Joulukalenteri osa 22

Illan hämärtyessä Tarmo katseli pihatien varteen sytyttämiään pieniä lyhtyjä. Ne loistivat vasten tummaa yötä kuin urheat tähdet taivaalla. Eiväthän ne varsinaisesti jänisten tuhoamia ulkovaloja korvanneet mutta saisivat nyt kelvata tähän hätään. Pitäisi tiedustella Huiskulta osaisiko tämä korjata valojen sähköjohtoa. Huisku oli yleensä melko kätevä kaikissa pienissä korjaustoimissa. 

Tarmo tömisteli töppösiään saadakseen varpaansa lämpiämään. Hänen pitäisi hankkia uudet kengät, vanhat eivät enää juurikaan lämmittäneet. Hän nosti vielä hetkeksi katseensa taivaalle, ehkä tähdenlento osuisi kohdalle ja toiveen voisi esittää suoraan sille. Yläilmoissa ei näkynyt jälkeäkään sen enempää kiertotähdestä, pakkasukon henkäyksestä kuin aave Aikamielen jättämistä jouluhuuruistakaan. Äh, parempi mennä sisälle ennenkuin varpaat jäätyisivät kiinni kuuraiseen maahan. 

"Tarmo, Tarmo!" Joku kutsui häntä. Nyyti kiiruhti tallin takaa häntä kohti heilutellen jotain käsissään. Mihin tämä onneton oli jättänyt sormiensa lämmikkeenä toimineen lankarullansa? Tarmo oli kysymäisillään sitä mutta Nyyti ehti ensin ja ojensi pientä kirjekuorta Tarmolle. "Tässä, lue tämä." 

"Meillä on ilo kutsua kaikki tämän pihapiirin asukit seuraamaan metsän hienointa jouluesitystä tänä iltana kun Pohjantähti alkaa loistaa. Tarjolla iloa ja isoäidin pihlajanmarjamehua.

Tulle ja Vlad."

Tarmo laski kirjeen käsistään ja hymyili tyytyväisenä. Hän oli arvannut että nuo kaksi keksisivät varmasti yhdessä jotain tälläistä. Heistä tulisi vielä kuuluisia! Mutta, voi apua, joko Pohjantähti oli noussut loistamaan? Tarmo katsahti taivaalle mutta ei nähnyt kirkasta loistetta missään.

"Kirjekyyhky oli unohtunut matkalla seuraamaan harmaakarhujen keskinäistä kinastelua, olivat painineet ilmeisesti jonkinlaisen helyn takia. Tilanne oli kuulema ollut niin mielenkiintoinen, ettei pulu ollut voinut millään jättää sitä näkemättä. Tiedäthän kuinka sensaatiohakuinen se on! Se lensi vasta aivan hetki sitten pihan ylitse ja pudotti tämän kutsun. Ajattele jos emme olisi saaneet sitä ajoissa!" Nyyti selitti tohkeissaan ja huitoi ilmaa paljailla käsillään. "Meillä on jo vähän kiire, että ehdimme näkemään shown ajoissa, tule. Muut odottavat polulla."

Nyyti ja Tarmo lähtivät kipittämään niin lujaa, kun pienistä kintuistaan pääsivät. He halusivat nähdä metsän hienoimman joulushown aivan alusta.

Joulukalenteri osa 21

Tarmo meni ulos vajasta ja näki pihalla pienen, mustan läiskän, joka erottui valkoisella hangella hämärästä huolimatta. Läiskän reunalla istui kukapa muukaan kuin metsäjänis, jonka viiksikarvat olivat kuin vieterit. Nuo otukset ne eivät sitten koskaan oppineet! 

Tarmo taapersi lähemmäs. ”Oletko kunnossa?” Jänis tuijotti eteensä kuin sähköiskun saaneena. Tai siis, hetkinen, niinhän siinä juuri olikin käynyt ja siksi jänis näyttikin siltä. Sähköiskun saaneelta siis. Kihartuneiden viiksikarvojen lisäksi sen korvat töröttivät epätavallisen pystyssä. ”Vau, parasta sähköä jota olen aikoihin maistanut!” Jänis totesi ehkä enemmänkin itselleen kuin vastatakseen Tarmon kysymykseen. Lähemmin tarkasteltuna pupun silmätkin tuntuivat säihkyvän epätavallisen kirkkaina. Tästähän pitäisi huolestua. Mitä jos jänis alkaisi vilkkua jouluvalojen tahtiin? Tai säteillä valoa nenänpäästä? Se ei voinut olla terveellistä. 

Nyt jänis tuntui huomaavan edessään seisovan kotitontun ja sanoi: ”Hyvää joulua vaan siulekki. Mahtavat juhlat teillä täällä. Mie oon sanonu aina kaikille, että täällä on hyvä meno, kesät talvet! Paras! Ei pukupakkoa, saa tulla sillä turkilla mikä nyt aina sattuu päällä olemaan. Toisissa paikoissa ne on tosi tarkkoja pukukoodista mutta tässä talossa sitä osataan juhlia kiinnittämättä huomiota epäolennaisiin yksityiskohtiin!” Jänis ravisteli päätään ja yritti sukia kieroja viiksiään.

”Tuota, anteeksi vaan, en nyt aivan ymmärrä mitä tarkoitat?” Tarmo kysyi ihmeissään. Niin paljon kun hän olikin metsäjänisten touhuja seurannut, ei hän ollut koskaan oikein ymmärtänyt näiden mieltymystä sähköjohtoihin. ”Ei siun tarttekaan, en taia aina ihan ymmärtää itekkään.” Jänis vastasi ja lähti sitten loikkimaan metsän reunaa kohti. ”Nähhään taas, jos ei sokeiks tulla!” Tämä hihkaisi mennessään. Tarmo, ihan tavallinen kotitonttu, jäi seisomaan pihalle rikkinäisen sähköjohdon pätkän vierelle. Hän mietti kuumeisesti millä estäisi jäniksiä hölmöilemästä pihassa mutta ei keksinyt yhtään hyvää ratkaisua. 

Joulukalenteri, osa 20

 Seuraavat päivät tuntuivat Tarmon mielestä kuluvan kuin siivillä. Pikkuisen kotitontun olo oli niin keveä, että töppöset meinasivat suorastaan irtautua maasta. Ja mikä parasta, tämän teki jälleen mieli laulaa. Ja hän lauloikin, ikiaikaisia tonttujen keskuudessa kuultuja joululauluja, joiden hieman epävireiset soinnut kaikuivat pitkin pihaa Tarmon kävellessä polkua pitkin. 

Nyyti oli varmasti jossain lähettyvillä, sillä punaisen villalankakerän pää oli takertunut pihakuusen oksaan ja siitä jatkui lankavana aina pihavajan tonttuovelle saakka. Tarmo astui sisään lankaa kerien ja näki ensimmäisenä riihitontun ja pikku Nyytin, sitten joulunhenki aave Aikamielen ja vieläpä hiirinaamioisen hahmonkin. ”Kas, tehän olette kaikki täällä!” Tarmo totesi ja muut hymyilivät hänelle. ”Puhuimme juuri siitä, kuinka sinä olet saanut asiasi järjestykseen.” Riihitonttu sanoi päätään nyökytellen ja katsoi Tarmoa, joka punastui hieman. ”Ai, ai te tiesitte siitä minun pikku.. ongelmastani?” ”Kyllä, koko metsä kuiskaili siitä. Suoraan sanottuna olimme hieman huolissamme kuinka sinun käy!” Nyyti niiskutti ja otti vastaan Tarmon ojentaman lankatupon. ”Kamalaa, jos se karhu olisi vaikka syönyt sinut!” 

”Niin. Onneksi niin ei tapahtunut.” Tarmo sanoi ja vaikeni. Riihitonttu sen sijaan puki sanoiksi sen, mitä kaikki ajattelivat: ”Sinä olet auttanut muita ja aivan samalla tavalla sinäkin saat apua ongelmiisi, kunhan pyydät. Yksin murehtiminen saa asiat muuttumaan entistä suuremmiksi.” Tarmo tyytyi nyökkäämään, eikä sanonut mitään. Riihitonttu oli niin viisas. Olihan tämä tietysti monta sataa vuotta Tarmoa vanhempikin. Ehkä hänkin viisastuisi vuosisatojen saatossa yhtä teräväpäiseksi.

Tontut viettivät iltapäivän vajassa juoden mansikkamehua ja pohtien tulevaa joulua. Se oli aivan nurkan takana! Samassa vajan hämärään valoa tuonut ulkotuikku sammui. ”Ei kai vaan..” Tarmo ehti todeta ja läimäytti sitten itseään kasvoihin. Hän oli unohtanut käydä juttelemassa metsäjäniksille!

Joulukalenteri osa 19

Karhu oli niin innoissaan kiiluvasta timantista, että tämä tuskin huomasi velkaantuneen kotitontun ympärillän hehkuvaa, aaveen muotoista joulumieltä. Tarmo sen sijaan ymmärsi sittenkin, mitä Aikamieli oli tullut hänelle kertomaan. Tonttu sulki suunsa ja ajatukset rikkauksista ja nettikasinoiden vilkkuvista valoista pirstaloituivat hänen päässään pieniksi hehkuiksi, jotka häipyivät unholaan. 

Aikamieli katsoi kotitonttua ystävällisesti ja hymyili. Se osasi lukea ajatuksia ja näki, että tonttu oli juuri saanut suuren lahjan, se oli tajunnut ettei rikkauksien tavoittelu tuonut lopulta onnea, ehkä jopa päin vastoin. Sen sijaan, että olisi jäänyt keskustelemaan äkkirikastumisesta metsän velkojakarhun kanssa, Tarmo totesi: ”Eiköhän velka ole tuolla kuitattu, eikö niin. Kerro kotipesääsi terveisiä, että me emme varmaankaan enää tapaa.” Karhu ei kiinnittänyt pikkuiseen ukkeliin enää mitään huomiota, kääntyi vain kannoillaan timanttia tuijottaen. Sen kuono loisti kilpaa kirkkaiden silmien kanssa sormuksen valossa. ”Hyvää joulua vaan.” Tarmo huudahti karhun perään saaden tältä vastaukseksi nopean käpälän heilautuksen tämän kadotessa kuusikkoon. 

”Teit oikein.” Aave aikamieli sanoi. ”Toivottavasti olet oppinut tästä jotain.” Tarmo oli käynyt läpi niin suuren tunnemyrskyn, että tämä alkoi helpottuneena itkeä suureen ääneen. ”Olen! Lupaan etten enää ikinä pelaa uhkapelejä, en lainaa rahaa enkä varsinkaan pakoile ongelmia, kun niitä tulee kohdalle!” Tonttu itki niin että tämän punainen nenä muuttui entistä punaisemmaksi ja kyyneleet lensivät kaaressa tämän jalkojen juureen. Aikamieli antoi tontun itkeä helpotustaan ja jatkoi sitten: ”Asiat järjestyvät aina tavalla tai toisella mutta eivät niin, että annat niiden kasautua mustaksi taakaksi mielesi sopukoihin.”

Tarmo pyyhki nenäänsä märkään lapaseensa ja nikotteli: ”Kiitos. Minä menen nyt kotiin.” Sen sanottuaan kotitonttu ampaisi juoksuun. Poniaitauksen nurkalle saavuttuaan hän vilkuili, ettei Vlad ollut sattumaltakaan palannut. Pikku lepakkoa ei kuitenkaan näkynyt. Hyvä niin. Ehkä sekin oli tehnyt asiat oikein, vaikka se oli vaikealta varmasti tuntunutkin. Nyt Tarmo menisi hetkeksi lämmittelemään ja alkaisi sitten suorittaa kesken jääneitä askareitaan. Joulumielikin oli palannut!

joulukalenteri osa 18

Hän nosti pussin esiin ja ojensi sen karhulle. ”Tässä.” Karhu otti sen ja käänteli käpälissään yrittäen saada pitkän kyntensä tiukan solmun alle. Tarmo nousi ylös ja päätti ottaa jalat alleen. Hän ei tiennyt mitä pussukka sisälsi, tuskin mitään arvokasta kuitenkaan. Hänellä olisi tasan niin kauan aikaa paeta, kun karhu taiteilisi solmun parissa. Jos hän tästä selviäisi, hän ei pelaisi uhkapelejä enää ikinä, eikä varsinkaan lainaisi kolikoita keneltäkään, vähiten harmaakarhuilta. Samassa pussukan ympärillä ollut naru antoi periksi ja se aukesi paljastaen sisältönsä.

 ”Oooh!” Karhu totesi haltioituneena ja muutaman juoksuaskeleen ottanut Tarmo pysähtyi kääntyen katsomaan taakseen. Velkaa perimään tullut otus piteli Tarmon tarjoamaa pussia käpälissään ja hoki innoissaan: "Kaunis, kaunis!" 

Sisältä loisti säde, joka valaisi karhun naamaa saaden tämän näyttämään suorastaan satukirjan sankarilta. Se poimi näppärästi jättimäisiin kouriinsa pienen esineen, jonka Tarmo tunnisti sormukseksi. Timanttisormukseksi! Tuo oli varmasti vaikka kuinka arvokas! Miksi hän ei ollut muistanut Tullen antamaa lahjaa aiemmin, katsonut sen sisälle? Tuolla helyllä olisi voinut tehdä vaikka mitä, se oli enemmän kuin tarpeeksi velan maksua varten. 

Ajatus laukkasi villisti Tarmon mielessä. Hän olisi voinut käyttää osan siitä nettikasinolla ja tällä kertaa voittaa oikeita, suuria summia. Hänen täytyisi saada sormus takaisin karhun käpälistä. Ehkä nalle ymmärtäisi järkipuhetta? Jos hän kertoisi tälle, ettei ollut tarkoittanut, että harmaakarhut saisivat sormuksen itselleen, hän halusi vain näyttää aarteensa. Todistaa, että velka saataisiin maksetuksi aivan tuossa tuokiossa, kunhan hän vain saisi muutettua tuon sormuksen lanteiksi..

Tarmo manasi asiaa mielessään ja aukaisi jo suunsa jotta saisi esitettyä asiansa edessään seisovalle karhulle. Samassa hän näki Aave Aikamielen leijuvan vieressään. Mitä tuo aave nyt hänestä halusi? 

Joulukalenteri osa 17

 Tarmo lensi tähtitaivaan yllä. Alapuolella näkyi valkoinen maa, kotitalo ja sen pihassa laiduntavat ponit, aitaus, metsä, jonka siimeksessä hassu näätä ja pieni lepakko nyt istuivat yhdessä pihlajanmarjamehua hörppien. Hänen olonsa oli kevyt, kuin hän olisi muuttunut painottomaksi, pelkäksi energiaksi. Vieressä lensi jotain, mikä se oli? Aave Aikamieli, tietysti! Tarmo hymyili ystävälliselle joulun hengelle. ”Tarmo, kuule, sinulla on käsissäsi kaikki mitä tarvitset. Asiat järjestyvät kyllä, usko minua.” Aave sanoi ja katosi pimeyteen.

Tarmo oli kysymäisillään mitä tämä tarkoitti mutta äkkiä tulikin lämmin ja.. jotain märkää. Märkää? Tarmo havahtui hereille tuntiessaan uuden, kostean lipaisun kasvoillaan. Sitten hän tajusi: Harmaakarhu oli syönyt hänet! Tarmo raotti varovasti silmiään ja tajusi, että oli edelleen metsässä, eikä suinkaan karhun vatsassa. Jättimäinen otus oli yhä siinä mutta se ei ilmeisesti aikonut syödä häntä, vaan nuolaisi karhealla kielellään. Sitten uudestaan. Lämmin henkäys tuntui myös Tarmon ympärillä ja hän uskaltautui katsomaan kohti karhua, joka tuijotti häntä ruskeilla silmillään. 

”Tarmo?” Karhu sanoi varovasti kääntämättä katsettaan. Tarmo oli niin hölmistynyt tilanteesta, että ei osannut sanoa mitään. Karhu otti paremman asennon, istahti tontun viereen ja jatkoi sitten: ”Etkös sinä ole Tarmo?” 

”O..Olen.” Tonttu vikisi ja nousi hänkin istumaan. Ainakaan karhu ei ollut vielä popsinut häntä suuhunsa, ehkä tästä selvittäisiin puhumalla. ”Olemme etsineet sinua.” Karhu sanoi. ”Sinulla taitaa olla jotain annettavaa meille.” Se jatkoi madaltaen ääntään. ”Niin, joo, kyllä. Pahoittelut, tässä on ollut nyt vähän kaikenlaista..” Tarmo kierteli ja yritti pää sauhuten miettiä kuinka pääsisi livahtamaan tilanteesta.

 ”Ei se mitään.” Karhu sanoi ystävällisesti ja ojensi jättimäisen käpälänsä kohti tutisevaa kotitonttua. ”Voit maksaa velkasi tässä ja nyt, niin jätämme sinut rauhaan.” ”Joo, hyvä idea, suorastaan aivan mahtipontisen mainio!” Tarmo nyökkäsi jäykästi ja nielaisi niin äänekkäästi, että se kuului taatusti kotitalolle asti. Voi kun hän osaisi telepatiaa ja pystyisi kutsumaan apua. Tai osaisi morsettaa myyrille, jotka voisivat tulla pelastamaan hänet. Ei, hän ei osannut mitään erikoistaikoja kuten hiirinaamari ja Huisku. Ei auttanut kuin yrittää päästä karkuun. ”Odotas, se on täällä jossain..” Hän alkoi kaivella laukkuaan saadakseen hieman lisäaikaa suunnitella pakoaan. Kassissa oli tyhjiä eväspapereita, pieni huopapalanen, kuusen käpyjä ja.. Tullen antama pussukka, jonka olemassa olon Tarmo oli tyystin unohtanut! Mikä tuuri! 

Joulukalenteri osa 16

 Sehän kävi suorastaan helposti. Tarmo hymyili ja haroi partaanta. Nuo kaksi olivat täydellinen parivaljakko ja heistä kuiskittaisiin varmasti vielä metsätuulen sävelin, siitä hän oli varma. 

Tonttu seisoi keskellä metsäpolkua miettien seuraavaksi, lähtisikö vielä kerran etsimään aarretta. Valoakin riittäisi poronhenkäyksen hetkeksi. Sitäpaitsi nyt hän tiesi missä oli, eikä eksymisen vaaraa ollut. Toisaalta kotona oli kyllä kaikenlaista jouluvalmistelua tehtävänä. Piti varmistella että kaikki kynttilät paloivat, piti haistella lumen tuloa ja käydä vielä jututtamassa pihan laidalla norkoilevia metsäjäniksiä, etteivät nämä tänä vuonna söisi ulkovalojen johtoja. Tarmoa nauratti hänen muistellessaan viime vuoden hassua tapahtumaa. Yksi pupuparka oli käynyt nakertamassa valokaapelia ja saanut siitä sellaisen sähköiskun, että tämän viiksikarvat olivat olleet kiharat vielä juhannuksenakin. Mutta tosiasiassa sähköjohtojen järsiminen oli vaarallista, eivätkä jänikset aina tajunneet omaa parastaan. 

Tarmo taapersi hiljalleen kotia kohti laatien päässään listaa kaikista keskeneräisistä asioista, kun hän kuuli takaansa matalaa mörinää. Tuosta äänestä ei voinut erehtyä. Kiertotähden suhauksen verran hän ehti pohtia karkuun juoksemista mutta tuli nopeasti siihen tulokseen, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Tarmo pysähtyi, sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja kääntyi ympäri.

 Avatessaan jälleen silmänsä hän tajusi tuijottavansa suoraan jättimäisen harmaakarhun varpaita. Samassa karhu nojasi eteenpäin ja toi kuononsa aivan Tarmon kasvojen kohdalle. Tarmo katsoi karhua kauhuissaan uskaltamatta edes hengittää. Karhu sen sijaan tuhisi tukkoisen oloisesta kuonostaan lämmintä ilmaa kotitontun kasvoille. Sen nenän päässä kiilteli jotain, ehkä hilloa tai hunajaa. Karhu ei sanonut mitään mutta kotitonttu kyllä tiesi mitä tämä halusi. Samassa hän tajusi kuinka tyhmää oli liikkua metsässä yksin. Karhu oli varmasti seurannut häntä jo pitkään ja oli nyt tullut perimään velkansa. Tottakai, eihän ikävistä asioista päässyt yli pakoilemalla. Tässä oli elävä todiste siitä, Tarmo pohti mielessään. Kumpa hän olisi sittenkin lähtenyt etsimään aarretta!

Tarmon oli pakko vetää henkeä ja siinä samalla hänen suustaan pääsi pieni ”hei.” Se oli kyllä niin pieni, että tonttu epäili ettei karhu varmasti edes kuullut häntä. Todennäköisesti se vain söisi hänet suihinsa sen enempää kyselemättä. ”Hyvästi paha maailma.” Tarmo kiljaisi ja pyörtyi karhun kostean nenän eteen. 

Joulukalenteri osa 15

  ”Tässä se jossain oli..” Tarmo mutisi yrittäen muistella minkä puun juurella Tullen kotikolo oli sijainnut. Vlad käänteli päätään epävarmana ja kietoi viittaansa tiukemmin ympärilleen. Huisku oli antanut tarkat ohjeet kuinka hän päätyisi takaisin Tullen luo mutta miksi Tarmo tuntui jälleen eksyneen. ”Tuolla!” Tarmo huudahti innoissaan nähdessään jotain karvaista vilahtavan puiden lomassa. Hän harppoi niin pitkin askelin, kuin lyhyet tappijalat vain suinin häntä kiidättivät lumimaton peittämällä metsäpolulla, Vlad olkapäällä keikkuen.

”Tulle!” Tarmon edessä pomppinut näätä pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen hämmästyneen oloisena. Katse kirkastui kuitenkin heti tämän tajuttua kuka tulija oli. ”Tarmo! Finä tulit takaifin!” Tulle taputti käpäliään yhteen ja pomppi ketterästi lähemmäs. ”Hei Tulle.” Tarmo sanoi ja käänsi sitten katseensa oikean olkapäänsä suuntaan, jossa pieni lepakko istui viittaansa kääriytyneenä. ”Haluaisin esitellä sinut eräälle..” Tarmo ei saanut lausettaan loppuun kun Tulle jo hihkaisi: ”Voi kuinka hieno viitta! Voinko kofkettaa fitä? Onko fe filkkiä?” Tullen silmät hehkuivat ja se ojensi varovasti käpäläänsä kohti Vladia, joka nyökkäsi innoissaan. ”Pidätkö siitä?” Hän kysyi ja röyhisti hieman rintaansa samalla tavalla, kun oli nähnyt Rennin tekevän. ”Fe on tofitofi hieno!” Tulle sanoi haltioituneena ja kiersi pientä ympyrää Tarmon ja tämän olalla istuvan Vladin ympärillä nähdäkseen viitan joka kulmasta. ”Näytät aivan metfän haltialta!” Tulle riemuitsi ja Vlad hymyili koko ajan leveämmin. 

”Kröhöm.” Tarmo yskäisi saadakseen puheenvuoron viitan ja sen hienojen ommelten ja ominaisuuksien ihastelujen väliin. ”Niin, tässä on Tulle, Tulle, tässä on Vlad.” Hän esitteli olennot toisilleen ja he kättelivät innoissaan.  ”Vlad tarvitsisi paikan jossa asustella ja ajattelin, että teillä kahdella voisi olla paljonkin yhteistä.” Tarmo sanoi ja Tulle nyökytteli innoissaan. ”Voit afua minun luonani niin kauan kuin haluat! Pidätkö pihlajanmarjamehufta?” 

”Voi pidän!” Vlad hihkaisi riemuissaan. ”Hyvä, tuleppa fitten.” Tulle taputti olkaansa ja Vlad lennähti vaivattomasti olalta toiselle. ”Tuletko finäkin?” Tulle katsoi Tarmoa pää kallellaan. ”Voi, se olisi ihanaa mutta minulla on paljon töitä. Joulu on ovella ja asiat ovat aivan sekaisin.” Tarmo kohautti harteitaan. ”Mutta tulen tervehtimään teitä jonain päivänä, ihan varmasti. Hyvää jatkoa molemmille.” Tarmo hymyili jäätyneen partansa uumenista ja Vlad vilkutti tälle niin että viitan liepeet heiluivat. Ja hymyili. Hymyili leveästi.

Joulukalenteri osa 14

 Riihitonttu oli sanomaisillaan jotain, kenties ehdottamassa jonkinlaista ratkaisua jolla auttaa onnetonta pikkulepakkoa mutta sillä hetkellä Tarmo keksi sen, täydellisen ratkaisun! Miksi hän ei tullut ajatelleeksi sitä heti? 

”Hei, mitä sanoisit, jos esittelisin sinut innokkaalle näädälle, joka olisi varmasti yhtä innostunut esiintymään kuin sinäkin? Ehkä voisitte keksiä yhdessä jonkinlaisen shown, jota esittää metsän asukeille?” Vlad näytti miettivän hetken aikaa ja ennenkuin tämä ehti esittää huolensa siitä mitä näätä mahtoi ajatella jos hän ilmestyisi esitykseen pinkki viitta yllään, Tarmo jatkoi: ”Tulle, tuntemani innokas näätä jos kuka, ei varmasti välitä miltä sinä näytät tai mitä sinulla on ylläsi. Itseasiassa olen varma että te tulisitte Tullen kanssa hyvin toimeen, teissä on jotain samaa.. hmm.. erilaisuutta.” Tarmo katseli pientä lepakkoa, jonka silmissä alkoi kiilua innostuneesti. ”Niinkö?” Se vastasi hymyillen. ”Niin, niin se on.” Tarmo totesi. 

Muut tontut vaikuttivat tyytyväisiltä ja helpottuneilta. Nyt pikku Vlad saataisiin turvaan ja he voisivat keskittyä tulevan joulun valmisteluihin. Huiskun piti etsiä jostain itselleen lämpimät varusteet ja porojen valjaat pitäisi rasvata ennen jouluyötä. Kulkuset pitäisi kiillottaa, reki öljytä ja lahjakassin pohja paikata. Se oli revennyt viime vuonna heidän törmättyään sähköpylvääseen. Huisku muisteli edelleen sitä nolona. Hän oli herpaantunut ihan vain pieneksi hetkeksi ja heidän ajolinjansa oli heittänyt muutamalla tossunaskeleella. Onneksi ei sattunut mitään sen pahempaa. Tänä vuonna tulisi olla tarkempi. Onneksi Tarmo oli nyt tuossa. Riihitonttu oli hälyyttänyt hänet hätiin, kun Tarmo ei ollut palannut illalla kotiin. Heidän oli tarkoitus lähteä etsimään tätä heti aamusta mutta tämäpä olikin ilmaantunut vajaan kaikkien onneksi. 

He olivat keskustelleet Tarmon peliongelmasta juuri ennenkuin tämä oli tupsahtanut paikalle. He kaikki tiesivät, että tämä oli pistänyt viimeisestki roposensa nettikasinoihin. Eikä siinä vielä kaikki, vaan tuo höppänä kotitonttu oli mennyt lainaamaan kolikoita harmaakarhuilta. Metsissä huhuttiin, että karhut tulisivat minä hetkenä hyvänsä keräämään velkansa. Tarmolla ei varmasti ollut varaa maksaa karhuille. Niin hyväsydäminen olento kuin tuo tonttu olikin, raha-asioista tämä ei tajunnut mitään. Pihan tontut ja haltiat sekä kaikki muut taruolennot, joihin kukaan ei uskonut, olivat miettineet kuinka auttaa Tarmoa. Ehkä he vielä keksisivät jotain. He jatkaisivat kokousta heti, kun Tarmo lähtisi viemään Vladia Tullen luo.

Joulukalenteri osa 13

”Mi-minä olisin niin iloinen jos minullakin olisi vaaleanpunainen viitta!” Nyyti hihkaisi. ”Pitäisin sitä aina, en ikinä riisuisi sitä!” Vladin ilme kirkastui ja se innostui jopa hieman hymyilemään. Ei kuitenkaan niin paljon, että sen terävät hampaat olisivat näkyneet. ”Minusta pinkki on maailman hienoin väri.” Se sanoi ja nosti hieman toista käpäläänsä, jotta viitta näkyisi paremmin. Nyyti nyökytteli. ”Minäkin pidän punaisesta, erityisesti tästä tummanpunaisesta!” Hän nosti lankavyyhtiään, joka oli hieman takertunut tämän sormiin. 

Huisku raapi mietteliäänä partaansa ja sanoi: ”Minun puolestani voisit tietysti tulla avustamaan joulureen navigoinnissa. Osaatko kommunikoida telepaattisesti lintujen kanssa? Pysytkö mukana kovassa vauhdissa pukin porojen sarvista kiinni pitäen? Jos tämä onnistuu, ottaisin sinut mieluusti apupilotiksi, voisin itse ottaa välillä hieman rennommin. Alan toisinaan uskoa että olen tulossa vanhaksi. Luita kolottaa jouluyön jäljiltä selkä on toisinaan jumissa.” Huisku hieroi ristiselän seutuaan, ehkä huomaamattaan. Vlad näytti vaipuvan jälleen synkkyyteen. ”Ei minusta taida olla siihen, en osaa kommunikoida telepaattisesti, enkä kestä kyydissä sellaisessa vauhdissa. Kärsin lievästä matkapahoinvoinnista.” 

”Mitä jos tulisit joulupukin pajalle töihin?” Nyyti ehdotti. ”Osaat varmasti tehdä jotai, vaikka veistää puuautoihin renkaita tai avata kirjeitä, joita lapset lähettävät?” Hän katsoi kiinnostuneena lepakkoa joka levitteli siipiään. ”En, en osaa. Ei näillä käpälillä veistellä ja kirjeet repeytyisivät varmasti rikki, kun aukoisin niitä.” 

Vlad pyöritti päätään ja jatkoi sitten: ”Kiitos teille. Olette olleet hyvin ystävällisiä mutta eihän tämä ole teidän ongelmanne, ei ollenkaan. Kyllä minä löydän paikkani metsässä. Kaikkein mieluiten haluaisin laulaa tai tanssia punaisessa viitassani pyörähdellen. Tiedän että se kuulostaa hassulta, eihän lepakoiden kuulu sellaista tehdä mutta en vain pääse eroon haaveesta.” Vlad hymyili ajatukselle. Hiirinaamari nyökkäsi ja sanoi, että hänkin voisi olla kiinnostunut jonkinlaisesta esiintymisestä, vaikka ei ehkä kuitenkaan uskaltaisi lopulta nousta lavalle.