Joulukalenteri 8.12

 "Joulupukki makaa teho-osastolla, kuoleman vieressä, ei tietoa koska aikoo palata." Saliver tulkitsi saippuakuplan heille lennättämää viestiä. "Kuoleman kielissä. Joulupukki makaa teholla kuoleman kielissä." Ooga täydensi ja heilautti lumivalkeaa tukkaansa pois sinisten silmiensä edestä. Saliver oli perinyt isänsä harmaat silmät ja oli kyninyt vaalean tukkansa viimeksi eilen entistä lyhyemmäksi vajasta löytämillään puutarhasaksilla. Taakse oli jäänyt pieni häntä mutta Ooga ei viitsinyt mainita aiheesta, mitäpä se hänelle kuului. 

"No joo, mutta meidänkö pitää nyt siis pelastaa joulupukki?" Saliver tuijotti hiljalleen näkyvistä häipyvää viestiä ja katsoi sitten sisarustaan (he siis olivat sisaruksia, en tiedä tulinko jo maininneeksi mutta ehkä päättelitte asian siitä, että puhuin heidän äidistään.). Ooga tuijotti takaisin eivätkä he hetkeen sanoneet mitään. Tämä tulisi olemaan heidän tähän astisista tehtävistään suuritöisin. Ja joulu tulossa ja kaikkea! Toki jos he eivät nyt pelastaisi joulupukkia, koko joulun voisi saman tien perua.

"Tule." Ooga solmi hiuksensa tiukalle sykkyrälle ja kiinnitti karvansa vaaleansinisellä yksisarvissilkkinauhalla. Siinä ei siis ollut yksisarvisen kuvia, vaan hän oli saanut sen yksisarviselta erään pelastustehtävän yhteydessä. Nyt jos koskaan hiukset olisivat vain tiellä. Siis sillä tavalla edessä, eivät he aikoneet kirjaimellisesti mennä tielle. Eivät ainakaan niin että Oogan hiukset koskettaisivat sitä. Tietenkään. Kyllähän te sen ymmärsitte.

"Aloitetaan taustoista." Hän sanoi Saliverille ja marssi määrätietoisin askelin ison kirjaston pienimmän hyllyn eteen kädet puuskassa. Hetken aikaa etsittyään katse osui kusenkeltaiseen kirjan selkämykseen, jossa oli vielä vuosisata sitten ollut reilusti glitteriä koristeena. Nyt kaikki ylimääräiset glumeluurit olivat varisseet ja vain paljas totuus paistoi koristeiden alta. Saliver tuijotti kirjaa ja oli muistavinaan miltä se oli näyttänyt ollessaan täydessä loistossaan. Hän tunsi kirjan röpelöisen kannen sormenpäissään.

"Kaikki mitä sinun tulee tietää joulupukista." Saliver sanoi enemmän itselleen kuin vieressään seisovalle Oogalle. Tämä oli juuri se kirja, josta he alkaisivat etsiä ratkaisua..

 

Joulukalenteri 7.12

 "Taasko niillä on joku hätänä!" Kuului tuskastunut puuskahdus ulkohuussin takaa. Se oli Ooga, joka oli nähnyt ohitseen lentävän saippuakuplan, joka puhkesi läheiseen orapihlaja-aitaan. Saliver tuli polkua pitkin alas ja katsoi samaan suuntaan. "Tuo näytti minusta kyllä mustalta viestiltä." Saliver raapi leukaansa ja lähti kohti tiheää aitaa, jonka piikkeihin saippuakuplaviesti oli napsahtanut.

Ooga ja Saliver olivat kaksikko, he kulkivat kaikkialle yhdessä. He olivat lähes saman ikäisiä ja kokoisia olentoja (en haluaisi luokitella heitä sen enempää lapsiksi, aikuisiksi, tontuiksi, keijuiksi kuin satuhahmoiksikaan.) Molemmilla oli vaaleaan taittavat hiukset, tosin vain Ooga piti hiuksensa pitkinä, Saliveria ärsyttivät silmille valuvat karvat, joten tämä leikkeli tukkaansa tasaisin väliajoin millä tahansa käsiinsä osuvalla terällä(voitte uskoa, että jälki oli sen mukaista). Siinä missä Ooga piti keltaisesta väristä, piirtämisestä ja ihmisten ärsyttämisestä, Saliver hyppi mielellään seinille, tuijotti iltaisin tähtitaivasta ja korjasi vanhaa polkupuöräänsä. Yhdessä he pystyivät mihin vain.

He asuivat kahdestaan Siltaheimosen kujalla. Heidän äitinsä oli kadonnut mystisesti vuosisatoja sitten. Huhuttiin, että tämä oli jäänyt pitkästä hameenhelmastaan kiinni vesi-imuun vedettyään vessan ja huuhtouduttuaan tämän jälkeen viemäriin. Varsinkin Ooga oli toisinaan kuulevinaan hiljaista valitusta viemäreistä aina syyssateiden aikaan mutta Saliver ei ollut asiasta niinkään varma. He käyttivät kuitenkin varmuuden vuoksi ulkohuussia. Sisävessan ovi oli naulattu tiukasti kiinni ja ylimmän laudan päällä oli lappu, jossa luki mustalla tussilla tekstattu teksti "Meno kielletty." Ooga olisi halunnut piirtää lappuun vielä luurangon kuvan mutta se oli Saliverin mielestä turhaa. Teksti ja naulatut laudat pitäisivät kyllä kaikki olennot poissa vaarallisesta ihmissyöjävessanpöntöstä.

Ooga ja Saliver tulivat mainiosti toimeen keskenään, eivätkä he juurikaan tarvinneet ulkopuolista apua. (Mitä nyt toisinaan olivat iloisia nähdessään postinjakajan, koska postin noutaminen kylältä oli kummankin mielestä rasittavaa.).

Silloin ku he eivät ärsyttäneet ihmisiä, hyppineet seinille, tehneet jekkuja naapurin kettuaitauksessa tai muuten vaan torkkuneet sohvalla, he auttoivat maailmaa sen kaikenlaisissa tuskailuissa. Viime viikolla he olivat tukkineet vuotavan tulivuoren kraaterin tulimaassa ja toissapäivänä Olavinpuiston pihalla puun juuria syöneet jänikset olivat saaneet varoituksen. Tai näin väitettiin, siis että jäniksiä oli (vain) varoitettu. Ainakaan niitä ei ollut näkynyt enää. Puistossa asuva Lari Kaari oli tyytyväinen tilanteeseen, eikä hän kysellyt, eikä itseasiassa edes halunnut tietää kuinka kaksikko oli ratkaissut jänisongelman. Myös puistoa terrorisoinut myyräjengi oli poistunut jälkiä jättämättä, siitäkin puistonvartija oli mielissään. Nyt tulppaanit, narsissit, lehtikuuset, hamppuhunnut, hömppälömpät, ikinuoruuslehdokit ja mitä näitä nyt oli, saivat kasvaa rauhassa. Niiden ainut pelko oli päältä ajettavaa ruohonleikkuria ohjaava Ooga, joka ei toisinaan hillinnyt kaasujalkaansa. Onneksi kasvit kasvoivat joka kesä uudestaan.

Ooga ja Saliver saivat tietoa maailman tapahtumista saippuakuplien muodossa. He epäilivät että Muire mummikki lähetti niitä pilven reunalta. Sehän oli aivan loogista, ylhäältä näki parhaiten mitä maan päällä tapahtui ja missä ja milloin tehotiimin apua tarvittiin. 

Nyt he olivat kuitenkin ennennäkemättömän suuren haasteen edessä..

Joulukalenteri 6.12

Mies istui pölyisen pöytänsä takana ja katseli ulos vastapäisestä ikkunasta. Ulkona oli satanut lunta koko päivän ja iltaa kohden lumentulo tuntui vain kiihtyvän. Kadulla kulkevat ihmiset joutuivat nostelemaan jalkojaan koko ajan korkeammalle alati kasvavan lumivaipan levittäytyessä kaduille. 

Mies joutui kääntämään katseensa jälleen takaisin harmahtavaan seinään, sillä jos hän pystyisi näkemään ihmisten ajatukset, hän tietäisi tasan tarkkaan mitä heidän mielessään liikkui: Joka toinen jalankulkija mietti kuinka lähettäisi heti kotiin päästyään vihaisen viestin kaupungin kunnossapitolautakunnan postilaatikkoon aiheena: Miksi helvetissä katuja ei ole aurattu, perkele. Ne, jotka eivät pohtineet lumikaaoksen vaikeuttamaa kulkuaan, tuntuivat olevan liian poissaolevia, liian kiireisiä, liian surullisia tai liian muuten vaan pihalla kiinnittääkseen huomiota ympäröivään maailmaan. Mies etsi katsellaan jotakin josta innostua. Mitä tahansa pientä roskaa, pientä maalitahtaa, sinitarran jättämää läiskää tai kämmenen rasvaista jälkeä mutta varman harmaa seinä oli maalattu niin täydellisesti, että sen pinnasta ei löytynyt yhtään säröä. 

"Kotiinlähdön aika, eikö totta." Miehen sihteerinä toimiva iäkäs nainen kuiskasi viereisestä huoneesta. Naisen musta tukka oli muuttunut vuosien saatossa täysin harmaaksi ja hänen silmälasiensa tehokkuus lisääntyi samaa tahtia. Naisen olisi kuulunut jäädä eläkkeelle jo vuosikymmeniä sitten mutta tällä ei tuntunut olevan kiire. Hänellä ei koskaan ollut myöskään kiire kotiin. Mies oli toisinaan miettinyt kävikö sihteeri ikinä kotona. Oliko tällä kotia, perhettä ei ilmeisesti ainakaan vaan hän asui yksin. Nainen oli vastannut salaperäisellä hymyllä miehen kerran tiedustellessa asiasta, eikä siitä oltu sen koommin puhuttu.

Nainen jäi aina viimeisenä toimistolle ja oli siellä odottamassa kun hän saapui aamuisin. Tämä tapahtui joka päivä riippumatta siitä mitä kello milloinkin oli. Sihteeri tuntui ymmärtävät mitä piti tehdä jo ennenkuin Mies ehti edes pyytää. . 

 He eivät tienneet mitään toistensa elämästä työn ulkopuolella mutta koska asiat hoituivat, miestä ei kiinnostanut mitä hänen sihteerinsä teki vapaa-ajallaan. Eikä hän väittänyt vastaan tänäänkään. Mies keräsi takkinsa, ruskean hattunsa, kävelykeppinsä ja hyvästeltyään sihteerinsä, hän astui ovesta ulos pakkaseen.

Miehen mentyä nainen katseli tämän loittonevaa hahmoa saman likaisen ikkunan läpi, josta mies oli vain hetkeä aiemmin katsellut kadulla kulkevia ihmisiä. Nainen hönkäisi ikkunaan ja piirsi sormellaan lasin pintaan muodostuneeseen höyryyn pienen tonttu-ukon hahmoa esittävän naivistisen kuvan. Tontun hahmo oli pienen kuplan sisällä. Kuin saippuakuplan. 

Joulukalenteri 5.12

 "Viimeinen juna Korvatunturille kello seitsemäntoista yhdeksänkymmentä kaksi lähtee raiteilta neljäsataakuusikymmentäkolme. Matkustaja Adalmiina Ajaste, sinua pyydetään siirtymään raiteelle." kaikui kaijuttimesta. Adalmiina oli niin tottunut kuuntelemaan junakuulutuksia, että alkuun hän ei kiinnittänyt ääneen mitään huomiota mutta tajusi muutaman sekunnin kuluttua, että nyt hän oli kuullut jotain outoa. Oliko hän tulossa hulluksi? Kutsuttiinko häntä nimellä? Eihän juniin kuuluteltu ketään, sitä tapahtui lentokentillä. Oli hän sen verran lentänytkin, että tiesi moisen asian. Kerran Kanarialle ja kerran Egyptiin.

Adalmiina nousi lattialta unohtaen jätesäkin keskelle salia. Koko asema oli muuttunut hiljaiseksi. Edes äskeisen hienostorouvan koiran raskasta huohotusta ei kuulunut. Ulkona oli alkanut sataa lunta. Sitä tuli hiljalleen mutta kuitenkin niin paljon että maa oli ehtinyt muuttua valkoiseksi. Hassua kuinka säätiedotus ei taaskaan pitänyt paikkaansa. Vesisadetta se pirtsakka meteorologi oli aamuteevessä lupaillut ja tässä se taas nähtiin, juna-aseman pitkäaikainen kahvilatäti mietti mielessään. Adalmiina käveli kohti ovea, ulos ja astui muutaman askeleen kohti junaraidetta. Hän ei huomannut, ettei puhtaaseen lumee jäänyt yhtään jalanjälkeä. Saapuvan junan kirkas valo heijastui aseman ikkunoista.

Hassua, yleensä junan valo ei ollut noin kirkas, eikä heijastunut noin. Oikeastaan junan valo oli normaalisti aika himmeä, vaikka olisi pimeääkin, Adalmiina ajatteli. Hän ei tuntenut kylmää viimaa eikä enää huomioinut lumisadetta. Hän näki ainoastaan viereensä pysähtyneen junan. Hän ei miettinyt sitä, kuinka mahdotonta junan olisi pysähtyä näin lähelle asemarakennusta, vain muutaman askeleen päähän sen etuovesta. Eihän tässä ollut edes raiteita! Eihän mikään juna kulkenut ilman raiteita!? Mutta tämä junapa kulki, eikä siinä tuntunut olevan mitään kummallista.

Juna oli aivan tavallinen, tai tavallinen jos piti mustaa höyryveturin näköistä junaa tavallisena. Sellainen, kuin kuuluisan rikoskirjailijan ikiaikaisessa romaanissa Idän pikajuna. Siis sellainen juna, jonka sisuksissa tapahtuu murha. Sellainen tämä juna oli, juna, joka kulki ilman raiteita. Musta, painava, höyryllä kulkeva juna, jonka kyljessä ei näkynyt vihreitä majavia tai hassuja leikkivaunusta kieliviä hahmoja.

Adalmiina tunsi kasvoillaan junasta huokuvan lämmön ja oli haistavinaan höyryn ja tervan tuoksun. Hän näki kuinka juna liukui hiljalleen pysähdyksiin. Hänen edessään aukesi ovi mutta ketään ei näkynyt. Adalmiina katsahti ympärilleen mutta ympärillä oli hiljaista, vain lumisateen tanssi koristi ympäröivää maailmaa. Hän kohautti harteitaan ja mietti, että junassa olisi varmasti mukavampaa kuin täällä ulkona. Hän otti askeleen kohti avointa ovea ja tunsi kuinka ovi selän takana sulkeutui naksahtaen ja juna nytkähti liikkeelle.

Joulukalenteri 4.12

 Adalmiina heräsi mietteistään takaisin nykypäivään, tumppasi tupakkansa ja meni sisään. Samassa hän näki harmaapipoisen miehen seisovan kahvilan tiskillä. Perhana, jos tieto kulkeutuisi pomon korviin että hän oli ollut pihalla ja asiakas oli joutunut odottelemaan, hän saisi jälleen kuulla sen vanhan kotkan motkotusta monta päivää putkeen. Sitten hän tajusi kuka mies oli. "Hei, sinähän olit äsken tuossa auttamassa ambulanssia elvyttämään." Adalmina totesi ja hänen silmänsä tuntuivat kosteilta. Hän ei saisi alkaa nyt itkeä. Mies nyökkäsi ja totesi kuivasti: "Ambulanssi ei varsinaisesti elvyttänyt ketään, vaan sen mukana tulleet hoitajat mutta kyllä, minä se olin." Adalmina oli juuri sanomaisillaan jotain mutta mies jatkoi: "Ottaisin kahvin mukaan." 

"Talo tietysti tarjoaa!" Adalmiina ojensi pahvimukin miehelle. "Ottaisitko pullan kaveriksi?" Hän tarjosi vatia, jossa oli kaksi kuivakkaa leivosta. Mies ei sanonut mitään, otti vain kuppinsa ja käveli ulos hyytävään viimaan. Kahvilan tiskin takana seisova nainen tuijotti hetken muukalaisen perään ja laski sitten vadin takaisin pöydälle ja kohautti harteitaan. Mahtoi olla järkyttynyt äskeisestä. Ei sitä joka päivä joudu moiseen tilanteeseen ja ihmiset reagoivat kriisien keskellä eri tavoin. Hän uhrasi hetken ajatuksen elvytetylle miehelle. Olikohan tällä perhettä? Ystäviä? Mihin tämä oli menossa? Joulu tulossa ja kaikkea, toivottavasti mies toipuisi. 

"Hei anteeksi mutta tuolla salin puolella on aika siivotonta." Iäkäs rouva kalliin näköinen turkki päällään sipsutteli kohti kassaa vetäen perässään pientä matkalaukkua. "Tenu meinasi jo ehtiä syömään sielä jonkin roskan, onneksi ehdin väliin." Rouva katsoi Adalmiinaa kuin kengän pohjaan tarttunutta purukumia. Tämä tuijotti takaisin ja huomasi samalla matkalaukun takana seisovan taskukokoisen koiran, jonka silmät tuntuivat pullistuvan päästä hetkenä minä hyvänsä. Sen punainen kieli pullotti hieman ulkonevien hampaiden välistä kuin se olisi liian suuri koiran suuhun ja jäi siksi roikkumaan ulkopuolelle. Ehkä näin todella oli. 

"Juu, anteeksi, minäpä käyn siivoamassa, pieni hetki."

Adalmiina keräsi hieman tavaraa siivouskomerosta ja marssi päättäväisenä halliin. Totta tosiaan, ensihoitajien ja lääkärin jälkeensä jättämä jätevuori oli edelleen siellä, missä miesparkaan oli vain pieni hetki sitten puhallettu uutta elämää. Adalmina katseli hetken aikaa pitkin lattiaa heiteltyjä ruiskuja ja muuta muovijätettä ja päätti tämän kerran olla kierrättämättä mitään. Hän haki jättimäisen jätesäkin ja alkoi mättää roskia siihen. Samalla katse osui pieneen muoviseen korttiin, joka näytti jonkinlaiselta henkilöllisyystodistukselta. 

Ei, ei sittenkään, tämän täytyi olla jonkinlainen vitsi. Kortissa kyllä näytti olevan äskeisen miehen kuva, parta ja hieman harvat hiukset, isohko nenä.. kuvassa miehen silmät näyttivät tuikkivan mutta äsken ne olivat olleet kiinni. Adalmiina oli silti varma että tässä oli sama mies. Kortissa luki nimen kohdalla kuitenkin "Joulupukki, Santa Claus, Saint Nicolaus.

Hetken asiaa mietittyään Adalmiina tuli siihen tulokseen, että kenties mies teki jonkinlaista pukkikeikkaa ja tämä oli siihen liittyvä "virallinen" todistus. Kortissa ei ollut syntymäaikaa mutta asuinpaikaksi oli merkitty Korvatunturi. Nainen laittoi kortin taskuunsa siltä varalta että mies jäisi eloon ja tulisi kenties kyselemään korttinsa perään. 

Joulukalenteri 3.12

 Nyt Adalmiina palasi muistoissaan vuosien taa. Hän oli kerran nuorempana osunut liikenneonnettomuuspaikalle ensimmäisenä. Tuolloin ei ollut vielä kännyköitä mutta lähimpään taloon ei ollut ollut pitkä matka. Hän oli ajanut pyörällään kuin pirun riivaamana ja hakannut talon ovea kunnes se avattiin ja hän pääsi puhelimen luo. Saatuaan yhteyden silloiseen aluehälytyskeskukseen, he olivat talon isännän kanssa ajaneet traktorilla takaisin onnettomuuspaikalle. Tuolloin oli ollut lämmin keskikesän päivä, Adalmiina muisti sen kuin eilisen. Hän oli tämän päivän jälkeen jopa harkinnut hetken aikaa olisiko perushoitajan ammatti sittenkin hänen kutsumuksensa, kuten Alma-tädillä aikanaan. (Lopulta hän oli tavannut lähikioskin luukulla Johanneksen ja tämän matkassa moiset haaveet olivat unohtuneet. Adalmina uskoi kuitenkin, että hänessä olisi ollut ainesta perushoitajaksi!)

Onnettomuudessa oli ollut osallisena kaksi henkilöautoa, joista toinen, ruskea Opel, oli ajautunut kauemmas pellolle. Toinen auto oli ollut vihreä skoda, joka nökötti pyörillään aivan tien vieressä. Kuljettaja istui yhä autossa eteensä tuijottaen kun he pysäköivät traktorin sen viereen. Autoa kuljettanut keski-ikäinen nainen oli ollut selvästi shokissa mutta alkoi kuitenkin jutella hetken kuluttua. Päästyään sairaalasta nainen oli etsinyt Adalmiinan käsiinsä ja kiittänyt. Yhä tänä päivänäkin he lähettivät toisilleen joka vuosi joulukortit, vaikka eivät muuten pitäneetkään yhteyttä. Se oli perinne josta Adalmiina halusi pitää kiinni kynsin ja hampain. Se oli hänelle muistutus siitä, että hän oli pelastanut jonkun hengen. (Huolimatta siitä että nainen ei varsinaisesti ollutkaan loukkaantunut kovin vakavasti mutta aina kun Adalmiina pääsi kertomaan tarinaa jollekin, joka ei ollut sitä vielä kuullut, naisen vammat olivat kerta kerralta hieman enemmän henkeäuhkaavia..)

Toisen auton kuljettajaa ei koskaan löydetty. Tämä oli todennäköisesti ollut humalassa ja poistunut sitten paikalta, niin poliisi oli hänelle kertonut. Adalmiinaakin oli kuulusteltu poliisin toimesta mutta hän ei ollut osannut kertoa juuri mitään mistä olisi ollut apua. Ei, hän ei ollut nähnyt kenenkään juoksevan paikalta eikä osannut sanoa oliko kuski ollut sisällä autossa hänen saapuessaan. Ei, hän oli osunut paikalle kun törmäys oli jo tapahtunut, eikä hän osannut kertoa tarkemmin. Tapaus pääsi kuitenkin lehteen ja vaikka Adalmiina olikin soittanut paikallislehden toimitukseenkin ja sanonut että hänen nimeään saisi vapaasti käyttää jutussa, lopulta häntä ei oltu kuitenkaan mainittu auttajana. Se harmitti lievästi vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen, vaikka tärkeintä olikin tietysti, että kukaan ei ollut kuollut. 

Joulukalenteri 2.12

 "Iskua ei suositella.." Defibrillaattori toisti jälleen tutun monologinsa. "Vaihdetaan." Ella totesi ja viittasi harmaapipoista miestä nousemaan ylös lattialta. Mies oli esittäytynyt Kaunoksi ja oli ensimmäisenä kertonut että ensiapu ykkönen ja kakkonen olivat voimassa ja että hän voisi tarvittaessa auttaa. Hän oli soittanut hätänumeroon ja aloittanut paineluelvytyksen. Tämä näytti sujuvan täysin mallikkaasti, joten Ella päätti antaa miehen jatkaa painelua. 

Lääkärikopteri oli toki tulossa mutta sillä ja toisella tukiyksikköambulanssilla kestäisi kuitenkin hetki saapua avuksi, joten he tarvitsisivat nyt kaikki käsiparit selvitäkseen tilanteesta kunnialla. Varsinkin, kun mukana ollut opiskelija oli osoittautunut täysin toimintakyvyttömäksi. Ella oli yrittänyt saada opiskelijaansa, jonka nimeä ei millään muistanut, toimimaan antamalla tälle yksinkertaisia tehtäviä (kuten etsiä miehen taskusta jonkinlaista henkilöllisyystodistusta) mutta tämä vain seisoi lamaantuneena oven vieressä ja puresteli lakattuja kynsiään.

Ensihoitoyksikön kuskina toiminut Miko oli jo laskeutunut polvilleen ja kokeili nyt lattialla retkottavan miehen sykettä. Ella katsoi monitorilla näkyvää käyrää. "Onko sillä syke? Sinukselta näyttää." Hän katsoi edelleen laitteen piirtämää koukeroa samalla kun kumartui hamuilemaan sormillaan potilaan rannetta. 

"Ei perkele, on sillä!" Miko hihkaisi kuin olisi löytänyt jotain vieläkin mielenkiintoisempaa, kuin palautuneesta verenkierrosta kertovan heikon sykäyksen parrakkaan miehen kaulalla. Samalla hetkellä aseman ovet aukesivat ja sisään marssi kaksi vihreähaalarista hahmoa. 

"Partasen kopterista ensihoitolääkäri Veikkola." Mies sanoi möreällä äänella ja kaikki kääntyivät katsomaan tätä. Ella teki nopean yhteenvedon tapahtumista. "Joo, eli tosiaan mies oli odottelemassa junaa, yksin, lyyhistyi äkisti maahan, muut matkustajat soittivat 112 ja olivat aloittaneet jo elvytyksen. Meillä kohteeseen ajoaika muutama minuutti, lähtörytminä asystole, addua menny kaks kertaa, nyt rosc ihan muutama minuutti sitten. Ei tietoa henkilöllisyydestä, taskusta ei löytyny mitään papereita."

Veikkola katsoi Mikoa ja totesi: "Eli elossa on. Miettinen, hae peti, viedään mies sairaalaan." Ensihoitajat toimivat kuin sveitsiläisen kellon koneisto. Paarit kärrättiin sisään, potilas nostettiin siihen, letkuja ja piuhoja kiinniteltiin ja vajaassa minuutissa parrakasta mieshenkilöä vietiin jo autoon, jonka ovet pamahtivat kiinni jättäen uteliaat katseet tuijottamaan keltaisen pakettiauton takaovien ikkunoita.

Siniset vilkkuvalot heijastuivat pihatien edessä olevasta liikennemerkistä, kuin peräkylän pilkallinen jouludisco ambulanssin kaasuttaessa pois paikalta.  Aseman kahvilan työntekijä Adalmina Ajaste seisoi ulkona tupakalla. Hän ei oikeastaan saisi polttaa työajalla mutta tämänpäivän tapahtumat vaativat nyt totta totisesti pienet hermosavut! Hän näki sinivilkkujen hohteen ja kuuli hiljaisen hälytysajoneuvon ujelluksen vielä kauan sen jälkeen, kun ambulanssi oli kadonnut pihasta. Tästä riittäisi kerrottavaa vielä pitkään! Adalmiinalla oli yllään äitinsä vanha toppatakki, jossa oli karvainen kaulus. Hän ei oikeastaan edes pitänyt koko takista mutta se oli tarpeeksi lämmin. Hänen koppuraksi vaalennetut hiuksensa näyttivät entistäkin vaaleammilta tummaa takkikangasta vasten ja siniset silmät tuikkivat kirkkaina ohuiden kulmakarvojen alta. Hän oli viisissä kymmenissä, kuten tapasi sanoa, olihan 59 edelleen siinä kategoriassa, sillä eihän hän kuusikymppinenkään vielä ollut! Adalmiinalla oli hersyvä nauru, hän piti ihmisistä ja juoruista, luki aina uusimmat käänteet kaikesta mahdollisesta oli kyse sitten oman kylän henkilöistä, suomen tai suuremman maailman julkkiksista. Hän pystyi aina helposti keskustelemaan junaa odottelevien asiakkaiden kanssa milloin mistäkin päivänpolttavasta aiheesta, se oli hänen supervoimansa. 

Joulukalenteri 1.12

 Noni, karvakorvat, tässäpä tämä!

Jos tää kuulostaa jonkun korvaan tutulta, niin KYLLÄ, tää on se sama teksti, jonka piti päästä ilmoille jo viime vuonna. Sillo näitä aikoja oli kuitenki sellaset energiat päällä, että tästä hommasta ei tullu mitää ja se poistui yhtä nopeesti ku oli tänne tullukki.. Ehkä tää tarina saa tänä vuonna onnellisen lopun..

En ota kantaa millaselle yleisölle tää on suunnattu. Aiemmat kalenterit ovat olleet aikalailla kaikelle joulumieliselle kansalle, ehkä tääki sit on.. Jos joku tunnistaa itsensä, tapahtumat, asiat tai jotain muuta tarinasta, se on sattumaa. Vai onko.. 😁 Jouluiloa! Tästä lähtee: 

                                                          ¤¤¤¤

”Iskua ei suositella, jos ei pulssia, jatka elvytystä.” Defibrillaattorin monotoninen ääni kaikui muutoin hiljaisessa asemarakennuksessa, jossa tilannetta seurasi vierestä vain muutama kyytiään odotteleva matkustaja. Suurin osa uteliaista silmäpareista oli jatkanut matkaansa edellisen junan kyydissä sen saavuttua lopulta Viljakylän asemalle puolisen tuntia aikataulustaan jäljessä. Siinä mielessä lattialla makaavalla hahmolla oli ollut tuuria, sillä jos tämä olisi ehtinyt nousta junaan, niinkuin tarkoitus oli, sydänpysähdys olisi tapahtunut keskellä pimeää metsätaivalta, eikä apu olisi ehtinyt näinkään nopeasti paikalle. 

Tuurista puheen ollen, ensimmäinen paikalle muutamassa minuutista ehtinyt ambulanssi oli viereisen isomman kaupungin hoitoyksikkö, joka oli palaamassa edelliseltä tehtävältään. Ensihoitajia oli kaksi ja lisäksi heillä oli mukanaan toisen vuoden sairaanhoitajaopiskelija. 

Yksikön kuski, Miko Miettinen, oli välttämättä halunnut pistäytyä matkan varrelle osuneeseen Viljakylän kuuluisaan karkkikaupaan, sillä joulu oli tulossa ja Mikon pojat tulisivat tänä jouluna vuorostaan hänen luokseen viettämään pyhiä. Hän halusi tehdä joulusta erityislaatuisen ja tarjota jotain, jota poikien äiti Ennea entinen Miettinen, nykyinen Laitila, ei pystyisi mistään loihtimaan. Sitä  herkkua sai vain Viljakylän makeispuodista, eikä Ennea varmasti edes tiennyt moisen herkkukaupan olemassaolosta!

Ajatus siitä, että Ex-vaimo saisi tyytyä olemaan yksin aattona, samalla tavalla kun hän oli ollut viime jouluna, sai Mikon hykertelemään. (Jostain syystä tämä ajatus lämmitti ensihoitajan synkkää mieltä enemmän kuin tieto siitä, että lapset tulisivat pyhinä hänen luokseen.) 

Viljakylän karkkikauppa oli toiminut samalla paikalla jo yli sadan vuoden ajan tarjoten joka vuosi jotain uutta herkkua niin jouluun, juhannukseen, pääsiäiseen kuin ihan tavallisen arkiseen viikonvaihteeseenkin. Perttulasta Viljakylään oli kuitenkin niin helvetisti matkaa(ensihoitajan mietteissä ainakin) että eihän sinne noin vain lähdetty makeisia hakemaan. Kohtalo oli kuitenkin heittänyt heille kuin ihmeen kaupalla keikan Viljakylän kunnantalon takana sijaitsevalle asutusaluelle, jossa oli tietojen mukaan suuri tulipalo. Viljakylän oma ambulanssi oli toisella tehtävällä joten "nakki napsahti" lähimmälle ambulanssille, Perttulan autolle, eli heille. Matkaa oli muutama metri yli kolmekymmentä kilometriä. Keikan piipatessa Mikoa oli alkuun ahdistanut lähteä ajelemaan pikkuteitä jonnekin metsän keskelle mutta ajatus karkkkikauppaan poikkeamisesta oli saanut mieheen uutta puhtia. Hän oli jopa jättänyt huomiotta innokkaan opiskelijan kommentit, jotka liittyivät jollain lailla käsillä olevaan ensihoitotehtävään. Opiskelija oli kollegan vastuulla ja hänen tuli vain sietää tämän läsnäoloa.

Pahoittelut, eksyin aiheesta. Palataan takaisin siihen vihreällä puuverhoilulla vuorattuun puiseen asemarakennukseen, jonka lasiset heiluriovet ja tahrainen linoleumlattia todistivat ensihoitajien ponnistelua. Jostain kaukaa kuului helikopterin tylsistynyt mörinä, joka sekoittui joulukuisen pohjoistuulen henkäisemään viimaan. 

”Toinen adrenaliiniannos meni kello kuustoista kolmeviis.” Ella, yksikön hoitovastuussa oleva ensihoitaja kirjasi ajan sinisen vinyylihansikansa selkäosaan muutaman muun merkinnän viereen. Hän tulisi heittämään niin sanotusti hanskansa tiskiin tai tässä tapauksessa roskiin ja joutuisi kaivamaan muistiinpanonsa aseman jäteastiasta energiajuomapullon ja myslipatukkakääreiden seasta mutta hän ei vielä itse tässä kohtaa tiennyt sitä. (Vaikka jokainen vinyylihanskaansa muistiinpanoja tehnyt hoitaja oikeasti tiesi, että näin tulisi tapahtumaan. Asiaa ei kuitenkaan koskaan ehtinyt miettiä sen tarkemmin, ennen kuin hanska oli jo lentäny roskikseen käsien toimiessa lihasmuistista, jotta aivojen ei tarvitsisi ajatella niinkään paljon.)

Ihan v*tun Zen

EI hitto, tekis melkei mieli laittaa kuva miu joulupannasta tännekki, koska paljastin sen pahimmalle(?) kilpailijallenikin jo (hyvässä kisahengessä puoliks juodulla valkkarilla ja kahella ginitonicilla oli osuuttaa paljasteluasiaan..) mut ei, se ois huijaamista! Sen verran voin kyllä mainita aiheesta, että kyllä, tästä tulee verinen taistelu, jälleen! Ja oon samaa aikaa sekä vähä huolissani, että tosi ylpee miu siskon huikeeta vauhtia kehittyneistä käsityötaidoista! Kuka ois uskonu, että sieltä se askartelija kuoriutuu kovan, siis kivikovan kuoren alta :D

No, se siitä. Stay tuned (käytinks mie tätä sanontaa jo edellisessä postauksessa.. apua, noloo jos käytin!) aiheesta mutta nyt mennää tän päivän juttuihin, eli.. 

V*tuttaako? (Vähä niinku se lapsuusajan sarja Pelottaako?) Jokaisella on omat keinonsa selvitä vaikeista ajoista, mielen sumuisista hetkistä ja siitä henkistä pääomaa kuluttavasta ketutuksesta. Miula on ihania ystäviä, jotka on kulkenu miu rinnalla kyllä läpi sellasten elämän myrskyjen että huh! Ne ihmiset kyllä tietää tämän, joten ei mennä tässä nyt siihen. Sensijaan miula on tässä nyt tarjolla ihan lyömätön hyvänmielen kirjasuositus teille, joita v*tuttaa!

Kirjan nimi on :

Tuo kuva on kirjan alkuaukeamalta. Taustalla miu batman-lakanat, joten tästä voikin arvata, että täytän tätä kirjaa aina sängyssä, illalla enne nukkumaan menoa. Eli sillo viimeistää pitää käsitellä kaikki aiheet, jotka vielä mieltä painaa. Viimeks eilen kirjottelin tätä, luin noita välitekstejä ja hymyilin :)

Kirjassa on tosiaan paljon kohtia, joihin kirjotellaan ite ja sit on kaikkia tälläsiä tärkeitä elämänohjeita: 

En nyt hirveesti paljasta miu syvimpiä vi*utuksen aiheita mutta tässä nyt tälläsiä haaveita, jotka voi kertoo koko maailmalle. Ja kyllä, aion toteuttaa nuo, ihan hetikohta kun saan rahaa ja lomaa :D 

Suosittelen tätä opusta kaikille, joilla riittää huumorintaju ja jotka on valmiita käsittelemään omia kyrpiintymisen tuntemuksiaan ja kirjottamaan niitä paperille. Ikäviä asioita kun pitää käsitellä, tavalla tai toisella. Ne ei mee pois sillä että niitä ei ajattele tai että yrittää vaa unohtaa ne. Ha, mikä klisee, vähä niinku Carpe diem ja sielä sekin vaa miu mukana kulkee..

Jätän nyt surut, murheet, huolet, vitutukset ja muut ikävät asiat taakse ja suuntaan salille nyrkkeilemään. Toivottavasti sielä ei olis ketää muuta! Haloo, kohtalo, puhun siule, toteuta tämä toive!

Tosiaan, nyrkkeily ja esim body combat on myös superhyviä tapoja työstää vihaa ja surua! Kokeilkaa..

Enskuussa alkaa Zenin legendaarinen joulukalenteri, joten olkaahan tutkalla!

Aini, ps ja sillee, miulahan on myös "salaisuuksien kirja". Se pitää laittaa miu mukaa hautaan, eikä kukaan saa lukee sitä. Sielä on suurempia salaisuuksia ku miu lapsuuden päiväkirjoissa.. 👀 Siitä ei tuu postausta mutta iha vaa halusin kertoo jos joku nyt innostuu lähtemään kirjakaupoille. Myös salaisuuksien paperille kirjaaminen keventää sydäntä :D

Näin.

 

Näin tehtiin vuoden 2023 voittajajoulupanta

 Noniin, tässä paljastetaan kuinka tämän vuoden voittajapanta kasattiin. Kaikki tarpeet löytyvät ihan suomalaisista kaupoista, tarvitset vain helvetisti hermoja ja teippiä, siis sellasta normaalia teippiä. Ei sillä, pakkausteipin kanssa taiteilu onnistuu todistetusti myös mikäli se iänkaiken mukana kulkenu teippi päättää loppua JUST SILLÄ SEKUNNILLA kun siula on inspiraatio päällä..

Oon tässä miettiny jo juhlapäivityspuheenki valmiiks, kiitän siinä kaikkia äänestäjiäni ja kanssakilpailijoitani (joita on ilmeisesti tänä vuonna enemmä ku aiemmi..?) ja otan vastaan tän voittopokaalin, joka on kaikkina aiempina vuosina suhmuroitu pois miu ulottuvilta. No, okei, ehkä viimevuonna saatto olla selkee homma mutta se johtu siitä että yhellä ei ollu tukkaa!! Varmaa se panta sit jotai erottu paremmin sieltä tai en tiiä. Mut tänä vuonna ei säälipisteitä jaella! Ehkä laitetaa kylän vanhin (tai nuorin) esittelemään kaikki pannat, se vois olla hyvä!

No, vielä enne miu voittoa on ratkaistava sellanen pieni ongelma ku äänestystapa. Kaikkina aiempina vuosina siinä on ollu jotai häikkää, ku vaikka kuinka selkeesti yrittää laittaa ohjeet niin suurin osa ei niitä osaa lukee. Kai se on tää somekäytös, kun ei enää ees keskitytä siihen mitä siinä näkyy tai lukee tai mitään, katotaan vaa että ai tuo on postannu jotai, siitähän pitää vaan periaatteesta tykätä. Ja sit mie ainaki, joka saan yleensä 5-11 tykkäystä oli postaus mikä tahansa, saan aina tuplamäärät jos kuvassa esiintyy joko ihmissusi tai vanhus ni johan räjähtää tykkäysmäärät puolella! On se vaan..

Mutta joo, aiheeseen, näin tehtiin voittajapanta..

HA HA HA, ettehä oikeesti luullu että paljastaisin miu hienot ideat kaikelle kansalle enne jouluaattoa! :D Tiedän että ainakaa osa kisaajista ei o vielä saanu pantaansa valmiiks, joten pysykää kuulolla, tää postaus päivittyy joulun pyhinä! ..tai tulee kokonaan uus.. 

Tässä odotellessa voitte toki miettiä oisko joku aihe josta haluutte lukee eiolluasiaa;n joulukalenterissa.. Viime vuonna just niitä aikoja puski sellanen stressi että kalenterista tuli niin paska, että se piti poistaa kokonaa kesken kaiken. Ehkä tänä vuonna siitä tulee hyvä :)

Stay tuned!