”Hihi, ompahan vaan onnetar jakanut huonot kortit tallitontulle.” Möttönenpöttönen naureskeli, eikä yrittänytkään peitellä vilkuiluaan viereensä torkahtaneen tallitontun pelikortteihin. ”Taitaa olla selvillä kuka tämän pelin on hävinnyt.” Hän jatkoi ja katsoi sitten muita tonttuja. ”Anna toisen torkkua, ei tallitontusta oikeastaan ole pelaajaksi, sehän tiedettiin jo etukäteen.” Kotitonttu sanoi ja järjesteli omia korttejaan. Hänellä oli paljon valtteja, eikä näin ollen hätää. Hän ei ainakaan häviäisi tämänvuotista turnausta. (Uskokaa tai älkää mutta tontut olivat sille päälle sattuessaan hyvinkin kilpailuhenkisiä.)
”Tallitonttu on ollut jo monta vuosikymmentä työttömänä, kun tämän kylän viimeinenkin pikkutalli lopetti toimintansa. Isoissa ratsastuskouluissa on nuorempia ja vilkkaampia tonttuja, jotka jaksavat ihmisvilinää ja vaihtuvia hevosia ja poneja. Vanhanajan tallitontuilla on enää kovin vähän kysyntää, joten hän tuntee olevansa jollain tavalla tarpeeton.” Kotitonttu raapi partaansa ja katsoi ensin muita ja antoi sitten utuisen katseensa vaeltaa vuosisatojen ajan tuntemaansa tallitonttuun, joka nojasi Möttöseen ja kuorsasi nyt jo varsin äänekkäästi.
”Niin se vain on, että ajat muuttuvat ja arvostus tonttuja ja muita metsänhenkiä kohtaan vähenee koko ajan. Kohta meihin ei usko enää kukaan!” Hiljaa istunut saunatonttukin puuttui puheeseen muiden nyökytellessä ymmärtäväisinä. ”Onneksi saunaperinne on sentään säilynyt, vaikka tunnelmallisia ulko- ja savusaunoja onkin kovin paljon vähemmän kuin ennen. Vaikka toisaalta, en kyllä kaipaa sitä tuhkan ja noen määrää, joka tarttui partaani siitä häkäpönttösaunasta, joka oli aikanaan tuossa joen varressa.” Tonttu jatkoi muistelmiaan. Tonttujoukko oli hetken hiljaa, kuin kunnioittaakseen vanhoja, hyviä aikoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti