Mie julkasen tän kolmosluukun nyt jo maanantain puolella, koska miu pitää olla nii hitoksee aikasee jossai hornan tuutissa(Espoossa) huomenna ja en ehkä ehi käynnistelee konetta aamulla. Eli, jos luet tätä tekstiä nyt 2.12. niin varoituksen sana, tämä sisältää huomisen joulukalenteritarinan jatkon..
Tässä se tulee:
Tonttu. Tuon täytyi olla tonttu. Ajatteli Aikamieli ihmeissään. Mutta miksi ihmeessä tonttu oli eksynyt hänen hylättyyn tivoliinsa ja vieläpä näin joulun alla? Eikö niillä ollut muutakin tekemistä? Ukkeli selvitteli pitkää harmaata partaansa, joka oli alkanut huurtua valkoiseksi. Lisäksi tontulla oli pitkävartiset saapikkaat ja tumman lakin alta harottava hiuspehko. Saatuaan itsensä jälleen jonkinlaiseen tasapainoon, tonttu alkoi katsella ympärilleen pienillä, vihreillä silmillään. Aikamieli näki että tämän nenä punoitti. Eikö se ollutkaan se kuuluisa poro, jonka nenä punoitti pimeässä? Oliko hän ymmärtänyt jotain väärin? Lopulta tonttu kiinnitti katseensa vierellään leijailevaan aaveeseen ja totesi: ”Kummitteleeko täällä tosiaan vai olenko minä nyt juonut liikaa isomuorin glögiä?” Tonttu yritti tarkentaa katsettaan ja jopa Aikamieli näki, että tämä oli toden totta juonut liikaa taikajuomaa. Vastausta odottamatta tonttu etsi katseellaan maahan pudonneen pullonsa ja otti siitä ison kulauksen tarjoten sitä seuraavaksi Aikamielen suuntaan. ”Maistuuko?”
Aikamieli pudisteli päätään ja leijaili vielä hieman lähemmäs. ”Me aaveet emme oikeastaan juo alkoholia. Ja jos nyt ihan tarkkoja ollaan, me emme syö emmekä juo yhtään mitään. Meidän ei tarvitse, me olemme pelkkää epämääräistä energiaa.” Tämä jutusteli tontulle, joka otti toisen pitkän huikan pullonsa suusta ja osoitti sitten puolittain romahtanutta lipunmyyntikojua kohti. ”Ompas tämä paikka päässyt huonoon kuntoon. Olen käynyt täällä joskus tivolin loiston vuosina, se oli silloin kun tivolin puutarhatonttu täytti 100 vuotta ja täytyy kyllä sanoa, että täällä näyttää nyt hyvin surulliselta. Missä kaikki muut ovat?” Ukkeli käänsi jälleen katseensa kohti vieressään leijuvaa aavetta. ”Tule tuonne kummitusjunan luo niin minäpä kerron.” Aikamieli vastasi. Oikeastaan hänestä oli mukava muistella entisiä kollegoitaan, se sai hänet aina hieman paremmalle mielelle. Tonttu nyökkäsi ja lähti talsimaan pienillä töppösillään Aikamielen perässä kohti lahonnutta kummitusjunaa, jossa asui tivolin viimeinen kummitus.
Tässä se tulee:
Tonttu. Tuon täytyi olla tonttu. Ajatteli Aikamieli ihmeissään. Mutta miksi ihmeessä tonttu oli eksynyt hänen hylättyyn tivoliinsa ja vieläpä näin joulun alla? Eikö niillä ollut muutakin tekemistä? Ukkeli selvitteli pitkää harmaata partaansa, joka oli alkanut huurtua valkoiseksi. Lisäksi tontulla oli pitkävartiset saapikkaat ja tumman lakin alta harottava hiuspehko. Saatuaan itsensä jälleen jonkinlaiseen tasapainoon, tonttu alkoi katsella ympärilleen pienillä, vihreillä silmillään. Aikamieli näki että tämän nenä punoitti. Eikö se ollutkaan se kuuluisa poro, jonka nenä punoitti pimeässä? Oliko hän ymmärtänyt jotain väärin? Lopulta tonttu kiinnitti katseensa vierellään leijailevaan aaveeseen ja totesi: ”Kummitteleeko täällä tosiaan vai olenko minä nyt juonut liikaa isomuorin glögiä?” Tonttu yritti tarkentaa katsettaan ja jopa Aikamieli näki, että tämä oli toden totta juonut liikaa taikajuomaa. Vastausta odottamatta tonttu etsi katseellaan maahan pudonneen pullonsa ja otti siitä ison kulauksen tarjoten sitä seuraavaksi Aikamielen suuntaan. ”Maistuuko?”
Aikamieli pudisteli päätään ja leijaili vielä hieman lähemmäs. ”Me aaveet emme oikeastaan juo alkoholia. Ja jos nyt ihan tarkkoja ollaan, me emme syö emmekä juo yhtään mitään. Meidän ei tarvitse, me olemme pelkkää epämääräistä energiaa.” Tämä jutusteli tontulle, joka otti toisen pitkän huikan pullonsa suusta ja osoitti sitten puolittain romahtanutta lipunmyyntikojua kohti. ”Ompas tämä paikka päässyt huonoon kuntoon. Olen käynyt täällä joskus tivolin loiston vuosina, se oli silloin kun tivolin puutarhatonttu täytti 100 vuotta ja täytyy kyllä sanoa, että täällä näyttää nyt hyvin surulliselta. Missä kaikki muut ovat?” Ukkeli käänsi jälleen katseensa kohti vieressään leijuvaa aavetta. ”Tule tuonne kummitusjunan luo niin minäpä kerron.” Aikamieli vastasi. Oikeastaan hänestä oli mukava muistella entisiä kollegoitaan, se sai hänet aina hieman paremmalle mielelle. Tonttu nyökkäsi ja lähti talsimaan pienillä töppösillään Aikamielen perässä kohti lahonnutta kummitusjunaa, jossa asui tivolin viimeinen kummitus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti