului vain kahden olennon, iloisen näädän ja asiansa sotkeneen tontun tasainen kuorsaus. Ulkona lumipyry tiheni peittäen metsää entistäkin valkoisempaan huntuun. Mustolanpellon laitamilla ei kuitenkaan nukuttu. Riihitonttu kiersi kehää ja mietti kuumeisesti mielessään, mihin ihmeeseen onneton Tarmo oli oikein joutunut. Hän oli tietoinen tämän harmaakarhuille jääneestä velasta ja oli hieman huolissaan. Metsässä oli kuiskailtu, että karhut olisivat tulossa perimään saataviaan vielä ennen joulua..

Joulukalenteri osa 6

 ”Minun tarinani?” Tulle hymyili entistä leveämmin ja hörppäsi sitten juomaansa aivan kuin saadakseen lisää aikaa pohtia mitä sanoisi. ”Kukaan ei ole kofkaan kyfynyt minulta mikä minun tarinani on. En tiedä onko fe yhtä jännittävä kuin omafi.” Hän sanoi ja alkoi kuitenkin kertoa: ”Minä ja minun fifarukfeni fynnyimme tuoffa ihan lähellä olevan puun juurella. Kun olimme ihan pieniä, ilkeä varif tunkeutui kotiimme ja yritti viedä yhden meiftä mukaanfa. Onnekfi emo ehti paikalle ja ajoi varikfen poif. Fe ehti kuitenkin napata minua korvafta, joka vaurioitui hieman. Fikfi fe on valkoinen, vaikka fen ei kuuluifi olla. Mutta ei fe ole minua haitannut.” Tulle heilautti valkoista korvaansa ja jatkoi: Minun etuhampaanikin ovat hieman vinot mutta fekään ei haittaa. Erotun joukofta! Tulle hymyili leveästi korostaakseen omaa erilaisuuttaan. Se tuntui saavan Tarmoakin hieman paremmalle tuulelle.

Tulle jatkoi vielä hetken: ”Vietimme paljon aikaa yhdeffä pentueeffa ennenkuin lähdimme jokainen omaan fuuntaamme. Minä olen afunut täffä koloffa jo jonkin aikaa ja viihdyn täällä oikein hyvin. Nyt talvella käyn harvoin ulkona ja olo on toifinaan ykfinäiftä. Fikfi on hienoa faada finut tänne vieraakfi! Voit jäädä niin pitkäkfi aikaa kun tahdot! Minulla on paljon vitfejä, joita en ole kertonut aikoihin! Lifäkfi voimme leikkiä piilofta metfäffä ja mennä vierailemaan minun fifarufteni perheiden luona. Heillä on jo omia pentuja, jotka ovat aika ovelia." Tulle alkoi innostua aiheesta tosissaan. 

Joulukalenteri osa 5

 Tulle ei tiennyt mitä sanoisi. Hän ei ollut ymmärtänyt Tarmon ongelman syvintä olemusta. Miksi joku klikkaili lahjoja ja antoi sitten kuitenkin kolikkonsa jollekin karulle harmaakarhulle, joka oli nyt vuosia yrittänyt saada omansa takasin eikä tuo onneton tonttu ilmeisesti voinut maksaa kolikoita, koska oli klikkaillut ne johonkin? Jotenkin niin se meni. Tulle pyöritti päätään ja mietti kuumeisesti millä voisi piristää kotiinsa tupsahtanutta olentoa. Hän ei tiennyt tontuista paljonkaan, ne viihtyivät yleensä niin omissa oloissaan. 

Niimpä tietysti! Tulle hyppäsi ruokakomerolleen ja kaivoi sieltä isonäädän pihlajanmarjamehua. Hän kaatoi sitä kahteen kolhuiseen peltimukiin ja ojensi toisen Tarmolle. ”Täffä. Fe on keitetty ifonäädän refeptillä ja fe auttaa kaikkeen furuun ja murheefeen.” 

Tarmo kuivasi kyyneleensä ja hymyili tuuhean partansa uumenista. ”Kiitos.” ”Haluatko kuulla haufkan tarinan?” Näätä kysyi innoissaan ja jatkoi vastausta odottamatta: ”Mikfi linnut lentävät etelään talvekfi?” Tarmo raapi päätään eikä ehtinyt vastata kun näätä jo hihkaisi: ”No kofka finne on niin pitkä matka kävellä!”

 Kumpikin nauroi, näätä kenties hieman riehakkaammin kuin Tarmo. Se taputti innoissaan käpäliään yhteen ja pyörähti ympäri muutaman kerran, kuin tanssien. Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi päässyt kertomaan tuota vitsiä kenellekään.

He joivat karvasta mehua hetken hiljaisuudessa ja sitten Tarmo alkoi viritellä jälleen keskustelua: ”Mikä sinun tarinasi on? Kaikilla meillä on jonkinlainen tarina, eikö niin?” Hän katsoi Tullea joka käänsi päänsä ja hymyili niin että vinot etuhampaat näkyivät. Siksikö Tulle puhui hieman epäselvästi, Tarmo ajatteli. Näädän hammasrivistö oli hieman vinossa, joten sanojen lausuminen ja varsinkin s-kirjain tulivat tämän puheessa esiin kovin persoonallisella tavalla. Ei sillä ettäkö se olisi vähentänyt näädän viehätysvoimaa millään tavalla, päinvastoin. Tulle vaikutti entistä persoonallisemmalta juuri tuon ominaisuutensa takia. 

Joulukalenteri osa 4

 ”Mikfi finä muuten putofit minun favupiipuftani?” Näätä käänsi päätään ja tapitti Tarmoa nappisilmillään. ”Finä et näytä joulupukilta ja fitäpaitfi minun kalenterini mukaan eihän vielä ole edef jouluaatto.” Hän raapi valkoisen korvan taustaansa terävällä kynnellään. Tarmo huokaisi syvään ja istahti pienen oksakaran päälle. ”Minä eksyin metsässä ja sitten vain putosin tänne. Olen pahoillani, tarkoitukseni ei ollut häiritä.” Tarmo nyppi pientä lankaa, joka oli alkanut purkautua hänen vasemman käden lapasestaan. Kohta koko tumppu olisi mennyttä. ”Hmm.” Näätä raapi taas päätään ja istahti Tarmon viereen. ”Miffä finä fitten afut?” Se kysyi. ”Honkalaarin tilalla, Mustolanpellon laitamilla, siinä keltaisessa talossa, jonka ikkunoissa on pitsiverhot. Toimin siellä kotitonttuna.” Tarmo aloitti kertomuksensa ja tuli samalla vuodattaneeksi näädälle yhtä sun toista elämästään näädän tiedustellessa mitä kotitontun tehtäviin kuului..

”Tiedätkö, kun kaikki on nykyisin niin helppoa. Klik,klik vaan ja maailma on ulottuvillasi. Ei tarvitse tehdä mitään, kaiken saa tilattua valmiina. Se oli eräs joulu, kun päätin kerrankin tilata ystävilleni lahjat sillä tavalla, klik, klik vaan ja kaikki toimitettaisiin kotiovelle. Siinä samalla satuin huomaamaan mainoksen, joka lupasi äkkirikastumista. Tiedätkö, paljon rahaa helposti.” Tarmo nielaisi ja näätä katseli häntä edelleen. Se ei varmaankaan ymmärtänyt mistä Tarmo puhui mutta kuunteli silti tarkkaavaisena. 

”Siinä samalla kun selasin valikoimaa ja mietin kuinka tilaisin ystävilleni hienoja lahjoja, jotka joku muu olisi valmistanut jossain kaukomailla, tulin ajatelleeksi että voisin kuin voisinkin kokeilla myös tuon mainoksen tarjoamaa äkkirikastumista. Latasin kaikki aarrekammiossa olevat hopeakolikkoni peliin ja klikkasin pyörän pyörimään. Voitinkin heti!” Tarmo hymyili hienolle muistolle ja synkistyi sitten jälleen. 

”Eipä aikaakaan kun olin hävinnyt kaikki rahani, jopa ne, joilla olin aikonut ostaa lahjat. Sitten otin yhteyttä harmaakarhuihin, joilta tiesin saavan hieman ylimääräisiä kolikoita. Olin varma, että voittaisin rahat takaisin mutta toisin kävi.” Tarmo hieroi käsiään yhteen kuin yrittääkseen lämmitellä sormiaan. ”Olen joutunut piilottelemaan jo usean joulunkierron ajan, etteivät karhut löytäisi minua. Minulla ei ole ollut yhtään kolikkoa, joilla maksaa velkaani, puhumattakaan että olisin voinut ostaa joululahjoja. Nyt kuulin pikkulintujen kertovan aarteesta, joka on piilossa jossain tämän metsän siimeksessä. En tiedä mikä se on, kenties merirosvoarkku täynnä kultaa tai kääpiöiden hävittämä timanttisaalis! Ties vaikka rasiallinen vuorikristallia! Päätin etsiä aarteen käsiini ja ottaa siitä ihan pienen siivun, jotta voisin antaa harmaakarhuille heiltä lainaamani kolikot. Lähdin eilen matkaan hyvissä ajoin valoisaan aikaan mutta sitten eksyin ja nyt olen tässä.” Tarmo nyyhkäisi ja laski päänsä. Kirkas kyynel putosi tämän harmaille housuille.