”Mikä panos, mikä panos??” Tallitonttu alkoi jälleen hokea silmät kiiltäen. Hän käänteli kortteja käsissään ja hörppi pontikkaa peltimukistaan siihen tahtiin, että mukin kuhmuinen pohja häämötti jo. Möttönenpöttönen rutisti kulmiaan, hänen käsissään ei ollut yhtään valttikorttia, voisiko hän huijata hieman, ihan vähän vain ja voittaa sitten koko pelin? Kotitontun ilmeestä ei voinut päätellä mitään. Oikeastaan kotitonttu oli ylipäätään kaikken epämääräisin hahmo tästä tonttusakista. Hän pukeutui mukavasti kotiasuun, eikä yleensä käyttänyt tontuille tyypillistä hattua. Tänään hän oli kuitenkin vetänyt kaljun päänsä suojaksi vihreän villamyssyn. ”Ulkona on niin kylmä, että punatulkku tuli luistelemaan jäätyneen pääni päälle. Oli pakko laittaa pipo suojaksi.” Kotitonttu oli tokaissut Raparerikuninkaalle, joka oli ihmetellyt tämän hattua. Mistä lie tuonkin pipon löytänyt mutta se tuntui kyllä sopivan jollain tavalla kotitontun kotoisaan olemukseen.
”Minulla on idea.” Puutarhatonttu.. ei vaan siis Möttönenpöttönen hihkaisi ja heilautti lapasen verhoamaa kättään. Pelataanko tänä vuonna siitä, että häviäjä joutuu kulkemaan joulutontun kintereillä ja kertomaan lasten törttöilyistä koko sen ajan, kun tonttu on täällä tekemässä muistiinpanojaan. Minä olen seurannut sen tontun toimia nyt niin monena vuonna, että ihmettelen miten sekin jaksaa moista touhua.”
Tallitonttu joi kolmatta kupillista pontikkaa ja hänen poskensa punoittivat enemmän kuin Petteri punakuonon kuuluisa nenä ikinä. ”Hyvä idea!” Hän huudahti ja nosti mukiaan. Kortit pöytään! Sitten hän röyhtäisi kuuluvasti ja nuokahti vasten Möttöspöttösen olkapäätä ja nukahti. Totta tosiaan, metsätontun pontikka oli petollista. (Kuulemani mukaan, jos nyt ihan rehellisiä oltiin, tallitontun väsymys kuului kuvioon yhtä varmasti kuin se, että Möttöspöttönen jäätyi kiinni hankeen ensilumen sataessa. Tavallaan se toi lohtua, kun tietyt asiat toistuivat vuodesta toiseen. Tontut pitivät rutiineista siinä missä ihmisetkin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti