Näin se joulupanta OIKEESTI tehtiin

Noni, noni, nyt ei enää mitää jännitetä tän asian kanssa, vaan tässä mie nyt oikeesti paljastan mite työki sielä kotikatsomoissa saatte askarreltua itellenne tälläsen upeen joulupannan. Jos mielikuvitus riittää, tätähän voi tuunata vaikka pääsiäis- juhannus- tai halloween aiheiseks. Tai mikä nyt just sillä hetkellä sattuukaan olemaan päivän teema. Jos mielikuvitus ei riitä niin pitkälle, ni miusta tää on kyllä sellanen tekele, että tää päässä voi mennä vaikka lähikauppaan, mummin ysikymppisille, kummilapsen rippikirkkoon tai ihan vaikka vaan töihin. Paitsi jos on töissä sellasessa paikassa, että sielä pitää käyttää kypärää, sit ei ehkä kannata mennä (joulu)panta päässä töihin. 

Eli mitä tarvitaan? 

*Panta. 

Se on siis kaiken pohja. Ehkä tän pysty arvaamaanki mutta koska en voi yhtään tietää minkähenkinen hahmo tätäki tarinaa lukee enkä haluu että kukaan mielensäpahoittautuu tästä, ni alotan ihan perusteista. On tässä toki nyt tänä vuonna sellanen pointti, että tää ei o pelkkä panta, vaan kuten tarkkasilmäset saattaa havaita niin mie käytin tänä vuonna "pantana" korvaläppiä :D Toimii ku pikajunan konnarin leimauslaite! Tämä kyseinen runko on hankittu suuren marketin lastenosaston pukeutumishyllyltä. Tähän on siis ihan yksinkertanen syy, tai kaks, a)en löytäny miu viimevuoden pantaa mistään (oisin käyttäny sitä pohjana) b)tää oli tositosi paljon halvempi ku sellanen "virallinen" hiuspanta. (Vielä tätä tekstiä kirjoittaessani miuta vähä jännittää ettei miuta nyt diskata tän asian takia mut otan riskin..)

(Aaahahaa, huomatkaa, muokkasin ton kuvan iha ite paint-ohjelmalla :D Tai ettehä työ siis voi tietää mite mie sitä muokkasin mutta siis rajasin siitä ylimääräset pois. Oon atk-nero..) Tätä alempaa kuvaa en jaksa enää muokata, tai siis kääntää. On siinä kuulkaa aikamoinen vaiva kuitenki!

*Koristeet

 

 -(muovinen) luuranko (voi olla muutaki matskua, ite en nyt löytäny halloweenin jälkihuuruissa mitää muuta ku muovisen mutta varmaa iha aidosta luusta tehty ajaa saman asian!)

-pahvinen lahjapaketti (miula oli joku vuosi sellasia valmiiks tehtyjä koristelahjapaketteja mutta tänä vuonna tuunasin sellasen ite. Kahvipaketin päällyspaperista, koska se oli eka  asia, mikä osu käsii. Sen ois voinu tehä sillee oikeesti hienosti iha vaikka pahvista mutta koska mie oon mie, ni se on nyt tollanen. Se toimii ihan kivasti niin kauan ku kukaan ei hengitä sitä kohti.)

-pienet jouluvalot. Yleensä miu pannoissa ei o ollu valoja, syystä että se patterikotelo on aina nii iso, että en o saanu sitä mihinkä piiloon. Näissä minivaloissa se on sellanen ihan littana asia ja se menee kivasti tonne korvaosan alle näkymättömiin. En o vielä varma mite suoritan koko joulun tää panta päässä, patteri korvaa vasten painuneena mutta kai mie nyt siitä selviän. (Ehkä.)

-ifolor-valokuvatasku. Tää on tärkee siinä mielessä, että siinä nimenomaisessa valokuvataskussa oli sellanen talvinen maisema-aihe, siis kuusinen, talvinen maisema, joten se oli just hyvää matskua kuusta varten. Kai tässä nyt sit hätätapauksessa käy mikä tahansa pahvi mutta jos tahtoo tehä yhtä hienon pannan ku miula, ni tilaa ifolorilta jotain. (Huom, kesäaikaan tilatessa maisemassa on joku järvi, ei suinkaa talvinen metsä!)

-pari paritonta kynttilän koristetta. En valitettavasti osaa yhtää sanoa saako näitä enää kaupasta, kun kynttilöitten polttaminenki on myrkyllistä ja kaikkee. Ja oha nää nyt tietty vähä sellasta mummola meininkiä.. Nää koristeet on hankittu paikallisen hyväntekeväisyyskirpparin romukopasta. (Käyn sielä aina hengailemassa, ku se on miu kuntosalin vieressä. Siinä saa kivasti aikaa kulumaan ja kotona ollaan siinä uskossa että mie oon muka senki ajan jossai urheilemassa.. :D) Mutta siis jos ei mummon laatikoista löydy moisia koristeita, niin äkkiäkös moisen tekee ite vaikka rautalangasta, kuusenkoristeista, keijupölystä ja sienistä. 

-villalankaa. Harmaata ja punasta. Harmaasta raastetaan tolle hahmolle parta ja punasesta virkataan hattu. Omakohtainen kokemus on, että paljas luuranko, jolla on superliukas pää, kieltäytyy pitämästä tota pipoa päässä vaikka kuinka yritin hyvällä. Mentii sitte pahalla ja hattu on nyt liimalla kiinni sen takaraivossa..

-Siimaa. Näkymätöntä, tappavan tehokasta, kestävää siimaa, jolla voi niputtaa kaiken, mitä liima ei suostu pitämään kasassa..

Sitte vaan askartelemaan!

Eka virkataan pipo..

Tässäkohtaa on tullu jo kolme kertaa mieleen harkita että hankkis sellasen liimapyssyn.. pahin vastustajani on hankkinu moisen jo viime jouluna mutta koska.. niih, haluun tehä asiat vaikeella tavalla, käytän tän pannan rakentamiseen tiimariliimaa, kirouksia, rukouksia, uhkailua, siimaa ja ikivanhaa teippiä.

sitte turataan yks helvetinperkeleen joulukuusi.. huomaa taustalla pinterest, tuo ihanien käsityöihmisten kokoontumispaikka, johon pääsee vaan täydelliset tuotokset..

Askarrellaan lahjapaketti.. huomioi teippi.. tokihan se miu ikivanha teippiteippinen loppu about heti mutta onneks on tollasta superkätevää pakkausteippiä!

Liimataan pipo tyypin päähän, liimataan kuusi pannassa olleen sarven ympärille ja kierretään valot kuuseen, pistetään muovinen mies istumaan kuusen ympärille (kyllä, sillä taipuu jalat vielä huonommin ku miula, joten se istuu nyt tollasessa epämääräsessä istunnassa sen kuusen ympärillä..) ja kaikki pidetään kasassa kuudellasadalla metrillä sitä näkymätöntä siimaa. 

Sitten vaan valot paikalleen, lisää teippiä kuuseen, kun tuota perhanan ifolor-paperia ei tosiaan o suunniteltu mihinkään askarteluun, joten se ei oikeen taivu, eikä pysy halutussa muodossa tiimariliimalla, eikä paskalla teipillä. (ostoslistalle se liimapyssy, heti!!) liimataan parta ja taiteillaan paketti paikoilleen. Lopuksi vielä kranssikoristukset ja varmuudeksi vielä vähän siimaa koko koreuden ympärille, jotta se kestää jouluaattoon asti. 

Tätä postausta kirjoittaessani ei ole vielä jouluaatto mutta kun sie tätä lue, se ehkä jo on. (odotusten mukaan muistan siis julkasta tän jouluaattona). Laitan ehkä sit kuvan vaikka seuraavaan tarinaan, siis sellasen kuvan jossa on meiän kaikkien pannat. 

Hyvää joulua muruset! Ja kaikki muutki hahmot. 

Tähän vielä loppukevennys, koska sellanen pitää aina olla!

Mie tutustui viime Leprareissulla tälläseen symppis tyyppiin. Hänen nimensä on Kala. Raimo Kala. 

Raimo asuu Martin ja Tarmon kanssa, toivottavasti päiviensä loppuun asti. (Sitähän ei tiedä kuinka paljon niitä päiviä on itse kullakin.. Herra Kalalla niitä saattaa olla vähemmän kuin arvaammekaan..) Mutta siis nyt ihan tässä äsken huomasin sattumalta, että miu muovimiehellä on Raimolle lahja!

Jääkää hyvälle mielelle, hyvää joulua ja ihanaa uuttavuotta!

T: pikkukallo

 

Joulukalenteri 24.12

Ooga ja Saliver istuivat Siltaheimosen kujalla sijaitsevan kotinsa keittiössä puistonvartija Lari Kaarin kanssa ja avasivat joulukalenterin viimeistä luukkua. Kumpikin tuijotti silmät suurina mitä sieltä paljastuisi ja toden totta, aivan kuten he olivat arvelleetkin, luukku kätki sisäänsä pienen joulupukkihahmon. "Hieno!" Ooga huudahti ja nosti pienen figuurin varovasti sormiinsa. "Pitäisikö se viedä vessaan, niin äiti voisi katsella sitä, jos hän vielä joskus palaa ylös viemäristä?" Saliver pohti ja Ooga nyökkäili. Hän oli ehdottoman samaa mieltä. He olivat onnistuneet lähes mahdottomalta tuntuvassa tehtävässä ja pelastaneet ihmisten uskon jouluu. Joulupukki oli iso osa joulun taikamaailmaa ja jos tämä olisi kuollut, myös taika olisi särkynyt. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka täpärällä se oli ollut. 

Lari silitti lattialla makaavaa jänistä. Se oli se sama kaniini, joka oli aiemmin tämän tarinan aikana vetänyt pulkkaa henkihieverissä. Sen palatessa reissuiltaan,  Lari oli  löytänyt jäniksen syömästä keltaista lunta autotallin nurkalla. Hän oli säälinyt tätä onnetonta otusta ja ottanut sen sisälle asumaan. Hän oli sukinut eläimen turkin, pessyt sen kynnenaluset ja hampaat sekä laittanut sille rusetin kaulaan joulun kunniaksi. Jänis vaikutti tyytyväiseltä uuteen elämäänsä.

"Aikamoinen juttu se joulupukin pelastus. Oli lähellä ettei koko joulua peruttu! Kyllä ihmiset, varsinkin aikuiset, ovat tyhmiä kun eivät tajua kuinka tärkeää on säilyttää uskonsa kaikkiin satuolentoihin tässä ankeassa maailmassa." Ooga jutusteli ottaessaan puuroa suuresta kattilasta. Hän kauhoi mahdollisimman ison annoksen tuplatakseen näin mahdollisuutensa saada manteli. Tämän onnenkalun löytäjä ei nimittäin joutuisi ruokkimaan hyttysiä juhannuksena, niin oli sovittu. Saliver nappasi lusikan Oogalta tämän ottaessa kolmatta kauhallista. "Hei, älä yritäkään, minä laskin kaikki pihan muurahaiset kesällä, kun sinä sait mantelin viime vuonna, nyt on kyllä minun vuoroni!"

He kinastelivat hetken kunnes Lari puuttui väittelyyn. "Hei hei, tuo riitely on ihan älytöntä, nyt on joulu ja meidän pitää olla hyvällä mielellä." Hän jutusteli leppoisaan tyyliinsä, otti hieman puuroa lautaselle ja ojensi sen maassa makaavan jänön ulottuville. Jänis heräsi uniltaan, haisteli hetken puuroa ja imaisi sen sitten kitaansa yhdellä suurella haukkauksella. Kaikki keittiössä istuvat kuulivat mantelin rasahduksen kun jänis nielaisi herkun yhdellä puraisulla. Saliver päästi pitkän, viheltävän äänen, aivan kuin ilmapallo puristettaisiin tyhjiin. Sen voisi kuvitella olevan ääni, joka lähtee siitä että jonkun sielu irtoaa ruumiista. Saliver säilytti kuitenkin sielunsa mutta hän joutuisi ruokkimaan kaikki mökkirannan hyttyset. Mieltä lämmitti kuitenkin tieto siitä, että tänä vuonna Ooga auttaisi häntä siinä.

Jotain rikkoontui ikkunaan ja kaikki kääntyivät katsomaan. Oliko tuo saippuakupla.. Eikä, mitä nyt taas! "Ihmiset eivät usko pääsiäispupuun ja sen olemassaolo on uhattuna.." Ooga luki viestiä. "Nyt juhlitaan kyllä ensin joulua kaikessa rauhassa!" Lari sanoi ja otti lisää puuroa. Ooga ja Saliver olivat samaa mieltä. 

Joulukalenteri 23.12

 Karkkikaupan käytävillä parveilivat myös kaikki muut tässä tarinassa tapaamasi hahmot. Heillä kaikilla oli jonkinlainen side tähän pieneen erikoispuotiin, joka sijaitsi ihan hevon kuusessa, ei varsinaisesti kenenkään reitillä. Tänä jouluna he kävivät kaikki ostamassa kaupasta jotain pientä tai suurta, kaunista, herkullista tai jännittävää. Kukaan heistä ei osannut sanoa miksi juuri tänä jouluna tämä nimenomainen kauppa oli osunut heidän kohdalleen He eivät joko olleet edes muistaneet sen olemassaoloa, asuivat liian kaukana poiketakseen puodissa vain muuten vaan, koska lähistöllä ei ollut mitään muuta kauppaa missä he olisivat käyneet ostoksilla, he tilasivat kaiken tarpeellisen kotiovelle toimitettuna tai sitten he eivät vain pitäneet makeasta. Oli syy mikä tahansa, tänä jouluna asia oli kuitenkin toisin.

Aave Aikamieli istui karkkipuodin tiskillä ja mietti mielessään mistä herkusta hän pitäisi eniten, jos omaisi maallisen kehon, sellaisen, jonka avulla pystyisi nauttimaan sokerista. Nyt tämä outo haamu tyytyi kuitenkin seuraamaan ihmisiä, jotka hankkivat jouluherkkuja tulevia pyhiä varten. Aikamieli hymyili mielessään. Hän ei saanut provisiopalkkaa hammaslääkäreiltä (sillä mitäpä haamu olisi rahallakaan tehnyt!) eikä saanut nautintoa siitä, että ihmiset tuhlasivat rahojaan, ehei. Oikeastaan nyt lienee hyvä hetki paljastaa, että tämän tarinan karkkikauppa oli vain harhaa, sitä ei ole oikeastaan olemassa. Tai on, sehän riippuu siitä miten asian haluaa nähdä. Se on jotai, josta jokainen voi saada omanlaisensa joulumielen antamisen tai lahjan saamisen muodossa, tuoksun, tunteen tai ihan vaan hyvän ajatuksen.

 Myöskään metsän läpi ilman raiteita kulkevaa junaa ei ole. (tietenkään. Toivottavasti et ottanut sitäkään ihan todesta. Jos tiedätte jonkun, joka on lähtenyt läskin jäniksen vetämässä pulkassa ajelemaan pitkin metsäteitä siinä toivossa, että herkkujuna tulee ja kerää kyytii, niin menkää nyt hyvät ihmiset hakemaan se hahmo takaisin sisälle ja tarjotkaa sille vaikka jotain kauniiseen paperiin käärittyjä karamelleja ja vähän lämmintä kaakaota!)

Tarinan tarkoitus on ensisijaisesti esitellä sankarihahmot Ooga ja Saliver, jotka tulevat varmasti seikkailemaan vielä vaikka ja missä. Lisäksi Aave Aikamieli, joka elää jokaisessa joulutarinassa, jonka tulen ikinä kirjoittamaan. Pääasiallisesti kuitenkin Aave Aikamieli, joulun henki, joka siis edelleen istui sielä karkkikaupan tiskillä ja nautti aikaansaanoksistaan, halusi nähdä ihmisten nauttivan joulun tunnelmasta. Niidenkin, jotka eivät joulusta niin välittäneet. Hän halusi, että ihmiset pystyisivät rauhoittumaan, pysähtymään, kuuntelemaan ja hiljentymään edes pieneksi hetkeksi. Joulun aika oli keskitalven juhlaa, aikaa jolloin elettiin vuoden synkintä ja pimeintä aikaa mutta juuri siksi siihen hetkeen tarvittiin pientä piristystä. 

Joulun aika tarjosi jokaisella jotain omaa, jotain erityista, jotain.. taikaa. Niin, totta, joulun ja sitä seuraavan uuden vuoden vaihtumisessa oli paljon taikaa. Vaikka joululaulut, joulun kaupallisuus, lahjojen hankkimisen tuska, jouluruoka, josta et niin välitä mutta sitä vain on pakko syödä joka vuosi ja ennenkaikkea ylipirteä naapurisi vilkkuvine jouluvaloineen aiheuttaisivat sinulle alkavan pullistuman aivovaltimoissa, yritä nähdä joulussa, vuoden synkimmässä hetkessä taika, joka sen ympärillä leijuu..

Joulukalenteri 22.12

 Muistatteko vielä Mikon, alussa elvytyskeikalle joutuneen ensihoitajan? Hän on jo ehtinyt syödä kaikki Viljakylän karkkikaupasta hankkimansa joulumakeiset ja on nyt matkalla sinne hakemaan uusia namuja lapsilleen. Hän ajaa hieman väsyneensä työvuoronsa jälkeen viisitoista vuotta vanhalla Audillaan pitkin kylänraittia ja kääntää radiota kovemmalle. Joululaulu raikuu niin että kaiuttimet särisevät mutta Mikoa ei haittaa. Edessä on vapaa joulu, vasta välipäivinä olisi tarkoitus mennä takaisin töihin. Hän aikoisi syödä ja nukkua, tietysti saunoa ja juoda hieman terästettyä glögiä. 

Karkkikaupan ikkunassa vilkkuva valo kutsui luokseen. Miko astui kauppaan, joka näytti olevan yllättävän täynnä. Kas, ihmiset ovat kuin ovatkin löytäneet tämän kadotetun helmen, vaikka se sijaitsikin aivan hevon kuusen perällä. Ehkä kaupan omistaja oli mainostanut puotiaan jossain. 

Käppäillessään hyllyjen välissä Miko näki pienen lapsen haalarissaan ja tämän äidin, joka piti lastaan kädestä. He täyttivät pientä paperista pussia minttukarkeilla niin keskittyneen oloisina, etteivät he edes huomanneet kun Miko tönäisi heitä vahingossa. "Anteeksi." Hän tokaisi hieman nolona. Nainen oli todella kaunis ja hymyili ystävällisesti. "Ei mitään. Tässä hieman jouluherkkuja ollaan ostamassa Lahja-Erkki-Maikin kanssa. Tästä tulee sellainen vanhanajan joulutunnelma." Nainen jutusteli leppoisaan sävyyn, aivan kuin he olisivat jossain päin etelä-Karjalaa, jossa oli tapana jutella myös tuntemattomille. "Tämä on itseasiassa minun entisen naapurini tädin karkkikauppa. En edes muistaut tämän olemassaoloa ennenkuin ihan hetki sitten. Pitäisi muistaa poiketa useammin." Nainen jatkoi ja Miko yritti keksiä miten pitäisi jutustelua yllä.

Samaan aikaan ovesta astui sisälle nuorehko mies. Hän seisoi hetken oviaukossa hieman eksyneen oloisena kunnes suuntasi sitten suoraan suklaahyllylle. Hän oli päättänyt viedä naapurilleen joululahjaksi jonkin hienon suklaarasian. Tämä piti ilmeisesti tummasta suklaasta, sellaisesta, jossa oli joukossa jonkinlaisia hedelmäpaloja. Näin tämä oli joskus maininnut, kun he olivat keskustelleet jouluherkuista. Moista erikoissuklaata ei monesta marketista saanutkaan, joten mies oli suunnannut tänne, Viljakylän herkkupuotiin. 

Tämä kauppa oli ollut tärkeä hänelle lapsena. Mummo oli tuonut hänet tänne joka joulu katselemaan kaunista jouluikkunaa, haistelemaan ja maistelemaan ja ennenkaikkea paras muisto oli, kun hän sai valita jättimäisen herkkukorin ja syödä sen sisällön aivan yksin jouluaattona. (Mies ei muistellut pahoinvointia, joka liiallisesta sokerin syömisestä seurasi joka vuosi, ehei, se ei kuulunut tähän muistoon.) Hetken mielijohteesta hän poimi vielä pienen sokerienkelin. Hän veisi sen mummon haudalle ohikulkiessaan. Hän kertoisi samalla mummolle kuinka joulun tunnelma tuntui jälleen löytäneen hänet, kuinka joulu tuntui jälleen tärkeältä.

Joulukalenteri 21.12

 Aave Aikamieli katseli edellään kävelevän sairaanhoitajan vihreän työasun selkämystä. Hoitaja käveli napakkaa tahtia pitkin linoleum-päällysteistä lattiaa kohti huonetta numero kolmetoista. Hänen järkevät terveysjalkineensa nitisivät lattialla ja taskussa oleva avainnippu helisi kevyesti. Hoitaja pysähtyi matkalla vaihtamaan muutaman sanan vastaantulevan lääkärin kanssa ja jatkoi sitten matkaansa. Hän koputti mekaanisesti oveen ja varsinaista vastausta odottamatta, työnsi sen auki. 

Sängyn reunalla istui parrakas mies syömässä limanuljaskan jälkeensä jättämän vanan näköistä kiisseliä. Hän kohotti katseensa nähdessään hoitajan ja hymyili tälle. "Vointi on ilmeisesti jo melko hyvä?" Hoitaja jutusteli alkaessaan toimittaa perusmittauksiaan. Lämpö, verensokeri, verenpaine, syke.. Kaikki näytti olevan mallillaan. "Tämä on kyllä varsinainen ihme kuinka hyvin ja nopeasti te olette toipuneet!" Hoitaja katsoi kelloaan samalla kun mittasi sykettä ja jutusteli potilaalleen. "Ehkä se on joulun ihme." Mies vastasi hymyillen ja jatkoi sitten häiriintymättä limakiisselinsä syömistä. "Pääsenhän minä jo jouluksi kotiin, eikö niin? Minulla on muutamia ihmisiä, joita haluaisin vielä muistaa tänä jouluna ja tässä alkaa tulla kohta kiire." Hän katsoi toiveikkaana hoitajan suuntaan mutta tämä oli toistaiseksi keskittynyt puuhiinsa.

"Hmm..lääkäri tulee kyllä juttelemaan kotiutumisesta. Asutteko yksin?" Hoitaja tiedusteli. Hän oli lukenut potilaasta kirjatuista kertomuksista, ettei tätä ollut käynyt kukaan katsomassa, yhtään merkintää lähiomaisista ei ollut löytynyt eikä kukaan ollut soitellut ja kysellyt kuulumisia. "Noh, yksin ja yksin.." Mies vastasi hieman salaperäiseen tyyliinsä, samaan tapaan, kuin oli vastannut kaikkiin hoitajien ja lääkärien esittämiin kysymyksiin. 

Nyt hoitaja katsoi potilastaan ensimmäistä kertaa kunnolla ja mietti mielessään, että tämä näytti aivan joulupukilta. Hän oli juuri sellainen tarinoiden hymyilevä, vanhahko mies, jonka ikää oli vaikea arvioida. Tällä oli hieman tukeva keskivartalo, siniset silmät ja pitkä parta. Vaaleasta sairaalapaidasta huolimatta miehen posket punoittivat kuin joulupukilla ikään. "Muistatteko te mitään siitä hetkestä, kun saitte.. noh, sairauskohtauksen?" Hoitaja kysyi. Hän ei halunnut käyttää sanontaa "Kun menitte elottomaksi", sillä se kuulosta maallikon korvaan karulta. Sairauskohtaus kattoi kaikenlaiset vaivat maan ja taivaan väliltä. Mies ei kuitekaan vastannut, vaan hymyili arvoituksellista hymyään. Aave Aikamieli hymyili takaisin hoitajan selän takaa. 

Joulukalenteri 20.12

 Aave Aikamieli istui puiston penkillä nuoren tytön vieressä ja katseli kun tämä räpelsi uutta puhelintaan. Tyttö ei tietenkään ollut tietoinen vieressään istuvasta joulumielen haamusta, eikä vähiten sen takia, ettei tämän keskittymiskyky riittänyt nykymaailmassa viidentoista sekunnin mittaista videoklippiä pidemmälle. Lisäksi Aave Aikamieli oli kummitus ja harvat ihmiset näkivät tai aistivat kummituksia ylipäätään ja vielä harvemmat uskoivat niihin. Tai joulupukkiin. Sehän tämän tarinan tarkoitus on, jollet ole vielä havainnut. Onko aaveita olemassa? Onko joulupukkia, pääsiäispupua tai -noitaa, hammaskeijua tai saunatonttua olemassa? 

Tyttö tunsi jonkun koskettavan olkapäätään ja nosti kummissaan katseensa. Ketään ei kuitenkaa näkynyt. Hän oli juuri pyyhkäisemässä puhelimensa ruutua kun jostain kuului omituinen ääni. Jos hän olisi ollut rautatieasemalla, hän ei olisi kiinnittänyt ääneen mitään huomiota. Tällä hetkellä hän istui kuitenkin puiston penkillä, takapuoli jäässä, odottaen äitiään, joka oli tulossa hakemaan häntä äskettäin päättyneiden luisteluharjoitusten jälkeen. Puhelimen akku oli hyvää vauhtia hupenemassa ja tyttöä jännitti ehtisikö äiti paikalle ennenkuin akku hyytyisi pakkasessa. Niin oli joskus käynyt ja se oli ollut kamalaa. 

Aave Aikamieli, joulun henki yritti kaikin keinoin saada tytön huomion. Se näki jouluisen junan lähestyvän mutta tyttö ei huomannut mitään. Ei auttanut muu kuin turvautua koviin keinoihin, joulun haamu mietti mielessän ja puhalsi kylmän tuulahduksen suoraan tytön sormissaan pitelemään puhelimeen. Se hyytyi saman tien päästäen ilmoille vain pienen surkean piippauksen. Nyt tyttö nosti katseensa ja näki edessään junan. 

Joulukalenteri 19.12

 Nuori mies viritti jouluvaloja talon katon rajassa keikkuen. Hän vilkuili sivusilmällä naapuriaan, joka oli juuri ajanut pihaan uudella autollaan. Hän oli itse saanut tuliterän työsuhdeauton muutama kuukausi aiemmin ja eikös se ollut naapuria harmittanut. Ilo oli kuitekin jäänyt lyhyeksi, sillä naapuri oli näemmä vaihtanyt vanhemman volkkarinsa upouuteen menopeliin muutama viikko sitten. Nuori mies yritti olla kiinnittämättä naapuriinsa mitään huomiota mutta tämä aloitti keskustelun: "Hei ja hyvää joulun odotusta! Oletko ostanut uudet valot? Tarvitsetko apua?" Naapuri oli laskemassa kauppakasseja käsistään ja näytti siltä, kuin tämä aikoisi suunnata hänen pihalleen auttamaan valojen asennuksessa. Tosiasiassa nuori mies ei tiennyt sopivatko valot varsinaisesti edes ulkokäyttöön ja pitikö niiden asennuksessa huomioida jotain mutta sitäpä hän ei tietenkään naapurilleen myöntäisi. Tämä kun oli kehdannut asentaa täydellisesti trimmattuun pihakatajaansa jonkinlaisen valosarjan jo ensimmäisten pimeiden syysiltojen saapuessa ja sen jälkeen pihavalot olivat vain lisääntyneet. Nuoren miehen kaksi pientä lasta olivat imeneet kaiken ajan ja energian mutta nyt kun vaimo oli lähtenyt jälkikasvujen kanssa kahden päivän sukulaisreissulle, mies oli päättänyt koristella pihan niin että naapuri ei saisi nukuttua heidän pihastaan kantautuvan valosaateen takia!

"Ei, en tarvitse apua, kiitos vaan. Hyvää joulua sinne teillekin." Mies hymyili hienointa hymyään naapurille, joka seisoi edelleen heidän piha-aitansa vierellä tuijottamassa. Menisi nyt siitä katselemasta, niin hän saisi homman nopeammin tehtyä. Aivan kuin ajatuksia lukien, naapuri kääntyi kannoillaan ja meni sisään. Nuori mies jatkoi solmuun menneen valosarjansa selvittelyä. Oikeastaan hän ei ollut millään tavalla innostunut joulukoristeista. Ei sen enempää jouluvaloista, joulukuusesta, joulukukkasista, piparitaloista kuin kirjavista tonttufiguureistakaan. Hän ei uskonut jouluun! Ei jouluun, joulutonttuihin, jeesuksen syntymään eikä varsinkaan joulupukkiin! Hän ei ollut edes sylilapsena uskonut joulupukkiin! Se ajatus mielessään mies tunsi sormissaan napsahtavan iskun ja näki silmissään kirkkaan valon välähdyksen. 

Joulukalenteri 18.12

 Mies työnsi täysiä ostoskärryjä pitkin hypermarketin likaista käytävää väistellen edellään maleksivia ihmisiä. Hän yritti samaan aikaan lukea puhelimensa säröiseltä ruudulta pörssikurssien viimeaikaisia heilahduksia, viereisen halpakaupan uusimpia tarjouksia, lastensa lähettämiä joululahjatoiveita ja itse laatimaansa ostoslistaa. Hän kirosi (omasta mielestään hiljaa) sekoittaessaan ruudulla näkyvät välilehdet keskenään ja sulkiessaan vahingossa tarjouslehtisen. Nyt hän joutuisi kaivamaan sen uudestaan esille saadakseen selville oliko joulukinkku halvempaa tässä vai viereisessä marketissa. Mistä hän olikaan sen tarjouksen löytänyt..!

"Maaaa´aaa on niin kaaaauuunis.." Kaikui hiljainen joululaulu ja mies pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan sitä. Hän katseli ympärilleen ja näki kassojen luona seisovan lapsikuoron, jotka lauloivat ikivihreitä jouluvirsiä. Mies ärsyyntyi entisestään. Hänen työpaikallaan oli juuri vietetty pikkujouluja ja samanlainen kuoro (ties vaikka olisi ollutkin aivan sama!) oli seissyt kokoushuoneen valkotaulun edessä lähes tunnin verran veisaamassa kappaleitaan. Tarjolla oli ollut laihaa glögiä ja kuivia piparkakkuja. Tänä vuonna ei sen kummempia pikkujouluja vietetykään, oli pomo sanonut. Juhliin ja joululahjoihin yleensä käytetyt rahat oli tänä vuonna annettu paikallisen hyväntekeväisyysjärjestön joulukassaan. Pomo oli tarjonnut tämän pienen joulumuistamisen ihan omista bonusrahoistaan ja firman sihteeri oli leiponut piparkakut. Hyvä että sekin tyttönen oli luomassa uraa sihteerinä, eikä sokerileipurina, mies oli kuiskinut kollegansa kanssa takarivissä. Olisi nyt ollut edes konjakkia tarjolla mutta ei! 

Mies havahtui mietteistään, kun kappale vaihtui  Jouluyö, juhlayö-kappaleeseen. Tätä hän ei jäisi enää kuuntelemaan. Hän nappasi pakastealtaasta ensimmäisen käsiinsä osuvan kinkun ja suuntasi kärryineen sitten kalatiskille. Tämä olisi hänen ensimmäinen joulunsa ilman lapsia. Nämä olivat huomaamatta kasvaneet aikuisiksi ja perustivat nyt omia jouluperinteitään omien perheidensä kanssa. He viettäisivät joulun kolmisin vaimon ja anopin kanssa. Viime vuonna anoppi oli voivotellut kuinka hän oli jo vanha ja raihnainen ja kyllä ensivuonna olisi jonkun muun vuoro järjestää joulu. OIkeastaan sama keskustelu oli käyty jo siitä asti kun lapset kulkivat vielä vaipoissa ja joka vuosi joulun lähestyessä anoppi aloitti hyvissä ajoin varmistelemaan, että tulivathan he vaimon ja lasten kanssa sitten jälleen tänä vuonna hänen luokseen jouluaattona. Mies oli perin kyllästynyt koko jouluun mutta oli vakaasti päättänyt, että tänä vuonna hän järjestäisi joulupöydän vaikka väkisin. Hän tekisi kaiken itse, alusta asti vaikka joutuisi valvomaan kolme yötä putkeen. Olihan hän kasvattanut kolme lasta, kuinka vaikeaa yhden jouluaterian valmistus voisi olla? Anopille oli ilmoitettu jo kolme kertaa, että tänä vuonna hänet olisi kutsuttu valmiiseen pöytään. Joka kerta anoppi oli kakoen suostunut moiseen ja soittanut hetken päästä perään varmistellen, että tehtäisiinhän joulukala sitten sillä samalla tutulla reseptillä, olisihan kinkun kuorrute juuri oikean paksuinen, olisihan rosolli tehty oikeanmerkkisistä omenoista ja olisihan porkkanalaatikossa varmasti tarpeeksi siirappia. Mies kirosi jälleen ääneen ja suuntasi kassalle. Oikeastaan hän olisi valmis perumaan koko joulun saman tien. 

Joulukalenteri 17.12

 "Minä en usko joulupukkiiiiiiiin!!!!" Lapsi makasi junan puisella lattialla vatsallaan ja takoi nyrkeillään lattiaa kaikella nuoruuden voimallaan. Hiki virtasi tämän ihmisenalun kettukuvioisen haalarin sisällä aivan yhtä vuolaana, kun tämän äidillä, joka seisoi vieressä ja katseli henkisesti voimattomana jälkikasvunsa raivoa. He olivat olleet juuri jonottamassa pääsyä jättimäisen tavaratalon ylimmän kerroksen tasanteella olevan joulupukin pajan luona. Tarkoituksena oli mennä tervehtimään joulupukkia ja ottamaan pari valokuvaa, joissa Lahja-Erkki-Maikki istuisi pukin sylissä hymyilemässä. 

Kuva, jos jos onnistunut sellainen olisi saatu, oli tarkoitus lähettää kaikille sedille, tädeille, naapureille, kummeille, mummeille ja tarhan harjoittelijatyttösillekin saatesanoilla "Hyvää joulua just sulle. Tässä meidän Lahja-Erkki-Maikki pukin sylissä, tätä ja tätä hän toivoi." (vinkki, vinkki). Lapsen äiti oli suunnitellut tämän mielessään ja kaikki olikin sujunut mukavasti niin kauan kuin ei enää sujunut.

Kuinka ollakaan, tuossa tuo nyt makasi karjumassa. Pukki oli ollut sittenkin hieman liian pelottava, hieman liian möreä-ääninen ja tämän partakin oli ollut heikosti kiinni. Lahja oli napannut kiinni parrasta ja kiskaissut kunnolla. Pukki oli älähtänyt hädissään ja lapsi oli luiskahtanut tämän sylistä. Samassa hetkessä tätä tapahtumaa todistamassa ollut jonossa seuraavana seisonut pikkutyttö oli alkanut itkeä lohduttomasti ja itku oli tarttunut kokonaiseen jonoon alle kouluikäisiä pikkuihmisiä. Pukki oli korjaillut kostyymiään naama punoittaen muustakin kuin salaa taskumatista naukkaillusta yrttillikööristä ja lasten äidit olivat yrittäneet valaa lapsiinsa joulun henkeä kaikin mahdollisin keinoin. 

Ooga käveli käytävää pitkin häiriintymättä korvissa kaikuvasta itkusta. Hän kaivoi taskustaan kolme toffeekarkkia ja kyykistyi lattianrajaan. Lapsi lopetti nyrkeillään takomisen ja tuijotti Oogaa mutta ei sanonut mitään. Ooga tarjosi lapselle karkkeja mutta koska tämä ei tehnyt elettäkään ottaakseen makeisia vastaan, hän antoi ne Lahja-Erkki-Maikin äidille. (Ehkä lasta oli kielletty ottamasta karkkeja vastaan vierailta ihmisiltä, vieläkö lapsia kiellettiin tekemästä moista?) Äiti ojensi kätensä ja tuijotti ensin karkkeja, sitte ne hänelle ojentanutta lapsioletettua ja sitten vasta ympärillään olevaa junavaunua. 

Lattialla makaava lapsikin nousi nyt ylös ja otti tiukan halausotteen äitinsä jaloista. He seisoivat junan käytävällä, mustan, rautaisen junan, joka puksutti hiljaa eteenpäin läpi talvisen maiseman, eikä kumpikaan heistä ymmärtänyt kuinka he olivat päätyneet tähän paikkaan. 

Joulukalenteri 16.12

 Nainen oli käärinyt päänsä ympärille kalliin casmir-huivin, koska talvinen viima tuntui tänä iltapäivänä erityisen purevalta. Hän harmitteli kalliita kenkiään, jotka sotkeentuivat lumisohjoon ja karkeaan hiekoitushiekkaan hänen kävellessään kapeaa jalkakäytävän tapaista polkua kohti kotiaan. Taivas oli harmaan pilviverhon peitossa eikä tietä oltu aurattu kunnolla. Naisen päässä pyöri näistä ulkoisista harmistuksen aiheista huolimatta siltikin vain yksi ajatus: Hän oli juuri ollut lähdössä töistä, kun hänen ei-niin-läheinen työtoverinsa oli tullut käytävällä vastaan, halannut ja antanut epämääräisen paketin, joka näytti jonkin kolmijalkaisen terrierin paketoimalta. "Ihanaa joulua" tämä oli toivotellut ja jatkanut sitten hyräillen matkaansa kohti omaa huonettaan. 

Nainen ei ollut osannut sanoa mitään. Hän eli hyvin minimalistista elämää, eikä tasantarkkaan juhlinut joulua millään lailla ja kaikki hänen kanssaan töitä tekevät ihmiset tiesivät sen kyllä. Miksi, oi miksi tuo typerä, hömppä täti työnsi hänelle silti jonkinlaista roinaa muka joululahjan muotoon kätkettynä. Muutoin nainen olisi heittänyt lahjan jo roskikseen mutta koska lahjanantaja seurusteli salaa firman suurimman pomon kanssa, hän ei uskaltanut suututtaa myöskään tätä leidiä. Ties vaikka hänelle luvattu ylennys poksahtaisi taivaan tuuliin, jos joku löytäisi tämän paketin takakujan roskakorista. Ainakin hänen pitäisi kuljettaa lahja kotiroskakoriin saakka. Lisäksi hän pohti pitäisikö hänen nyt hankkia vastalahja. Ilmeisesti se kuului kuvioon ja olisihan se outoa, jos antaja ei saisi itsekkin pakettia, sitävartenhan ihmiset hankkivat lahjoja, eikö niin? 

Mutta mitä hankkia lahjaksi työkaverille, jota ei tuntenut. Hankkisiko hän kollegalleen jonkin vähintään yhtä ruman, tarpeettoman tavaran, joka tässäkin paketissa varmasti olisi vai kenties paketillisen halpaa kahvia. Sehän se, hänellä oli varmasti vielä kaapin kätköissä joku viimevuotinen niinsanottu herkkukahvi, jonka hän oli saanut kampaajaltaan. Tässä olisi paras tapa laittaa vahinko kiertoon! Nainen hymyili tyytyväisenä ja jatkoi kulkuaan nyt jo pikkuhiljaa kasvavassa lumihangessa. Se ei häntä kuitenkaan häirinnyt. Ei sen enempää kuin vastaan tulevan mustan, rautaisen junan lähestyvä valo..

Joulukalenteri 15.12

 "Oletko käynyt Viljakylän karkkikaupassa?" Saliver kysyi ja Adalmiinalla kesti hetki ymmärtää että tuo outo lapsioletettu hahmo puhui hänelle. Hän havahtui mietteistään ja vastasi: "O-olen. Vaikkakin on tästä kyllä aikaa.. Yleensä ostan kaikki karkit läheisestä megamarketista, sieltä saa ulkomaalaisia karkkilaatikoita kolme siihen hintaan mitä Viljakylän namukaupasta muutaman karkin." 

Adalmiina alkoi taas raapia tukkaansa koska hän tunsi että hänen täytyi perustella ostoksiaan jollain lailla. Miksi tuo kysymys hermostutti häntä niin kovasti?  Hän tajusi, että ääneen sanottuna tuo mokoma pikkuasia kuulosti pahalta. Hän oli pettynyt itseensä mutta päätti silti jatkaa puolustautumistaan: "Ei näillä palkoilla kuulkaa ostella mitään hienoa mistään erikoiskaupoista. Kyllä tekin ymmärrätte sen sitten jonain päivänä, kun alatte tienata omat rahanne."

Adalmiina käänsi katseensa ikkunaan kuin ilmaistakseen, että keskustelu oli ohi. Saliver ei sanonut mitään, katseli vain päätään pudistellen tuota hassua tätioletettua, joka ei tuntunut edelleenkään ymmärtävän miksi hän oli tämän junan kyydissä. Noh, kohtapa se valkenisi tuollekin jääräpäälle. Aikuiset todella menettivät järkensä kasvaessaan. Vaikka Ooga ja Saliver tiesivät tämän ennestään, asia jaksoi aina yllättää heitä heidän kohdatessaan moisia sieluttomia vanhuksia. Ja Viljakylän karkkikauppa liittyi kuin liittyikin aiheeseen!

"Seis, pysäyttäkää juna!" Ooga karjaisi niin että ikkunat helisivät ja niihin piirtynyt jäähile varisi lattialle. Jännää sinällään, että ulkona satoi lunta mutta jäähile oli ilmestynyt junan sisäpuolelle. Sisällä ei ollut kuitenkaan kylmä, joten miten moinen oli edes mahdollista? No, tämä nyt oli muutenkin hieman epätavallinen juna. Muistakaa, ettei junan wc-tilojen seinissä todellakaan tarvinnut tuijotella maanista, vihreää majavaa suoraan silmiin ja tämä juna oli aina ajallaan.. 

"Odota tässä, tulemme ihan heti takaisin." Ooga sanoi Adalmiinalle, joka katsoi häntä välinpitämättömänä ja mietti mielessään pitäisikö hänen sittenkin nousta pois kyydistä tässä ja nyt. Hän menisi kotiin, ostaisi oikein monta laatikkoa niitä melko pahan makuisia mutta halpoja ulkolaisia karamellejä, menisi sohvalle makaamaan, vetäisi pehmeän tekokarvaisen peiton jalkojensa suojaksi ja laittaisi jonkin tekopirteän jouluelokuvan näkymään. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja hän jäi istumaan paikoilleen. Junan pöydillä olevat herkkukipot olivat edelleen täynnä mutta Adalmiina tuskin huomasi asiaa. Hän tuijotti ovelle, jonka suunnasta kuului ääniä..

Joulukalenteri 14.12

 Saliver tuijotti yhä Adalmiinaa sanomatta sanaakaan mutta Ooga jatkoi lukemista kuljettaen sormeaan samalla pitkin riviä. Hänellä oli mintunvihreäksi lakatut kynnet ja etusormen lakka oli hieman halkeillut: "Kun tarpeeksi epäuskovaisia ihmisiä on kerätty kyytiin, heidät pitää kuljettaa aava Aikamielen luo.. Hetkinen, taas tässä on kirjoitusvirhe, eikös joulun hengen nimi ole aavE Aikamieli? Se on se tivolin entinen kummitus, joka on esiintynyt jossakin eiolluasiaa-nimisen blogin joulutarinassakin?" Ooga nosti katseensa kirjasta, katsahti molempiin matkakumppaneihinsa ja jatkoi sitten tarinaa mutisten ensin hiljaa, että mokoma kirjoitusvirhe pitäisi korjata hetimmiten. 

"Aave Aikamieli auttaa teitä palauttamaan ihmisten uskon kaikkiin joulun henkiin." Ooga luki kirjasta ja läimäytti sen sitten kiinni niin että napsahti. Salliver kohautti harteitaan ja tokaisi: "No eipä siinä muuta kuin ohjataan tämä juna ensin sellaiseen paikkaan, jossa epäjoulu-uskovaiset asuvat ja sitten mennään tapaamaan Aave Aikamieltä. Homma on hetkessä hoidettu ja päästään vielä viettämään leppoisaa joulua Olavinpuistoon." Ooga nyökytteli hyväksyvästi ja otti sormiinsa kaksi joulupiparia. Näin olisi helpompi, ei tarvitsisi koko ajan kumarrella ottamaan lisää, kun sylissä oli jo uusi herkku odottelemassa kun edellinen oli nielaistu. 

Adalmiina katsoi vuorotellen kumpaakin ja kysyi sitten: "Mistä me näitä.. öh.. ihmisiä, jotka eivät usko joulupukkiin, saamme kyytiin? Emmekai me voi tuosta noin vain kaapata ihmisiä kadulta, sehän olisi rikos? Hän raapi karheaa tukkaansa, se oli tapa, josta Adalmiina ei itse ollut tietoinen mutta sitä tapahtui aina kun hän oli hermostunut. Ja nyt jos koskaan hän todella oli. Hermostunut siis. Hänestä tuntui, että pehmeä penkki veti häntä puoleensa kuin puolityhjä ilmapatja, sellainen kuitenkin turvallinen ja lämmin, kuin turvallinen syli jonka luota ei haluaisi lähteä.

"Eihän sinuakaan kukaan kaapannut." Ooga totesi tyynesti ja katsoi Adalmiinaa silmiin. Kuinka pitkät ripset tuolla hahmolla olikaan, Adalmiina ajatteli ja totesi sitten ääneen, että Ooga oli aivan oikeassa. Hänhän totta tosiaan nousi kyytiin ihan itse. 

Joulukalenteri 13.12

 Adalmiina raapi päätään ja laski sitten kätensä syliinsä. "Oletko sinäkin matkalla pelastustehtäviin?" Ooga kysyi Adalmiinalta. Ennen kuin tämä ehti kuitenkaan vastaamaan, Saliver juoksi junan käytävää pitkin. Hänen askeleensa kaikuivat hiljaisessa vaunussa ja Ooga kääntyi katsomaan. "Tuolla on pullaa ja lisää karkkeja, tule Ooga, mennään!"

 Enempää houkuttelua ei tarvittu, kun molemmat juoksivat nyt vaunun toista päätä kohti. Adalmiina sulki silmänsä ja laski hitaasti kymmeneen. Ehkä hän heräisi omasta huoneestaan ja huomaisi nähneensä outoa unta. Hän avasi hiljalleen ensin toisen, sitten toisenkin silmänsä mutta tilanne oli edelleen sama. Edessä näkyivät punaiset samettipenkit ja puinen lattia, joka tuntui suorastaan lämpimältä jalkojen alla. Adalmiina nousi ylös ja lähti kävelemään samaan suuntaan johon Ooga ja Saliver olivat äsken juosseet. Ehkä sieltä löytyisi muitakin matkustajia. 

Adalmiina avasi junan vaunuja erottavan välioven. Sen takaa paljastui täysin samanlainen vaunu, penkkien väritys vain oli tumma, laivaston sininen, kuten hänen äitinsä olisi väriä kutsunut. Keskellä vaunua oli iso, tammipuinen pöytä, joka oli katettu täyteen hänen lempiherkkujaan. Oli rusinapullaa, keltaista Jaffaa, isoäidin kaneliässäpipareita ja karamellisekoitusta, josta hän oli pitänyt lapsesta saakka. Saliver ja Ooga seisoivat pöydän toisessa päässä ja mutustelivat jotain. He hädin tuskin kiinnittivät huomiota Adalmiinaan. Hetken aikaa kaikki istuivat hiljaa ja söivät pöydän äärellä olevia herkkuja. Adalmiina työnsi vaivihkaa taskuunsa kourallisen kiiltävään paperiin käärittyjä, kovakuorisia karamellejä. Näitä ei saanut enää mistään. 

Hetken päästä Ooga kaivoi repustaan kirjan ja alkoi lukea: 

"Joulupukin pelastus, ensimmäinen askel, nouse joulumielen junaan ja matkaa läpi talven." Tehty. Saliver tokaisi ja otti vielä yhden kanelipullan vadilta. "Mitä seuraavaksi?" Tämä kysyi suu täynnä pullaa. Hän ei enää muistanut äitinsä opetuksia siitä, että ruoka suussa ei saanut puhua. Siinä voisi vaikka tukehtua. Suurin osa heidän äitinsä opeista oli kaikunut kuuroille korville jo silloinkin kun äiti vielä seikkaili heidän mukanaan. Nykyisin se kaikui kuuroille viemäreille, ainakin luultavasti.

"Sitten meidän pitää etsiä käsiimme kaikki ne henkilöt, jotka eivät usko joulupukkiin." Ooga jatkoi. Kaksikko katsoi ensin toisiaan ja sitten he suuntasivat kirkkaat silmänsä kohti Adalmiinaa, joka tunsi punastuvansa. Kaksikko ymmärsi samalla hetkellä miksi tuo kumma tätioletettu istui heidän kanssaan samassa junassa. Tietenkin!

"Siis..öh.. kyllähän minä uskon joulupukkiin.." Hän sopersi ja juuri suuhun työnnetty minttukarkki tuntui nyt juuttuvan kurkkuun. "Tai siis että eihän joulupukkia ole olemassa, aikuisten maailmassa siis tai että, tarkoitan että.. että.." Mitä enemmän Adalmiina päästi sanoja suustaan, sen syvemmälle hän tuntui kaivautuvan. Hän muisti lattialta löytämänsä käyntikortin ja ajatuksen, että tämä oli jonkun tavallisen perheenisän tai isoisän hassunhauska työpaikan tulostimella tehty "käyntikortti", jota voisi jaella marketin ovella ohi kiitäville ihmisille. "Selvä, autoileva joulupukki Viljakylän seudulla valmiina palvelukseen, 60e tunti. Hintaa sisältyy kaksi laulua ja lahjojen jako." Kaikki paikallislehdet olivat täynnä näitä ilmoituksia, eihän siinä ollut mitään hassua? 

Joulukalenteri 12.12.

 "Ei juma, piparminttukarkkeja!" Saliver ryntäsi vaunun keskellä olevan pöydän luo ja kahmaisi sinisestä kulhosta kourallisen karkkeja. Ooga tuli myös maistamaan heidän suurinta jouluherkkuaan. Tungettuaan viitisentoista karkkia kitusiinsa (molemmat omiin suihinsa, viisitoista kappaletta. Kerrallaan. Kuinka se on mahdollista, en tiedä..) "Hyviä" Saliver sai sanottua suu täynnä karamellia ja Ooga tyytyi vain nyökkäilemään. 

He istahtivat molemmat samettiselle penkille, aivan siihen karkkikulhon viereen. Samalla hetkellä he huomasivat vaunun toisella laidalla istuvan naisen. Tällä oli vaalea tukka ja hieman poissaolevat siniset silmät, jotka pälyilivät heitä. Naisen kasvot olivat kuitenkin, syvistä rypyistään huolimatta, jollain tavalla ystävällisen ja kiinnostavan oloiset. 

"Hei." Nainen sanoi hetken päästä. Saliver ja Ooga tuijottivat kyytiläistä ja odottivat tämän jatkavan jutustelua. Kun näin ei kuitenkaan tapahtunut, kaksikko otti hiljaisen hetken luoman oudon tilanteen haltuun omaan suvereeniin tapaansa. "Oletko mihinpäin menossa?" Saliver kysyi ja käsi hakeutui huomaamatta jälleen karamellikipon äärelle. Karkit eivät tuntuneet vähenevän lainkaan, vaikka he olivat syöneet niitä kirjaimellisesti kaksin käsin. Saliverin jalat eivät yltäneet lattiaan, joten hän heilutteli niitä penkin reunalla. 

"No, en taida oikein tietää itsekään. En tiedä olenko ikinä oikeastaan tiennytkään mihin olen menossa." Nainen vastasi ja käänsi sitten katseensa ikkunaan, jossa näkyi talvinen lumisade. Jos käytti hieman mielikuvitustaan pystyi ajattelemaan itsensä jättimäisen koristelumisadepallon sisään. 

"Me ollaan menossa pelastamaan joulupukkia." Ooga sanoi lainkaan häiriintymättä kanssamatkustajansa hiljaisuudesta. Hänellä oli suu täynnä karkkia joten puhe tuli ulos suusta hieman epäselvästi. "Sille kävi heikosti ja koko joulu on uhattuna." Saliver täydensi tarinaa. "Se makaa sairaalassa, koska ihmiset eivät enää usko joulupukkiin! Se oli sen tuho! Toivottavasti ehditään ajoissa, tämä taitaa olla tähänastisista tehtävistämme kaikkein vaikein!" Saliver painotti jokaista lausettaan hieman edellistä enemmän tehdäkseen selväksi kuinka vakava tilanne oli. Ooga nyökkäili tehostaakseen Saliverin sanoja. 

Väri naisen kasvoilla vaihtui ensin vitivalkoiseksi, kuin koskemattoman lumihangen pinta ja seuraavassa hetkessä se punoitti kuin pukin posket konsanaan. Hän katsoi Saliverista Oogaan ja sitten takaisin. Hän näytti siltä että hän haluaisi sanoa jotain mutta ei tuntunut saavan enempää sanoja suustaan. "Minä haen vähän vettä." Saliver sanoi, pomppasi alas penkiltä ja lähti kävelemään reippain askelin junan käytävää pitkin. Nyt nainen käänsi päätään ja seurasi katsellaan tuon pienen ihmisen kulkua. 

"Mikä sinun nimesi on?" Nainen kysyi Oogalta heidän jäätyään kaksin. "Ooga. Tuo oli Saliver." Tämä vastasi heilauttaen kättään Saliverin kulkusuuntaan ja katseli samalla naista kiinnostuneena. "Minä olen Adalmiina. Tuota.." Adalmiina olisi halunnut jatkaa jutustelua tuon pitkätukkaisen lapsioletetun kanssa mutta ei suoraan sanottuna tiennyt mitä sanoisi. Hän tuntui havahtuneen jonkinlaisesta unesta. Hän muisti päivän tapahtumat, sen että oli mennyt töihin, avannut kahvilan, sitten oli.. mitä sitten oli tapahtunut? Aivan, se miesparka oli saanut sairaskohtauksen ja sitten.. sitten juna oli tullut ja hän oli noussut sen kyytiin. Eihän tässä kaikessa ollut mitään järkeä. Nyt hän jutteli kahdelle olennolle omituisessa satujunassa, joka muistutti idän pikajunan ja sen lastenkirjan, mikä lie, se jossa oli joku velho-oppilas, siinäkin oli jonkinlainen juna. Mutta ei, tämä oli jotain muuta..

Joulukalenteri 11.12

 "Ei se jaksa juosta kovempaa, pidetään tauko." Saliver nousi pulkasta ja Ooga loi häneen suorastaan murhaavan katseen. Tiedättekö sellaisen mulkaisun, jonka vain toinen toisensa hyvin tuntevat henkilöt voivat heittää toisilleen. "MINÄHÄN SANOIN!" Ooga karjui enemmän itsekseen kuin suunnatakseen sanansa varsinaisesti Saliverin tai pulkan edessä läähättävän jäniksen korviin. 

Toffeet oli syöty jo alkumatkasta ja pulkan pohjassakin tuntui olevan reikä. Siitä tursusi lunta pulkan pohjalle ja lumi suli housujen takamukseen. "Ehkä vaan kävellään." Saliver tokaisi häiriintymättä pienistä vastoinkäymisistä. Ooga katsoi ylös taivaalle kuin pyytääkseen pilvenherralta voimia jaksaa tätä tehtävää. Nyt oli niin paljon pelissä, että luovuttaminen, niin houkuttelevalta kuin se tuntuikin, ei tullut kysymykseen. "Ei ole aikaa! Etkö tajua, joulu on ovella, pukki makaa teholla, jänis on rapakunnossa ja me olemme.. öö.. missä me olemme?" Ooga hiljensi ääntään ja katseli ympärillään olevaa synkän harmaata metsää. Kuusien takana tuikki pieni valo, se oli varmasti vuorenpeikko, joka viritteli tulia kallionkoloon. Toivottavasti se oli saanut saalista, vaikka muutaman reitiltä eksyneen turistin tai laskettelijan tai kenties jonkun muun hahmon, jolla ei ollut enää mitään käyttöä tässä maailmassa. Oogaa kylmäsi ajatus että he saattaisivat päätyä vuorenpeikon lautaselle. Vaikka, eihän se nii voinut mennä, sillä heillä todellakin oli käyttöä, heidän pitäisi pelastaa joulu! 

Tien päässä näkyvä valo tuntui lähestyvän. Hyvä, ehkä joku tuli heitä vastaan. Petteri se ei voinut olla, koska valo ei ollut punainen. Sitäpaitsi Petterihän oli palkattu Amsterdamin kaduille, eikä se enää edes roikkunut täällä hyisessä pohjolassa. Valo lähestyi ja matkalaiset näkivät kuinka vanha, rautainen juna lipui pitkin metsätietä heidän eteensä. 

"Hyvä, mennään tällä." Saliver tokaisi ja hyppäsi junan kyytiin ennenkuin se oli kunnolla edes pysähtynyt. Ooga loikki perässä ja kääntyi sitten yhä tiellä makaavaa, hikoilevaa jänistä kohti. "Mene sinä kotiin. Tullaan perässä kun joulu on pelastettu." Jänis ei vastannut, se vain värisytti viiksiään ja tuijotti tyhjällä katseellaan junan kyytiin nousevaa kaksikkoa. Sitte se lähti loikkimaan hiljaista läskin jäniksen loikkaa suoraan synkkään metsään pulkka perässään heiluen.

Joulukalenteri 10.12

 "Minä haen vähän toffeeta, niin sitten mennään! Ooga huusi Saliverin loittonevalle selälle. Hän hypähteli jättimäiseen keittiöön, jonka laatikot olivat täynnä kaikenlaista selviytymiseen tarvittavaa tavaraa ja tietenkin ruokaa. Ooga availi muutamia laatikoita määrätietoisella kädenliikkeellä. He tarvitsisivat tusseja, piirustuspaperia, sakset, teippiä, kuivattuja hedelmiä ja tietenkin toffeeta. Hedelmätoffeeta kaikkein mieluiten, sillä se toi mieleen riemukkaat kesäpäivät. Venyvällä karamellilla pystyi tarvittaessa paikkaamaan myös esimerkiksi rikkimenneen pulkan tai kuluneen kengänpohjan. Ooga nappasi pohjattoman laukkunsa uumeniin myös pienen pehmonallen ja muutaman sukkaparin. Sitten hän sammutti valot ja juoksi Saliverin perään. Maailma oli vaarassa ja vain he voisivat auttaa. 

"Eikö mentäisi potkulaudoilla, se olisi nopeampaa?" Ooga tupsahti pihamaalle ja tuijotti edessään olevaa kulkupeliä. Saliver oli valjastanut naapurista lainaamansa pulkan laiskanpulskean jäniksen perään. Valjaat olivat hädin tuskin mahtuneet kiinni sen valkoisen turkin peittämän vatsan alta. (Sanomattakin selvää, että tämä oli se sama jänis, joka oli terrorisoinut Olavinpuistossa. Mitä te luulitte, että Ooga ja Saliver olisivat tehneet jänöjussille jotain pahaa vai?!) 

Tilanteessa ei sinällään ollut Oogan mielestä mitään epänormaalia mutta jänis oli selvästi rapakunnossa. Sen lisäksi, että vetovaljaat olivat hädin tuskin mahtuneet päälle, jänis kärsi nivelrikosta ja sen katse tuntui olevan samea. Se oli syönyt liikaa pajua ja omenapuun kuorta riehuessaan Olavinpuistossa. Kuin Oogan epäilyksiä varmentaakseen se röyhtäisi pienen, vajaamittaisen röykyn ja kaivoi laiskasti vatsamakkaraansa likaisella tassullaan. 

"Toisen potkulaudan pyörä on rikki." Saliver sanoi ja asettui pulkkaan istumaan. "Sitäpaitsi Pasi 2.0 ansaitsee mahdollisuuden näyttää mihin se pystyy. Hyppää nyt vaan kyytiin tai jää kaikilta joululahjat saamatta!" Saliver taputti takanaan olevaa tyhjää paikkaa, johon Oogan oli tarkoitus istua. Tämä pyöritteli päätään mutta ei halunnut alkaa väittää vastaankaan. Ehkä Saliver oli oikeassa. Ehkä tuo läski jänis ansaitsisi mahdollisuuden. Toki Ooga olisi mielummin valjastanut pulkan eteen vaikka laukussaan torkkuvan pehmonallen mutta päätti sittenkin pitää suunsa kiinni. Kyllä he näinkin ehtisivät, eihän tässä jäniksen selässää oltu. Jäniksen vetämässä pulkassa kylläkin mutta keinot olivat monet..

Joulukalenteri 9.12

 "Miten lähettää kirje joulupukille, miten lähettää vihapostia joulupukille, miten lähettää kikkelikuvia.. Hetkinen, mikä opus tämä oikein on?" Ooga nosti katseensa kirjan sisällysluettelosta ja Saliver hihitteli itsekseen vieressä. "Joo, tuo taitaa olla se TOINEN kirja, josta löytyy vastauksia. Tämä tässä on se jota tässä nyt kannattaisi lukea." 

Saliver kaivoi hyllyn pohjalle tamppaantuneen, pehmeäkantisen opuksen, jota ei selvästi oltu luettu vuosisatoihin. Eikä siinä ollut ikinä ollut glitteriä koristeena. "Kuinka joulupukki pelastetaan." Luki kirjan kannessa, vaikka teksti olikin lähes lukukelvotonta. Kirja oli kärsinyt selvästi ensin kostedesta ja oli mahtanut olla sen jälkeen vielä jonkinlaisessa tulipalossa. Eikä sen kannessa totta totisesti ollut ikinä nähty glitteriä.

"En muistanutkaan, että tuo kusenkeltainen kirja oli.. no, tuo." Saliver jatkoi nyt jo hieman hajamieliseen äänensävyynsä ja kumartui ottamaan kirjan sisaruksensa sylistä. Ooga näytti edelleen hieman järkyttyneeltä, moisia kirjoja heidän hyllyssään! Tuostahan pitäisi hankkiutua eroon hetimmiten! Paitsi tietysti sitten sitä heti tarvittaisiin. Noh, mahtuisihan se tuolla olemaan, hyllyssä. Olihan sielä kaikkea muutakin tarpeetonta, kuten esimerkiksi "Näin kesytät talonmiehen, Kuinka kattilat saa laulamaan ja sitten joku iänkaiken vanha keittokirja, jossa opetetaan tekemään makaronilaatikkoa, sellaista johon tulee makaronin lisäksi jauhelihaa. Yäk.

"Katsotaas.." Saliver istahti punaiselle kangassohvalle. Sohva oli niin pehmeä, että hänen hento vartalonsa tuntui imeytyvän tyynyjen väliin. Ooga tuli viereen ja he avasivat yhdessä ensimmäisen sivun: "Kuinka joulupukki pelastetaan." Luki ensimmäisellä sivulla. "TÄmä se on." Ooga hymyili valloittavaa hymyään ja Saliver jatkoi ääneen lukemista: "Jos nyt luet tätä kirjaa, joulupukki on selvästi vaikeuksissa (sillä eikai tätä kirjaa nyt kukaan muu mistään syystä viitsi lukea, tietenkään!) mutta ennenkuin pystyt häntä pelastamaan, sinun täytyy ymmärtää MIKSI joulupukki on vaarassa.." 

Saliver katsoi Oogaa hetken aikaa ja jatkoi: "Joulupukki on kuolematon hahmo mutta on yksi asia mikä saa hänet vaaraan ja se on pahin kaikista. Oikeastaan tälläistä asiaa ei edes pitäisi painaa kirjan kansien väliin, joten jos nyt luet tätä ääneen niin ole hyvä ja edes kuiskaa seuraava lause: (Saliver alkoi madaltaa ääntään) Ihmiset ovat lakanneet uskomasta joulupukkiin. Noniin, siinä se nyt on, painettuna ja ääneen sanottuna. Ja kuten sanottu, jos luet tätä kirjaa, joulun pelastamiseksi ei ole enää paljonkaan tehtävissä ja aika käy vähiin, joten PIDÄ  KIIRETTÄ hyvä ihmisoletettu!

Saliver napsautti kirjan kannet kiinni niin kovaa, että sivujen välistä pöllähti hieman glitteripölyä. Oliko kirjassa sittenkin ollut koristetta? "Kuulitko Ooga, meillä on jo kiire!" Saliver pomppasi sohvalta kuin vieteriukko laatikostaan Oogan seuratessa esimerkkiä. Tämän liikeissä oli kuitenkin pientä hienostuneisuutta ja hän pikemminkin tanssahteli kuin juoksi toisen perässä pitkin kirjastohuoneen käytävää ja aina ovelle asti. Kumpikin mietti mielessään samaa: Joulu oli uhattuna ja se tarkoitti että myös joululahjat, tunnelma, piparitalon kokoaminen, koristeiden asettelu, kuusen koristelu, joulurauhan julistus.. kaikki tuo tulisi olemaan pelkkää sanahelinää kovakantisen kirjan muovisilla sivuilla, mikäli he eivät saisi joulupukkia pelastettua!

Joulukalenteri 8.12

 "Joulupukki makaa teho-osastolla, kuoleman vieressä, ei tietoa koska aikoo palata." Saliver tulkitsi saippuakuplan heille lennättämää viestiä. "Kuoleman kielissä. Joulupukki makaa teholla kuoleman kielissä." Ooga täydensi ja heilautti lumivalkeaa tukkaansa pois sinisten silmiensä edestä. Saliver oli perinyt isänsä harmaat silmät ja oli kyninyt vaalean tukkansa viimeksi eilen entistä lyhyemmäksi vajasta löytämillään puutarhasaksilla. Taakse oli jäänyt pieni häntä mutta Ooga ei viitsinyt mainita aiheesta, mitäpä se hänelle kuului. 

"No joo, mutta meidänkö pitää nyt siis pelastaa joulupukki?" Saliver tuijotti hiljalleen näkyvistä häipyvää viestiä ja katsoi sitten sisarustaan (he siis olivat sisaruksia, en tiedä tulinko jo maininneeksi mutta ehkä päättelitte asian siitä, että puhuin heidän äidistään.). Ooga tuijotti takaisin eivätkä he hetkeen sanoneet mitään. Tämä tulisi olemaan heidän tähän astisista tehtävistään suuritöisin. Ja joulu tulossa ja kaikkea! Toki jos he eivät nyt pelastaisi joulupukkia, koko joulun voisi saman tien perua.

"Tule." Ooga solmi hiuksensa tiukalle sykkyrälle ja kiinnitti karvansa vaaleansinisellä yksisarvissilkkinauhalla. Siinä ei siis ollut yksisarvisen kuvia, vaan hän oli saanut sen yksisarviselta erään pelastustehtävän yhteydessä. Nyt jos koskaan hiukset olisivat vain tiellä. Siis sillä tavalla edessä, eivät he aikoneet kirjaimellisesti mennä tielle. Eivät ainakaan niin että Oogan hiukset koskettaisivat sitä. Tietenkään. Kyllähän te sen ymmärsitte.

"Aloitetaan taustoista." Hän sanoi Saliverille ja marssi määrätietoisin askelin ison kirjaston pienimmän hyllyn eteen kädet puuskassa. Hetken aikaa etsittyään katse osui kusenkeltaiseen kirjan selkämykseen, jossa oli vielä vuosisata sitten ollut reilusti glitteriä koristeena. Nyt kaikki ylimääräiset glumeluurit olivat varisseet ja vain paljas totuus paistoi koristeiden alta. Saliver tuijotti kirjaa ja oli muistavinaan miltä se oli näyttänyt ollessaan täydessä loistossaan. Hän tunsi kirjan röpelöisen kannen sormenpäissään.

"Kaikki mitä sinun tulee tietää joulupukista." Saliver sanoi enemmän itselleen kuin vieressään seisovalle Oogalle. Tämä oli juuri se kirja, josta he alkaisivat etsiä ratkaisua..

 

Joulukalenteri 7.12

 "Taasko niillä on joku hätänä!" Kuului tuskastunut puuskahdus ulkohuussin takaa. Se oli Ooga, joka oli nähnyt ohitseen lentävän saippuakuplan, joka puhkesi läheiseen orapihlaja-aitaan. Saliver tuli polkua pitkin alas ja katsoi samaan suuntaan. "Tuo näytti minusta kyllä mustalta viestiltä." Saliver raapi leukaansa ja lähti kohti tiheää aitaa, jonka piikkeihin saippuakuplaviesti oli napsahtanut.

Ooga ja Saliver olivat kaksikko, he kulkivat kaikkialle yhdessä. He olivat lähes saman ikäisiä ja kokoisia olentoja (en haluaisi luokitella heitä sen enempää lapsiksi, aikuisiksi, tontuiksi, keijuiksi kuin satuhahmoiksikaan.) Molemmilla oli vaaleaan taittavat hiukset, tosin vain Ooga piti hiuksensa pitkinä, Saliveria ärsyttivät silmille valuvat karvat, joten tämä leikkeli tukkaansa tasaisin väliajoin millä tahansa käsiinsä osuvalla terällä(voitte uskoa, että jälki oli sen mukaista). Siinä missä Ooga piti keltaisesta väristä, piirtämisestä ja ihmisten ärsyttämisestä, Saliver hyppi mielellään seinille, tuijotti iltaisin tähtitaivasta ja korjasi vanhaa polkupuöräänsä. Yhdessä he pystyivät mihin vain.

He asuivat kahdestaan Siltaheimosen kujalla. Heidän äitinsä oli kadonnut mystisesti vuosisatoja sitten. Huhuttiin, että tämä oli jäänyt pitkästä hameenhelmastaan kiinni vesi-imuun vedettyään vessan ja huuhtouduttuaan tämän jälkeen viemäriin. Varsinkin Ooga oli toisinaan kuulevinaan hiljaista valitusta viemäreistä aina syyssateiden aikaan mutta Saliver ei ollut asiasta niinkään varma. He käyttivät kuitenkin varmuuden vuoksi ulkohuussia. Sisävessan ovi oli naulattu tiukasti kiinni ja ylimmän laudan päällä oli lappu, jossa luki mustalla tussilla tekstattu teksti "Meno kielletty." Ooga olisi halunnut piirtää lappuun vielä luurangon kuvan mutta se oli Saliverin mielestä turhaa. Teksti ja naulatut laudat pitäisivät kyllä kaikki olennot poissa vaarallisesta ihmissyöjävessanpöntöstä.

Ooga ja Saliver tulivat mainiosti toimeen keskenään, eivätkä he juurikaan tarvinneet ulkopuolista apua. (Mitä nyt toisinaan olivat iloisia nähdessään postinjakajan, koska postin noutaminen kylältä oli kummankin mielestä rasittavaa.).

Silloin ku he eivät ärsyttäneet ihmisiä, hyppineet seinille, tehneet jekkuja naapurin kettuaitauksessa tai muuten vaan torkkuneet sohvalla, he auttoivat maailmaa sen kaikenlaisissa tuskailuissa. Viime viikolla he olivat tukkineet vuotavan tulivuoren kraaterin tulimaassa ja toissapäivänä Olavinpuiston pihalla puun juuria syöneet jänikset olivat saaneet varoituksen. Tai näin väitettiin, siis että jäniksiä oli (vain) varoitettu. Ainakaan niitä ei ollut näkynyt enää. Puistossa asuva Lari Kaari oli tyytyväinen tilanteeseen, eikä hän kysellyt, eikä itseasiassa edes halunnut tietää kuinka kaksikko oli ratkaissut jänisongelman. Myös puistoa terrorisoinut myyräjengi oli poistunut jälkiä jättämättä, siitäkin puistonvartija oli mielissään. Nyt tulppaanit, narsissit, lehtikuuset, hamppuhunnut, hömppälömpät, ikinuoruuslehdokit ja mitä näitä nyt oli, saivat kasvaa rauhassa. Niiden ainut pelko oli päältä ajettavaa ruohonleikkuria ohjaava Ooga, joka ei toisinaan hillinnyt kaasujalkaansa. Onneksi kasvit kasvoivat joka kesä uudestaan.

Ooga ja Saliver saivat tietoa maailman tapahtumista saippuakuplien muodossa. He epäilivät että Muire mummikki lähetti niitä pilven reunalta. Sehän oli aivan loogista, ylhäältä näki parhaiten mitä maan päällä tapahtui ja missä ja milloin tehotiimin apua tarvittiin. 

Nyt he olivat kuitenkin ennennäkemättömän suuren haasteen edessä..

Joulukalenteri 6.12

Mies istui pölyisen pöytänsä takana ja katseli ulos vastapäisestä ikkunasta. Ulkona oli satanut lunta koko päivän ja iltaa kohden lumentulo tuntui vain kiihtyvän. Kadulla kulkevat ihmiset joutuivat nostelemaan jalkojaan koko ajan korkeammalle alati kasvavan lumivaipan levittäytyessä kaduille. 

Mies joutui kääntämään katseensa jälleen takaisin harmahtavaan seinään, sillä jos hän pystyisi näkemään ihmisten ajatukset, hän tietäisi tasan tarkkaan mitä heidän mielessään liikkui: Joka toinen jalankulkija mietti kuinka lähettäisi heti kotiin päästyään vihaisen viestin kaupungin kunnossapitolautakunnan postilaatikkoon aiheena: Miksi helvetissä katuja ei ole aurattu, perkele. Ne, jotka eivät pohtineet lumikaaoksen vaikeuttamaa kulkuaan, tuntuivat olevan liian poissaolevia, liian kiireisiä, liian surullisia tai liian muuten vaan pihalla kiinnittääkseen huomiota ympäröivään maailmaan. Mies etsi katsellaan jotakin josta innostua. Mitä tahansa pientä roskaa, pientä maalitahtaa, sinitarran jättämää läiskää tai kämmenen rasvaista jälkeä mutta varman harmaa seinä oli maalattu niin täydellisesti, että sen pinnasta ei löytynyt yhtään säröä. 

"Kotiinlähdön aika, eikö totta." Miehen sihteerinä toimiva iäkäs nainen kuiskasi viereisestä huoneesta. Naisen musta tukka oli muuttunut vuosien saatossa täysin harmaaksi ja hänen silmälasiensa tehokkuus lisääntyi samaa tahtia. Naisen olisi kuulunut jäädä eläkkeelle jo vuosikymmeniä sitten mutta tällä ei tuntunut olevan kiire. Hänellä ei koskaan ollut myöskään kiire kotiin. Mies oli toisinaan miettinyt kävikö sihteeri ikinä kotona. Oliko tällä kotia, perhettä ei ilmeisesti ainakaan vaan hän asui yksin. Nainen oli vastannut salaperäisellä hymyllä miehen kerran tiedustellessa asiasta, eikä siitä oltu sen koommin puhuttu.

Nainen jäi aina viimeisenä toimistolle ja oli siellä odottamassa kun hän saapui aamuisin. Tämä tapahtui joka päivä riippumatta siitä mitä kello milloinkin oli. Sihteeri tuntui ymmärtävät mitä piti tehdä jo ennenkuin Mies ehti edes pyytää. . 

 He eivät tienneet mitään toistensa elämästä työn ulkopuolella mutta koska asiat hoituivat, miestä ei kiinnostanut mitä hänen sihteerinsä teki vapaa-ajallaan. Eikä hän väittänyt vastaan tänäänkään. Mies keräsi takkinsa, ruskean hattunsa, kävelykeppinsä ja hyvästeltyään sihteerinsä, hän astui ovesta ulos pakkaseen.

Miehen mentyä nainen katseli tämän loittonevaa hahmoa saman likaisen ikkunan läpi, josta mies oli vain hetkeä aiemmin katsellut kadulla kulkevia ihmisiä. Nainen hönkäisi ikkunaan ja piirsi sormellaan lasin pintaan muodostuneeseen höyryyn pienen tonttu-ukon hahmoa esittävän naivistisen kuvan. Tontun hahmo oli pienen kuplan sisällä. Kuin saippuakuplan. 

Joulukalenteri 5.12

 "Viimeinen juna Korvatunturille kello seitsemäntoista yhdeksänkymmentä kaksi lähtee raiteilta neljäsataakuusikymmentäkolme. Matkustaja Adalmiina Ajaste, sinua pyydetään siirtymään raiteelle." kaikui kaijuttimesta. Adalmiina oli niin tottunut kuuntelemaan junakuulutuksia, että alkuun hän ei kiinnittänyt ääneen mitään huomiota mutta tajusi muutaman sekunnin kuluttua, että nyt hän oli kuullut jotain outoa. Oliko hän tulossa hulluksi? Kutsuttiinko häntä nimellä? Eihän juniin kuuluteltu ketään, sitä tapahtui lentokentillä. Oli hän sen verran lentänytkin, että tiesi moisen asian. Kerran Kanarialle ja kerran Egyptiin.

Adalmiina nousi lattialta unohtaen jätesäkin keskelle salia. Koko asema oli muuttunut hiljaiseksi. Edes äskeisen hienostorouvan koiran raskasta huohotusta ei kuulunut. Ulkona oli alkanut sataa lunta. Sitä tuli hiljalleen mutta kuitenkin niin paljon että maa oli ehtinyt muuttua valkoiseksi. Hassua kuinka säätiedotus ei taaskaan pitänyt paikkaansa. Vesisadetta se pirtsakka meteorologi oli aamuteevessä lupaillut ja tässä se taas nähtiin, juna-aseman pitkäaikainen kahvilatäti mietti mielessään. Adalmiina käveli kohti ovea, ulos ja astui muutaman askeleen kohti junaraidetta. Hän ei huomannut, ettei puhtaaseen lumee jäänyt yhtään jalanjälkeä. Saapuvan junan kirkas valo heijastui aseman ikkunoista.

Hassua, yleensä junan valo ei ollut noin kirkas, eikä heijastunut noin. Oikeastaan junan valo oli normaalisti aika himmeä, vaikka olisi pimeääkin, Adalmiina ajatteli. Hän ei tuntenut kylmää viimaa eikä enää huomioinut lumisadetta. Hän näki ainoastaan viereensä pysähtyneen junan. Hän ei miettinyt sitä, kuinka mahdotonta junan olisi pysähtyä näin lähelle asemarakennusta, vain muutaman askeleen päähän sen etuovesta. Eihän tässä ollut edes raiteita! Eihän mikään juna kulkenut ilman raiteita!? Mutta tämä junapa kulki, eikä siinä tuntunut olevan mitään kummallista.

Juna oli aivan tavallinen, tai tavallinen jos piti mustaa höyryveturin näköistä junaa tavallisena. Sellainen, kuin kuuluisan rikoskirjailijan ikiaikaisessa romaanissa Idän pikajuna. Siis sellainen juna, jonka sisuksissa tapahtuu murha. Sellainen tämä juna oli, juna, joka kulki ilman raiteita. Musta, painava, höyryllä kulkeva juna, jonka kyljessä ei näkynyt vihreitä majavia tai hassuja leikkivaunusta kieliviä hahmoja.

Adalmiina tunsi kasvoillaan junasta huokuvan lämmön ja oli haistavinaan höyryn ja tervan tuoksun. Hän näki kuinka juna liukui hiljalleen pysähdyksiin. Hänen edessään aukesi ovi mutta ketään ei näkynyt. Adalmiina katsahti ympärilleen mutta ympärillä oli hiljaista, vain lumisateen tanssi koristi ympäröivää maailmaa. Hän kohautti harteitaan ja mietti, että junassa olisi varmasti mukavampaa kuin täällä ulkona. Hän otti askeleen kohti avointa ovea ja tunsi kuinka ovi selän takana sulkeutui naksahtaen ja juna nytkähti liikkeelle.

Joulukalenteri 4.12

 Adalmiina heräsi mietteistään takaisin nykypäivään, tumppasi tupakkansa ja meni sisään. Samassa hän näki harmaapipoisen miehen seisovan kahvilan tiskillä. Perhana, jos tieto kulkeutuisi pomon korviin että hän oli ollut pihalla ja asiakas oli joutunut odottelemaan, hän saisi jälleen kuulla sen vanhan kotkan motkotusta monta päivää putkeen. Sitten hän tajusi kuka mies oli. "Hei, sinähän olit äsken tuossa auttamassa ambulanssia elvyttämään." Adalmina totesi ja hänen silmänsä tuntuivat kosteilta. Hän ei saisi alkaa nyt itkeä. Mies nyökkäsi ja totesi kuivasti: "Ambulanssi ei varsinaisesti elvyttänyt ketään, vaan sen mukana tulleet hoitajat mutta kyllä, minä se olin." Adalmina oli juuri sanomaisillaan jotain mutta mies jatkoi: "Ottaisin kahvin mukaan." 

"Talo tietysti tarjoaa!" Adalmiina ojensi pahvimukin miehelle. "Ottaisitko pullan kaveriksi?" Hän tarjosi vatia, jossa oli kaksi kuivakkaa leivosta. Mies ei sanonut mitään, otti vain kuppinsa ja käveli ulos hyytävään viimaan. Kahvilan tiskin takana seisova nainen tuijotti hetken muukalaisen perään ja laski sitten vadin takaisin pöydälle ja kohautti harteitaan. Mahtoi olla järkyttynyt äskeisestä. Ei sitä joka päivä joudu moiseen tilanteeseen ja ihmiset reagoivat kriisien keskellä eri tavoin. Hän uhrasi hetken ajatuksen elvytetylle miehelle. Olikohan tällä perhettä? Ystäviä? Mihin tämä oli menossa? Joulu tulossa ja kaikkea, toivottavasti mies toipuisi. 

"Hei anteeksi mutta tuolla salin puolella on aika siivotonta." Iäkäs rouva kalliin näköinen turkki päällään sipsutteli kohti kassaa vetäen perässään pientä matkalaukkua. "Tenu meinasi jo ehtiä syömään sielä jonkin roskan, onneksi ehdin väliin." Rouva katsoi Adalmiinaa kuin kengän pohjaan tarttunutta purukumia. Tämä tuijotti takaisin ja huomasi samalla matkalaukun takana seisovan taskukokoisen koiran, jonka silmät tuntuivat pullistuvan päästä hetkenä minä hyvänsä. Sen punainen kieli pullotti hieman ulkonevien hampaiden välistä kuin se olisi liian suuri koiran suuhun ja jäi siksi roikkumaan ulkopuolelle. Ehkä näin todella oli. 

"Juu, anteeksi, minäpä käyn siivoamassa, pieni hetki."

Adalmiina keräsi hieman tavaraa siivouskomerosta ja marssi päättäväisenä halliin. Totta tosiaan, ensihoitajien ja lääkärin jälkeensä jättämä jätevuori oli edelleen siellä, missä miesparkaan oli vain pieni hetki sitten puhallettu uutta elämää. Adalmina katseli hetken aikaa pitkin lattiaa heiteltyjä ruiskuja ja muuta muovijätettä ja päätti tämän kerran olla kierrättämättä mitään. Hän haki jättimäisen jätesäkin ja alkoi mättää roskia siihen. Samalla katse osui pieneen muoviseen korttiin, joka näytti jonkinlaiselta henkilöllisyystodistukselta. 

Ei, ei sittenkään, tämän täytyi olla jonkinlainen vitsi. Kortissa kyllä näytti olevan äskeisen miehen kuva, parta ja hieman harvat hiukset, isohko nenä.. kuvassa miehen silmät näyttivät tuikkivan mutta äsken ne olivat olleet kiinni. Adalmiina oli silti varma että tässä oli sama mies. Kortissa luki nimen kohdalla kuitenkin "Joulupukki, Santa Claus, Saint Nicolaus.

Hetken asiaa mietittyään Adalmiina tuli siihen tulokseen, että kenties mies teki jonkinlaista pukkikeikkaa ja tämä oli siihen liittyvä "virallinen" todistus. Kortissa ei ollut syntymäaikaa mutta asuinpaikaksi oli merkitty Korvatunturi. Nainen laittoi kortin taskuunsa siltä varalta että mies jäisi eloon ja tulisi kenties kyselemään korttinsa perään. 

Joulukalenteri 3.12

 Nyt Adalmiina palasi muistoissaan vuosien taa. Hän oli kerran nuorempana osunut liikenneonnettomuuspaikalle ensimmäisenä. Tuolloin ei ollut vielä kännyköitä mutta lähimpään taloon ei ollut ollut pitkä matka. Hän oli ajanut pyörällään kuin pirun riivaamana ja hakannut talon ovea kunnes se avattiin ja hän pääsi puhelimen luo. Saatuaan yhteyden silloiseen aluehälytyskeskukseen, he olivat talon isännän kanssa ajaneet traktorilla takaisin onnettomuuspaikalle. Tuolloin oli ollut lämmin keskikesän päivä, Adalmiina muisti sen kuin eilisen. Hän oli tämän päivän jälkeen jopa harkinnut hetken aikaa olisiko perushoitajan ammatti sittenkin hänen kutsumuksensa, kuten Alma-tädillä aikanaan. (Lopulta hän oli tavannut lähikioskin luukulla Johanneksen ja tämän matkassa moiset haaveet olivat unohtuneet. Adalmina uskoi kuitenkin, että hänessä olisi ollut ainesta perushoitajaksi!)

Onnettomuudessa oli ollut osallisena kaksi henkilöautoa, joista toinen, ruskea Opel, oli ajautunut kauemmas pellolle. Toinen auto oli ollut vihreä skoda, joka nökötti pyörillään aivan tien vieressä. Kuljettaja istui yhä autossa eteensä tuijottaen kun he pysäköivät traktorin sen viereen. Autoa kuljettanut keski-ikäinen nainen oli ollut selvästi shokissa mutta alkoi kuitenkin jutella hetken kuluttua. Päästyään sairaalasta nainen oli etsinyt Adalmiinan käsiinsä ja kiittänyt. Yhä tänä päivänäkin he lähettivät toisilleen joka vuosi joulukortit, vaikka eivät muuten pitäneetkään yhteyttä. Se oli perinne josta Adalmiina halusi pitää kiinni kynsin ja hampain. Se oli hänelle muistutus siitä, että hän oli pelastanut jonkun hengen. (Huolimatta siitä että nainen ei varsinaisesti ollutkaan loukkaantunut kovin vakavasti mutta aina kun Adalmiina pääsi kertomaan tarinaa jollekin, joka ei ollut sitä vielä kuullut, naisen vammat olivat kerta kerralta hieman enemmän henkeäuhkaavia..)

Toisen auton kuljettajaa ei koskaan löydetty. Tämä oli todennäköisesti ollut humalassa ja poistunut sitten paikalta, niin poliisi oli hänelle kertonut. Adalmiinaakin oli kuulusteltu poliisin toimesta mutta hän ei ollut osannut kertoa juuri mitään mistä olisi ollut apua. Ei, hän ei ollut nähnyt kenenkään juoksevan paikalta eikä osannut sanoa oliko kuski ollut sisällä autossa hänen saapuessaan. Ei, hän oli osunut paikalle kun törmäys oli jo tapahtunut, eikä hän osannut kertoa tarkemmin. Tapaus pääsi kuitenkin lehteen ja vaikka Adalmiina olikin soittanut paikallislehden toimitukseenkin ja sanonut että hänen nimeään saisi vapaasti käyttää jutussa, lopulta häntä ei oltu kuitenkaan mainittu auttajana. Se harmitti lievästi vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen, vaikka tärkeintä olikin tietysti, että kukaan ei ollut kuollut. 

Joulukalenteri 2.12

 "Iskua ei suositella.." Defibrillaattori toisti jälleen tutun monologinsa. "Vaihdetaan." Ella totesi ja viittasi harmaapipoista miestä nousemaan ylös lattialta. Mies oli esittäytynyt Kaunoksi ja oli ensimmäisenä kertonut että ensiapu ykkönen ja kakkonen olivat voimassa ja että hän voisi tarvittaessa auttaa. Hän oli soittanut hätänumeroon ja aloittanut paineluelvytyksen. Tämä näytti sujuvan täysin mallikkaasti, joten Ella päätti antaa miehen jatkaa painelua. 

Lääkärikopteri oli toki tulossa mutta sillä ja toisella tukiyksikköambulanssilla kestäisi kuitenkin hetki saapua avuksi, joten he tarvitsisivat nyt kaikki käsiparit selvitäkseen tilanteesta kunnialla. Varsinkin, kun mukana ollut opiskelija oli osoittautunut täysin toimintakyvyttömäksi. Ella oli yrittänyt saada opiskelijaansa, jonka nimeä ei millään muistanut, toimimaan antamalla tälle yksinkertaisia tehtäviä (kuten etsiä miehen taskusta jonkinlaista henkilöllisyystodistusta) mutta tämä vain seisoi lamaantuneena oven vieressä ja puresteli lakattuja kynsiään.

Ensihoitoyksikön kuskina toiminut Miko oli jo laskeutunut polvilleen ja kokeili nyt lattialla retkottavan miehen sykettä. Ella katsoi monitorilla näkyvää käyrää. "Onko sillä syke? Sinukselta näyttää." Hän katsoi edelleen laitteen piirtämää koukeroa samalla kun kumartui hamuilemaan sormillaan potilaan rannetta. 

"Ei perkele, on sillä!" Miko hihkaisi kuin olisi löytänyt jotain vieläkin mielenkiintoisempaa, kuin palautuneesta verenkierrosta kertovan heikon sykäyksen parrakkaan miehen kaulalla. Samalla hetkellä aseman ovet aukesivat ja sisään marssi kaksi vihreähaalarista hahmoa. 

"Partasen kopterista ensihoitolääkäri Veikkola." Mies sanoi möreällä äänella ja kaikki kääntyivät katsomaan tätä. Ella teki nopean yhteenvedon tapahtumista. "Joo, eli tosiaan mies oli odottelemassa junaa, yksin, lyyhistyi äkisti maahan, muut matkustajat soittivat 112 ja olivat aloittaneet jo elvytyksen. Meillä kohteeseen ajoaika muutama minuutti, lähtörytminä asystole, addua menny kaks kertaa, nyt rosc ihan muutama minuutti sitten. Ei tietoa henkilöllisyydestä, taskusta ei löytyny mitään papereita."

Veikkola katsoi Mikoa ja totesi: "Eli elossa on. Miettinen, hae peti, viedään mies sairaalaan." Ensihoitajat toimivat kuin sveitsiläisen kellon koneisto. Paarit kärrättiin sisään, potilas nostettiin siihen, letkuja ja piuhoja kiinniteltiin ja vajaassa minuutissa parrakasta mieshenkilöä vietiin jo autoon, jonka ovet pamahtivat kiinni jättäen uteliaat katseet tuijottamaan keltaisen pakettiauton takaovien ikkunoita.

Siniset vilkkuvalot heijastuivat pihatien edessä olevasta liikennemerkistä, kuin peräkylän pilkallinen jouludisco ambulanssin kaasuttaessa pois paikalta.  Aseman kahvilan työntekijä Adalmina Ajaste seisoi ulkona tupakalla. Hän ei oikeastaan saisi polttaa työajalla mutta tämänpäivän tapahtumat vaativat nyt totta totisesti pienet hermosavut! Hän näki sinivilkkujen hohteen ja kuuli hiljaisen hälytysajoneuvon ujelluksen vielä kauan sen jälkeen, kun ambulanssi oli kadonnut pihasta. Tästä riittäisi kerrottavaa vielä pitkään! Adalmiinalla oli yllään äitinsä vanha toppatakki, jossa oli karvainen kaulus. Hän ei oikeastaan edes pitänyt koko takista mutta se oli tarpeeksi lämmin. Hänen koppuraksi vaalennetut hiuksensa näyttivät entistäkin vaaleammilta tummaa takkikangasta vasten ja siniset silmät tuikkivat kirkkaina ohuiden kulmakarvojen alta. Hän oli viisissä kymmenissä, kuten tapasi sanoa, olihan 59 edelleen siinä kategoriassa, sillä eihän hän kuusikymppinenkään vielä ollut! Adalmiinalla oli hersyvä nauru, hän piti ihmisistä ja juoruista, luki aina uusimmat käänteet kaikesta mahdollisesta oli kyse sitten oman kylän henkilöistä, suomen tai suuremman maailman julkkiksista. Hän pystyi aina helposti keskustelemaan junaa odottelevien asiakkaiden kanssa milloin mistäkin päivänpolttavasta aiheesta, se oli hänen supervoimansa. 

Joulukalenteri 1.12

 Noni, karvakorvat, tässäpä tämä!

Jos tää kuulostaa jonkun korvaan tutulta, niin KYLLÄ, tää on se sama teksti, jonka piti päästä ilmoille jo viime vuonna. Sillo näitä aikoja oli kuitenki sellaset energiat päällä, että tästä hommasta ei tullu mitää ja se poistui yhtä nopeesti ku oli tänne tullukki.. Ehkä tää tarina saa tänä vuonna onnellisen lopun..

En ota kantaa millaselle yleisölle tää on suunnattu. Aiemmat kalenterit ovat olleet aikalailla kaikelle joulumieliselle kansalle, ehkä tääki sit on.. Jos joku tunnistaa itsensä, tapahtumat, asiat tai jotain muuta tarinasta, se on sattumaa. Vai onko.. 😁 Jouluiloa! Tästä lähtee: 

                                                          ¤¤¤¤

”Iskua ei suositella, jos ei pulssia, jatka elvytystä.” Defibrillaattorin monotoninen ääni kaikui muutoin hiljaisessa asemarakennuksessa, jossa tilannetta seurasi vierestä vain muutama kyytiään odotteleva matkustaja. Suurin osa uteliaista silmäpareista oli jatkanut matkaansa edellisen junan kyydissä sen saavuttua lopulta Viljakylän asemalle puolisen tuntia aikataulustaan jäljessä. Siinä mielessä lattialla makaavalla hahmolla oli ollut tuuria, sillä jos tämä olisi ehtinyt nousta junaan, niinkuin tarkoitus oli, sydänpysähdys olisi tapahtunut keskellä pimeää metsätaivalta, eikä apu olisi ehtinyt näinkään nopeasti paikalle. 

Tuurista puheen ollen, ensimmäinen paikalle muutamassa minuutista ehtinyt ambulanssi oli viereisen isomman kaupungin hoitoyksikkö, joka oli palaamassa edelliseltä tehtävältään. Ensihoitajia oli kaksi ja lisäksi heillä oli mukanaan toisen vuoden sairaanhoitajaopiskelija. 

Yksikön kuski, Miko Miettinen, oli välttämättä halunnut pistäytyä matkan varrelle osuneeseen Viljakylän kuuluisaan karkkikaupaan, sillä joulu oli tulossa ja Mikon pojat tulisivat tänä jouluna vuorostaan hänen luokseen viettämään pyhiä. Hän halusi tehdä joulusta erityislaatuisen ja tarjota jotain, jota poikien äiti Ennea entinen Miettinen, nykyinen Laitila, ei pystyisi mistään loihtimaan. Sitä  herkkua sai vain Viljakylän makeispuodista, eikä Ennea varmasti edes tiennyt moisen herkkukaupan olemassaolosta!

Ajatus siitä, että Ex-vaimo saisi tyytyä olemaan yksin aattona, samalla tavalla kun hän oli ollut viime jouluna, sai Mikon hykertelemään. (Jostain syystä tämä ajatus lämmitti ensihoitajan synkkää mieltä enemmän kuin tieto siitä, että lapset tulisivat pyhinä hänen luokseen.) 

Viljakylän karkkikauppa oli toiminut samalla paikalla jo yli sadan vuoden ajan tarjoten joka vuosi jotain uutta herkkua niin jouluun, juhannukseen, pääsiäiseen kuin ihan tavallisen arkiseen viikonvaihteeseenkin. Perttulasta Viljakylään oli kuitenkin niin helvetisti matkaa(ensihoitajan mietteissä ainakin) että eihän sinne noin vain lähdetty makeisia hakemaan. Kohtalo oli kuitenkin heittänyt heille kuin ihmeen kaupalla keikan Viljakylän kunnantalon takana sijaitsevalle asutusaluelle, jossa oli tietojen mukaan suuri tulipalo. Viljakylän oma ambulanssi oli toisella tehtävällä joten "nakki napsahti" lähimmälle ambulanssille, Perttulan autolle, eli heille. Matkaa oli muutama metri yli kolmekymmentä kilometriä. Keikan piipatessa Mikoa oli alkuun ahdistanut lähteä ajelemaan pikkuteitä jonnekin metsän keskelle mutta ajatus karkkkikauppaan poikkeamisesta oli saanut mieheen uutta puhtia. Hän oli jopa jättänyt huomiotta innokkaan opiskelijan kommentit, jotka liittyivät jollain lailla käsillä olevaan ensihoitotehtävään. Opiskelija oli kollegan vastuulla ja hänen tuli vain sietää tämän läsnäoloa.

Pahoittelut, eksyin aiheesta. Palataan takaisin siihen vihreällä puuverhoilulla vuorattuun puiseen asemarakennukseen, jonka lasiset heiluriovet ja tahrainen linoleumlattia todistivat ensihoitajien ponnistelua. Jostain kaukaa kuului helikopterin tylsistynyt mörinä, joka sekoittui joulukuisen pohjoistuulen henkäisemään viimaan. 

”Toinen adrenaliiniannos meni kello kuustoista kolmeviis.” Ella, yksikön hoitovastuussa oleva ensihoitaja kirjasi ajan sinisen vinyylihansikansa selkäosaan muutaman muun merkinnän viereen. Hän tulisi heittämään niin sanotusti hanskansa tiskiin tai tässä tapauksessa roskiin ja joutuisi kaivamaan muistiinpanonsa aseman jäteastiasta energiajuomapullon ja myslipatukkakääreiden seasta mutta hän ei vielä itse tässä kohtaa tiennyt sitä. (Vaikka jokainen vinyylihanskaansa muistiinpanoja tehnyt hoitaja oikeasti tiesi, että näin tulisi tapahtumaan. Asiaa ei kuitenkaan koskaan ehtinyt miettiä sen tarkemmin, ennen kuin hanska oli jo lentäny roskikseen käsien toimiessa lihasmuistista, jotta aivojen ei tarvitsisi ajatella niinkään paljon.)