Joulupantakisan pettymyksiä ja muuta jouluista

Noni, se on joulut juhlittu ja kohta on paluu arkeen. Nii, paitsi että tänään on vuoden viimenen päivä ja joku on vissiin näistä korona-rajoituksista huolimatta aikeissa juhlistaa sitä tänään jotenkin. Itse menen huomenna töihin, joten tyydyn korkkaamaan tänä iltana vuosikertapommacin pakastepitsan kaveriks :D 

Mutta hei, mennään vielä hetki joulutunnelmissa, eikös? Ensvuonna voidaan siirtyä sitte jo johonki jännempään juttuun, voin esim pitää päiväkirjaa aiheesta "Jennin autoton kevät." 

Tässä ekana kuitenkin miun ja miun häiriintyneen perheen hauska jouluvitsi, josta tuli äkisti räjähtäen vakavamielinen kilpailu: JOULUPANTAKISA! (luetaan sellasella tuomionpäivän äänellä.)

Monissa paikoissa (en siis oikeesti tiiä mutta tää alotus vaatii nyt vähä tällästä pohjustusta)porukalla on joulun vietossa "ugly christmas shirt" eli ruma joulupaita. Ne on niitä (muovisia)neuleita, joissa on joku jättimäinen poron tai lumiukon kuva rinnuksilla. Meillä on siitä jalostunu muoto, eli pidetään paidan sijaan joulupantaa. Meistä 2/3 on käsityötaitosia, joten teemme pannat ite ja yks tilaa sitte alibabasta. Tästä seuraa se, että tää kisa on oikeestaan kahden titaanin taistelu mutta jotta tästä tulis vähä jännempää, ollaa otettu tuo ykski hahmokin mukaan. (Se tosin aikoo ensvuonna rakentaa ite pantansa, saa nähä tuleeko tästä jännempää sit!)

Tänä vuonna mie olin varma voittaja, ainaki omasta mielestäni. Olin vielä hetki ennen kilpailupäivää huolissani siitä, että kaikilla muilla ois valot ja mie jäisin sen takia kisassa hännille. Lopulta himmee jarrukin luopu valosarjasta, joten miun ei tarvinnu olla enää niin huolissani. 

Mitenkö miun hieno panta rakentuu? Tässä vinkkejä, jos tahotte vaikka ensjouluna itekki askarrella moisen. Eli tarviitte vaan:

Pannan. Mikä tahansa peruspanta käy.

Vanua tai muuta vastaavaa höttöä, joka simuloi lunta. Tätä voi löytyä vaikka jonku vanhan pehmolelun uumenista mutta ite ostin nyt ihan kaupasta uuden paketin, kun tartten sitä sit muutenki kaikkeen kauneudenhoitoon.

Koristeita, superliimaa, sakset..

Löysin kirpparilta tollasia pieniä lahjapaketteja, joita voi tarvittaessa vaikka valmistaa ite. (Riippuen siitä kuinka tosissaan tän pannanvalmistuksen ottaa ja kuinka paljon aikaa, rahaa ja tupakkaa on valmis laittamaan kiinni tähän askarteluun..)

Lisäksi askarteluun kuuluu se, että samalla syödään herkkuja. Itellä oli tässä tarjolla daimia, koska tykkään siitä, mutta voit syödä mitä mielesi sillä hetkellä halajaa. (Ite en suosittele lakuja, koska ne on jotenki häiriintyneitä mutta moni niistä vaan tuntuu pitävän, eli antaa kaikkien kukkien kukkia..perunanki. Vai miten se meni?)

Sitte ei muuta ku liimaa siihen pantaan, pumpulia päälle ja kiinnittelemään koristeita joko liimalla tai ihan vaan neulalla ja langalla. Lopputulos on suunnilleen tää:

Tässä kaikki kilpailijat:

Olin siis varma voitostani, vaikka huomasin heti että Himmee jarru oli taas laittanu vähä isomman vaihteen päälle viimevuoteen verrattuna. Tehtiin tästä feispuuk-äänestys ja viimevuodesta viisastuneena yritettiin tehdä äänestystavasta vedenpitävä: Peukku ylös=minä, ihastu-sydän=himmee jarru, nauruhymiö=alibaba. Eli siis painat sitä nappulaa, jota tahot äänestää. Ohjeissa sanottiin vielä, että jos oot meiän kaikkien kaveri, huomioi, että vaan yks ääni/hahmo. Ei, ei onnistunu, vaan useammassa paikassa oli painettu milloin peukkua, milloin sydäntä. Ei siinä muuten mitää mutta MIU VOITTO VIETIIN TÄN ASIAN TAKIA! Jury oli sitä mieltä, että olin saanu ylimääräsiä ääniä, koska peukku on yleisin reagointitapa ja sitä oli paineltu vähä sielä sun täällä. 

Nielin siis tappion karvaan kalkin ja vetäydyn luolaani muhittelemaan ensvuodelle sellasen discopannan, että himmee jarru jää telineisiin! Itseasiassa saatetaan alibaba-hahmon kanssa suunnitella jotain yhtenä rintamana! Enää pitää keksiä miten saatais äänestysuurnat vedenpitäviksi, ideoita?

***

Seuraavaks vipot joulutunnelmat meiän perinteisiltä piparinpaistopäiviltä. Tässä ei riitä enää pelkät daimit, vaan tarvitaan jotain vahvempaa:

Jokavuotinen piparitalo alkaa valmistua sillä, että tehdään hyvät kaavat, piirretään ne tarkasti viivottimella, taikina kaulitaan ja leikataan suoraan leivinpaperin päällä, että se taikinaseinä ei vääristy liikuteltaessa. Reunat raastetaan tasaseks ja sitte.. Se seinä heitetään lattialle että se särkyy tuhanteen osaan. Kyllä, vihaan leipomista ja joka vuosi saan jonku muistutuksen miksi:

No, parisataa kirosanaa ja tositosi paljon kaikenlaista sokerimassaa, niin kyllä siitä talo saatiin. Kummitustalo nimittäin!

Lapset oli ihan täysillä mukana tässä. Toinen teki zombien, jolla on silmät kädessä. Se asuu tuolla talossa, eikä sitä nyt näissä kuvissa näy.

Lisäks meillä oli mm:

Pääkalloprinsessa, joka on tehny itellee kruunun sen vihollisen sääriluista:

Kissa, jolla on peräreiän peittävä koru:

Kouvolalainen neito, joka on käyny virossa tissileikkauksessa. Vaan nännit jäi mutta on sillä rusetti päässä ja kaksoset tulossa. Leikkaushaavat vähä vielä vuotelee..

Sit vähä onnistuneempi versio. Ensvuonna pitänee siirtyä jo bärsseimplanttien puolelle, kun ei taida enää isompia tissejä paljon saada mahtumaan? 

Hei apua, pitäskö tähä laittaa joku ees vähä joulunen kuva? 

Nooo.. Perinteinen itämaantietäjäpingviini, jolla on pyssykkä mukana? Mikä sen joulusempaa tai perinteisempää :)

ja tässä vielä tätä joulun taikaa, Maria kantaa väsynyttä jeesusta harteillaan. Se on myös nykyaikaista tasa-arvoa, eli ei sen tartte aina olla mies joka kantaa naista vaan voi olla myös toisinpäin!

Ihanaa mennyttä joulua ja mahtavaa alkavaa vuotta. Ollaan kuulolla :D

 

Joulukalenteri osa 24

  Joulun tuoksu leijaili kotitontun nenään ja herätti tämän mukavasta unesta. Aattoaamu oli sarastanut ja talo täyttyi tutusta hälinästä. Ihmisiä hyöri ja pyöri joka suuntaan. Joulukuusta koristeltiin, valoja ripusteltiin, kynttilöitä sytytettiin, ruokaa laitettiin, paistettiin ja keiteltiin. Tarmo istui hyllyn reunalla, katseli tuttua kaaosta kaikessa rauhassa ja nuoleskeli sokerisia sormiaan. Kuinka hän pitikään tästä tunnelmasta ja varsinkin hetkestä, kun kaikki istuisivat samaan pöytään ja rauhoittuisivat nauttimaan joulusta. Tätä rauhaa oli kaivattu Tarmonkin sisimmässä jo usean vuoden ajan. Hän oli pakoillut harmaakarhuja, joutunut koko ajan kurkkimaan olkansa yli, eikä ollut saanut kunnolla edes nukuttua. Ei se ollut tontun elämää se. 

Onneksi se oli nyt mennyttä, Tarmo ajatteli. Hän oli tehnyt lupauksen olla enää ikinä sotkematta raha-asioitaan, sen enempää kuin muitakaan asioitaan. Tarkemmin ajateltuna, Tarmoa ei voisi vähempää enää kiinnostaa jännityksen hakeminen uhkapelien maailmasta. Hän näki nyt mitä todelliset rikkaudet olivat, eikä niitä voinut ostaa. Nyyti oli antanut Tarmolle itse kutomansa villasukat. Ne oli tehty punaisesta langasta, varmasti samasta, jonka lämmössä Nyyti piti kohmeisia sormiaan. Tarmon ihmetellessä asiaa tämä oli näyttänyt hienoja karvatumppuja, jotka hiirinaamarihahmo oli hänelle antanut. Ne olivat varmasti lämpimät. Riihitonttu oli saanut kirjan, jossa oli lueteltu koko riihitonttujen sukupuu alkaen aamuruskon alusta. Siinä oli paljon tonttuja! 

Iltapäivän hämärässä alkoi rauha laskeutua. Aave aikamieli leijaili kaikkien ympärillä luoden joulun tunnelmaa ja taikaa, sitä, jota koettiin vain joulun päivinä. Kohta juhlittaisiin uuden vuoden alkua, tehtäisiin taikoja, jotta tuleva vuosi olisi entistä parempi. Annettaisiin lupauksia, jotka unohtuisivat kevääseen mennessä. 

Tarmo katseli ikkunasta sisälle taloon vielä pienen hetken ajan ja lähti sitten tallustamaan kohti riihitontun työkaluvajaa. Taivaalla välähti jotain kirkasta, ehkä se oli Huisku poroineen, pukkeineen ja lahjoineen. Kenties se oli tähdenlento, joka otti vastaan toiveita. Tai sitten siellä kimalteli timantti, josta harmaakarhut kuulema edelleenkin taistelivat. Tonttu huokaisi raskaasti ja lähetti toiveen siltä varalta, että taivaan halki kulki tähdenlento. Hän toivoi, että myös karhut oppisivat etteivät rikkaudet lopulta tuoneet ikuista onnea, vaikka hetkellisesti varmasti auttoivatkin auvoisen elämän lähteille. Sitten hän toivoi pikaisesti vielä toisenkin toiveen, sen hän lähetti Tullen ja Vladin puolesta. Kumpa tämä kaksikko saisi tanssia ja laulaa yhdessä vielä monen monta kertaa, luoden ympärilleen hyvää mieltä. 

Ehkä joulun taikaa oli se, että kaikki olivat löytäneet paikkansa, puolikkaansa ja elämänsä tarkoituksen. Tarinan hahmot olivat saaneet uusia ystäviä, muistaneet vanhoja pienillä eleillä ja lahjoilla, päässeet talven ja joulun tunnelmaan, sekä irti vanhoista myrkyllisistä tavoistaan. Vai oliko tämä kaikki sittenkin vain sattumaa, eikä aaveita, tonttuja, hiirinaamaria kantavia hahmoja tai tanssivia näätiä ollut olemassa? Jos kuitenkin uskot satuihin, edes ihan pienen tähtihippusen verran, joulustasi saattaa tulla hieman taianomaisempi. Kokeile, se ei maksa mitään!

Ihanaa joulua tyypit, erityisesti miun aktiivilukija(t). Ens vuonna vähemmän pitkiä tarinoita ja enemmän sekoja tekstejä :D Syökää suklaata ja vaikka vihreitä kuulia, soittakaa kaverille, vetäkää viltti korviin ja kuunnelkaa joululauluja. Palataan taas :)

Joulukalenteri osa 23

 Tarmo, Nyyti, Huisku, riihitonttu, hiirinaamaria kantava hahmo, pari jänistä(joista ainakin yhdellä oli korkkiruuvikiharretut viikset) ja suuri joukko muita metsän ja pihapiirin eläimiä etsivät parasta paikkaa kallioreunan esiintymislavan välittömästä läheisyydestä. Tarmo vilkuili hymyillen ympärilleen ja huomasi samalla kaikkein synkimmässä reunassa istuskelevat lepakot. Yksi niistä oli hieman muita suurempi, tämän täytyi olla Renni. Lepakot näyttivät innostuneilta, ne supisivat toisilleen herkeämättä. Jopa Renni tuntui hymyilevät hiukan. Kaikki istuivat mukavasti juuri samalla hetkellä, kun Pohjantähti heitti sumuviitan yltään ja alkoi valaista lavan yläpuolella niin kirkkaana, että Tarmo joutui jopa hieman varjostamaa silmiään. 

Ensimmäisenä esiin marssivat kiiltomadot. Ne olivat hieman kohmeisen oloisia, koska eivät yleensä kuljeskelleet lumihangessa. Tulle oli varmasti patistellut madot lämpimästä kotikolostaan hyiseen iltaan juuri tätä esitystä varten. Ne kiilsivät vihertävää valoaan, joka loi yhdessä Pohjantähden tuikkeen kanssa metsän ympärille jännittävän säihkeen. Sitten alkoi kuulua jonkinlaista kurnuttavaa ääntä, joka sai seurakseen hieman epävireisen .. laulun. (Kai sitä on lauluksi kutsuttava, vaikka raakkuminen saattaisi olla oikeampi termi. Itätuulen tarinassa tämä oli kuitenkin laulua, joten olkoon niin.) 

Tulle hyppäsi ensimmäisenä lavalle ja heti perässä esiin lennähti Vlad. He tanssivat, lauloivat, hyppivät, kierivät, pyörivät ja esittivät selvästi harjoiteltuja liikkeitään musiikin tahtiin. Tähdestä ja kiiltomadoista lähtevä tuike heijastui molempien silmistä.

 Lopulta koko yleisö intoutui mukaan ilonpitoon, jopa Renni, joka tanssitti lauluvarpusta ja esitteli tälle karvaisia siipiään. Nyyti oli työntänyt sormensa hiirinaamarihahmon taskuihin pitääkseen ne lämpiminä, kun he tanssivat yhdessä. Riihitonttu oli ottanut hatun päästään ja pyöritteli sitä ilmassa niin että tämän kalju päälaki heijasteli valoa discopallon tavoin. Tarmo hymyili ja vilkutti Vladille ja Tullelle. 

Yön laskeutuessa juhlatunnelma alkoi hiipua. Jänikset lähtivät ensin, varmaan etsimään sähköjohtoja järsittäviseen. Sitten poistui Huisku, jonka oli mentävä valmistautumaan huomiseen jouluaaton lahjanjakoretkeen. Tarmo näki, että Renni jutteli hetken aikaa Vladin kanssa, taputti tätä sitten tuttavallisesti olkapäälle ja kietoi karvaisen siipensä hihittävän varpusen ympärille ohjaten tätä lepakkoluolaa kohti. Tulle hymyili ja tarjoili viimeiset rippeet mehukannunsa pohjalta. Kiiltomadot lähtivät ryömimään takaisin luolaan. Niiden loisto oli jo lähes sammunut joten nyt oli korkea aika mennä takaisin lämpimään lataamaan akkuja. Sammakkoherra aukoi suutaan mutta ei saanut sanottua pihaustakaan. Se oli kurnuttanut koko illan, eikä edes mehu saanut ääntä enää kulkemaan. Kurnuttajan silmät pyörivät villisti, kun vanha varis lennähti sen luo. He lähtivät yhdessä jatkamaan matkaansa sinne, minne metsän muusikot yleensä menivät onnistuneen konsertin jälkeen. 

Sinä iltana Tarmo nukkui keittiön komerossa, sokeripussin ja siirappipurkin välissä, nähden unta joulumielestä, iloisesta juhlasta ja talvisesta maisemasta. Sitten koitti jouluaattoaamu..

Joulukalenteri osa 22

Illan hämärtyessä Tarmo katseli pihatien varteen sytyttämiään pieniä lyhtyjä. Ne loistivat vasten tummaa yötä kuin urheat tähdet taivaalla. Eiväthän ne varsinaisesti jänisten tuhoamia ulkovaloja korvanneet mutta saisivat nyt kelvata tähän hätään. Pitäisi tiedustella Huiskulta osaisiko tämä korjata valojen sähköjohtoa. Huisku oli yleensä melko kätevä kaikissa pienissä korjaustoimissa. 

Tarmo tömisteli töppösiään saadakseen varpaansa lämpiämään. Hänen pitäisi hankkia uudet kengät, vanhat eivät enää juurikaan lämmittäneet. Hän nosti vielä hetkeksi katseensa taivaalle, ehkä tähdenlento osuisi kohdalle ja toiveen voisi esittää suoraan sille. Yläilmoissa ei näkynyt jälkeäkään sen enempää kiertotähdestä, pakkasukon henkäyksestä kuin aave Aikamielen jättämistä jouluhuuruistakaan. Äh, parempi mennä sisälle ennenkuin varpaat jäätyisivät kiinni kuuraiseen maahan. 

"Tarmo, Tarmo!" Joku kutsui häntä. Nyyti kiiruhti tallin takaa häntä kohti heilutellen jotain käsissään. Mihin tämä onneton oli jättänyt sormiensa lämmikkeenä toimineen lankarullansa? Tarmo oli kysymäisillään sitä mutta Nyyti ehti ensin ja ojensi pientä kirjekuorta Tarmolle. "Tässä, lue tämä." 

"Meillä on ilo kutsua kaikki tämän pihapiirin asukit seuraamaan metsän hienointa jouluesitystä tänä iltana kun Pohjantähti alkaa loistaa. Tarjolla iloa ja isoäidin pihlajanmarjamehua.

Tulle ja Vlad."

Tarmo laski kirjeen käsistään ja hymyili tyytyväisenä. Hän oli arvannut että nuo kaksi keksisivät varmasti yhdessä jotain tälläistä. Heistä tulisi vielä kuuluisia! Mutta, voi apua, joko Pohjantähti oli noussut loistamaan? Tarmo katsahti taivaalle mutta ei nähnyt kirkasta loistetta missään.

"Kirjekyyhky oli unohtunut matkalla seuraamaan harmaakarhujen keskinäistä kinastelua, olivat painineet ilmeisesti jonkinlaisen helyn takia. Tilanne oli kuulema ollut niin mielenkiintoinen, ettei pulu ollut voinut millään jättää sitä näkemättä. Tiedäthän kuinka sensaatiohakuinen se on! Se lensi vasta aivan hetki sitten pihan ylitse ja pudotti tämän kutsun. Ajattele jos emme olisi saaneet sitä ajoissa!" Nyyti selitti tohkeissaan ja huitoi ilmaa paljailla käsillään. "Meillä on jo vähän kiire, että ehdimme näkemään shown ajoissa, tule. Muut odottavat polulla."

Nyyti ja Tarmo lähtivät kipittämään niin lujaa, kun pienistä kintuistaan pääsivät. He halusivat nähdä metsän hienoimman joulushown aivan alusta.

Joulukalenteri osa 21

Tarmo meni ulos vajasta ja näki pihalla pienen, mustan läiskän, joka erottui valkoisella hangella hämärästä huolimatta. Läiskän reunalla istui kukapa muukaan kuin metsäjänis, jonka viiksikarvat olivat kuin vieterit. Nuo otukset ne eivät sitten koskaan oppineet! 

Tarmo taapersi lähemmäs. ”Oletko kunnossa?” Jänis tuijotti eteensä kuin sähköiskun saaneena. Tai siis, hetkinen, niinhän siinä juuri olikin käynyt ja siksi jänis näyttikin siltä. Sähköiskun saaneelta siis. Kihartuneiden viiksikarvojen lisäksi sen korvat töröttivät epätavallisen pystyssä. ”Vau, parasta sähköä jota olen aikoihin maistanut!” Jänis totesi ehkä enemmänkin itselleen kuin vastatakseen Tarmon kysymykseen. Lähemmin tarkasteltuna pupun silmätkin tuntuivat säihkyvän epätavallisen kirkkaina. Tästähän pitäisi huolestua. Mitä jos jänis alkaisi vilkkua jouluvalojen tahtiin? Tai säteillä valoa nenänpäästä? Se ei voinut olla terveellistä. 

Nyt jänis tuntui huomaavan edessään seisovan kotitontun ja sanoi: ”Hyvää joulua vaan siulekki. Mahtavat juhlat teillä täällä. Mie oon sanonu aina kaikille, että täällä on hyvä meno, kesät talvet! Paras! Ei pukupakkoa, saa tulla sillä turkilla mikä nyt aina sattuu päällä olemaan. Toisissa paikoissa ne on tosi tarkkoja pukukoodista mutta tässä talossa sitä osataan juhlia kiinnittämättä huomiota epäolennaisiin yksityiskohtiin!” Jänis ravisteli päätään ja yritti sukia kieroja viiksiään.

”Tuota, anteeksi vaan, en nyt aivan ymmärrä mitä tarkoitat?” Tarmo kysyi ihmeissään. Niin paljon kun hän olikin metsäjänisten touhuja seurannut, ei hän ollut koskaan oikein ymmärtänyt näiden mieltymystä sähköjohtoihin. ”Ei siun tarttekaan, en taia aina ihan ymmärtää itekkään.” Jänis vastasi ja lähti sitten loikkimaan metsän reunaa kohti. ”Nähhään taas, jos ei sokeiks tulla!” Tämä hihkaisi mennessään. Tarmo, ihan tavallinen kotitonttu, jäi seisomaan pihalle rikkinäisen sähköjohdon pätkän vierelle. Hän mietti kuumeisesti millä estäisi jäniksiä hölmöilemästä pihassa mutta ei keksinyt yhtään hyvää ratkaisua. 

Joulukalenteri, osa 20

 Seuraavat päivät tuntuivat Tarmon mielestä kuluvan kuin siivillä. Pikkuisen kotitontun olo oli niin keveä, että töppöset meinasivat suorastaan irtautua maasta. Ja mikä parasta, tämän teki jälleen mieli laulaa. Ja hän lauloikin, ikiaikaisia tonttujen keskuudessa kuultuja joululauluja, joiden hieman epävireiset soinnut kaikuivat pitkin pihaa Tarmon kävellessä polkua pitkin. 

Nyyti oli varmasti jossain lähettyvillä, sillä punaisen villalankakerän pää oli takertunut pihakuusen oksaan ja siitä jatkui lankavana aina pihavajan tonttuovelle saakka. Tarmo astui sisään lankaa kerien ja näki ensimmäisenä riihitontun ja pikku Nyytin, sitten joulunhenki aave Aikamielen ja vieläpä hiirinaamioisen hahmonkin. ”Kas, tehän olette kaikki täällä!” Tarmo totesi ja muut hymyilivät hänelle. ”Puhuimme juuri siitä, kuinka sinä olet saanut asiasi järjestykseen.” Riihitonttu sanoi päätään nyökytellen ja katsoi Tarmoa, joka punastui hieman. ”Ai, ai te tiesitte siitä minun pikku.. ongelmastani?” ”Kyllä, koko metsä kuiskaili siitä. Suoraan sanottuna olimme hieman huolissamme kuinka sinun käy!” Nyyti niiskutti ja otti vastaan Tarmon ojentaman lankatupon. ”Kamalaa, jos se karhu olisi vaikka syönyt sinut!” 

”Niin. Onneksi niin ei tapahtunut.” Tarmo sanoi ja vaikeni. Riihitonttu sen sijaan puki sanoiksi sen, mitä kaikki ajattelivat: ”Sinä olet auttanut muita ja aivan samalla tavalla sinäkin saat apua ongelmiisi, kunhan pyydät. Yksin murehtiminen saa asiat muuttumaan entistä suuremmiksi.” Tarmo tyytyi nyökkäämään, eikä sanonut mitään. Riihitonttu oli niin viisas. Olihan tämä tietysti monta sataa vuotta Tarmoa vanhempikin. Ehkä hänkin viisastuisi vuosisatojen saatossa yhtä teräväpäiseksi.

Tontut viettivät iltapäivän vajassa juoden mansikkamehua ja pohtien tulevaa joulua. Se oli aivan nurkan takana! Samassa vajan hämärään valoa tuonut ulkotuikku sammui. ”Ei kai vaan..” Tarmo ehti todeta ja läimäytti sitten itseään kasvoihin. Hän oli unohtanut käydä juttelemassa metsäjäniksille!

Joulukalenteri osa 19

Karhu oli niin innoissaan kiiluvasta timantista, että tämä tuskin huomasi velkaantuneen kotitontun ympärillän hehkuvaa, aaveen muotoista joulumieltä. Tarmo sen sijaan ymmärsi sittenkin, mitä Aikamieli oli tullut hänelle kertomaan. Tonttu sulki suunsa ja ajatukset rikkauksista ja nettikasinoiden vilkkuvista valoista pirstaloituivat hänen päässään pieniksi hehkuiksi, jotka häipyivät unholaan. 

Aikamieli katsoi kotitonttua ystävällisesti ja hymyili. Se osasi lukea ajatuksia ja näki, että tonttu oli juuri saanut suuren lahjan, se oli tajunnut ettei rikkauksien tavoittelu tuonut lopulta onnea, ehkä jopa päin vastoin. Sen sijaan, että olisi jäänyt keskustelemaan äkkirikastumisesta metsän velkojakarhun kanssa, Tarmo totesi: ”Eiköhän velka ole tuolla kuitattu, eikö niin. Kerro kotipesääsi terveisiä, että me emme varmaankaan enää tapaa.” Karhu ei kiinnittänyt pikkuiseen ukkeliin enää mitään huomiota, kääntyi vain kannoillaan timanttia tuijottaen. Sen kuono loisti kilpaa kirkkaiden silmien kanssa sormuksen valossa. ”Hyvää joulua vaan.” Tarmo huudahti karhun perään saaden tältä vastaukseksi nopean käpälän heilautuksen tämän kadotessa kuusikkoon. 

”Teit oikein.” Aave aikamieli sanoi. ”Toivottavasti olet oppinut tästä jotain.” Tarmo oli käynyt läpi niin suuren tunnemyrskyn, että tämä alkoi helpottuneena itkeä suureen ääneen. ”Olen! Lupaan etten enää ikinä pelaa uhkapelejä, en lainaa rahaa enkä varsinkaan pakoile ongelmia, kun niitä tulee kohdalle!” Tonttu itki niin että tämän punainen nenä muuttui entistä punaisemmaksi ja kyyneleet lensivät kaaressa tämän jalkojen juureen. Aikamieli antoi tontun itkeä helpotustaan ja jatkoi sitten: ”Asiat järjestyvät aina tavalla tai toisella mutta eivät niin, että annat niiden kasautua mustaksi taakaksi mielesi sopukoihin.”

Tarmo pyyhki nenäänsä märkään lapaseensa ja nikotteli: ”Kiitos. Minä menen nyt kotiin.” Sen sanottuaan kotitonttu ampaisi juoksuun. Poniaitauksen nurkalle saavuttuaan hän vilkuili, ettei Vlad ollut sattumaltakaan palannut. Pikku lepakkoa ei kuitenkaan näkynyt. Hyvä niin. Ehkä sekin oli tehnyt asiat oikein, vaikka se oli vaikealta varmasti tuntunutkin. Nyt Tarmo menisi hetkeksi lämmittelemään ja alkaisi sitten suorittaa kesken jääneitä askareitaan. Joulumielikin oli palannut!

joulukalenteri osa 18

Hän nosti pussin esiin ja ojensi sen karhulle. ”Tässä.” Karhu otti sen ja käänteli käpälissään yrittäen saada pitkän kyntensä tiukan solmun alle. Tarmo nousi ylös ja päätti ottaa jalat alleen. Hän ei tiennyt mitä pussukka sisälsi, tuskin mitään arvokasta kuitenkaan. Hänellä olisi tasan niin kauan aikaa paeta, kun karhu taiteilisi solmun parissa. Jos hän tästä selviäisi, hän ei pelaisi uhkapelejä enää ikinä, eikä varsinkaan lainaisi kolikoita keneltäkään, vähiten harmaakarhuilta. Samassa pussukan ympärillä ollut naru antoi periksi ja se aukesi paljastaen sisältönsä.

 ”Oooh!” Karhu totesi haltioituneena ja muutaman juoksuaskeleen ottanut Tarmo pysähtyi kääntyen katsomaan taakseen. Velkaa perimään tullut otus piteli Tarmon tarjoamaa pussia käpälissään ja hoki innoissaan: "Kaunis, kaunis!" 

Sisältä loisti säde, joka valaisi karhun naamaa saaden tämän näyttämään suorastaan satukirjan sankarilta. Se poimi näppärästi jättimäisiin kouriinsa pienen esineen, jonka Tarmo tunnisti sormukseksi. Timanttisormukseksi! Tuo oli varmasti vaikka kuinka arvokas! Miksi hän ei ollut muistanut Tullen antamaa lahjaa aiemmin, katsonut sen sisälle? Tuolla helyllä olisi voinut tehdä vaikka mitä, se oli enemmän kuin tarpeeksi velan maksua varten. 

Ajatus laukkasi villisti Tarmon mielessä. Hän olisi voinut käyttää osan siitä nettikasinolla ja tällä kertaa voittaa oikeita, suuria summia. Hänen täytyisi saada sormus takaisin karhun käpälistä. Ehkä nalle ymmärtäisi järkipuhetta? Jos hän kertoisi tälle, ettei ollut tarkoittanut, että harmaakarhut saisivat sormuksen itselleen, hän halusi vain näyttää aarteensa. Todistaa, että velka saataisiin maksetuksi aivan tuossa tuokiossa, kunhan hän vain saisi muutettua tuon sormuksen lanteiksi..

Tarmo manasi asiaa mielessään ja aukaisi jo suunsa jotta saisi esitettyä asiansa edessään seisovalle karhulle. Samassa hän näki Aave Aikamielen leijuvan vieressään. Mitä tuo aave nyt hänestä halusi? 

Joulukalenteri osa 17

 Tarmo lensi tähtitaivaan yllä. Alapuolella näkyi valkoinen maa, kotitalo ja sen pihassa laiduntavat ponit, aitaus, metsä, jonka siimeksessä hassu näätä ja pieni lepakko nyt istuivat yhdessä pihlajanmarjamehua hörppien. Hänen olonsa oli kevyt, kuin hän olisi muuttunut painottomaksi, pelkäksi energiaksi. Vieressä lensi jotain, mikä se oli? Aave Aikamieli, tietysti! Tarmo hymyili ystävälliselle joulun hengelle. ”Tarmo, kuule, sinulla on käsissäsi kaikki mitä tarvitset. Asiat järjestyvät kyllä, usko minua.” Aave sanoi ja katosi pimeyteen.

Tarmo oli kysymäisillään mitä tämä tarkoitti mutta äkkiä tulikin lämmin ja.. jotain märkää. Märkää? Tarmo havahtui hereille tuntiessaan uuden, kostean lipaisun kasvoillaan. Sitten hän tajusi: Harmaakarhu oli syönyt hänet! Tarmo raotti varovasti silmiään ja tajusi, että oli edelleen metsässä, eikä suinkaan karhun vatsassa. Jättimäinen otus oli yhä siinä mutta se ei ilmeisesti aikonut syödä häntä, vaan nuolaisi karhealla kielellään. Sitten uudestaan. Lämmin henkäys tuntui myös Tarmon ympärillä ja hän uskaltautui katsomaan kohti karhua, joka tuijotti häntä ruskeilla silmillään. 

”Tarmo?” Karhu sanoi varovasti kääntämättä katsettaan. Tarmo oli niin hölmistynyt tilanteesta, että ei osannut sanoa mitään. Karhu otti paremman asennon, istahti tontun viereen ja jatkoi sitten: ”Etkös sinä ole Tarmo?” 

”O..Olen.” Tonttu vikisi ja nousi hänkin istumaan. Ainakaan karhu ei ollut vielä popsinut häntä suuhunsa, ehkä tästä selvittäisiin puhumalla. ”Olemme etsineet sinua.” Karhu sanoi. ”Sinulla taitaa olla jotain annettavaa meille.” Se jatkoi madaltaen ääntään. ”Niin, joo, kyllä. Pahoittelut, tässä on ollut nyt vähän kaikenlaista..” Tarmo kierteli ja yritti pää sauhuten miettiä kuinka pääsisi livahtamaan tilanteesta.

 ”Ei se mitään.” Karhu sanoi ystävällisesti ja ojensi jättimäisen käpälänsä kohti tutisevaa kotitonttua. ”Voit maksaa velkasi tässä ja nyt, niin jätämme sinut rauhaan.” ”Joo, hyvä idea, suorastaan aivan mahtipontisen mainio!” Tarmo nyökkäsi jäykästi ja nielaisi niin äänekkäästi, että se kuului taatusti kotitalolle asti. Voi kun hän osaisi telepatiaa ja pystyisi kutsumaan apua. Tai osaisi morsettaa myyrille, jotka voisivat tulla pelastamaan hänet. Ei, hän ei osannut mitään erikoistaikoja kuten hiirinaamari ja Huisku. Ei auttanut kuin yrittää päästä karkuun. ”Odotas, se on täällä jossain..” Hän alkoi kaivella laukkuaan saadakseen hieman lisäaikaa suunnitella pakoaan. Kassissa oli tyhjiä eväspapereita, pieni huopapalanen, kuusen käpyjä ja.. Tullen antama pussukka, jonka olemassa olon Tarmo oli tyystin unohtanut! Mikä tuuri! 

Joulukalenteri osa 16

 Sehän kävi suorastaan helposti. Tarmo hymyili ja haroi partaanta. Nuo kaksi olivat täydellinen parivaljakko ja heistä kuiskittaisiin varmasti vielä metsätuulen sävelin, siitä hän oli varma. 

Tonttu seisoi keskellä metsäpolkua miettien seuraavaksi, lähtisikö vielä kerran etsimään aarretta. Valoakin riittäisi poronhenkäyksen hetkeksi. Sitäpaitsi nyt hän tiesi missä oli, eikä eksymisen vaaraa ollut. Toisaalta kotona oli kyllä kaikenlaista jouluvalmistelua tehtävänä. Piti varmistella että kaikki kynttilät paloivat, piti haistella lumen tuloa ja käydä vielä jututtamassa pihan laidalla norkoilevia metsäjäniksiä, etteivät nämä tänä vuonna söisi ulkovalojen johtoja. Tarmoa nauratti hänen muistellessaan viime vuoden hassua tapahtumaa. Yksi pupuparka oli käynyt nakertamassa valokaapelia ja saanut siitä sellaisen sähköiskun, että tämän viiksikarvat olivat olleet kiharat vielä juhannuksenakin. Mutta tosiasiassa sähköjohtojen järsiminen oli vaarallista, eivätkä jänikset aina tajunneet omaa parastaan. 

Tarmo taapersi hiljalleen kotia kohti laatien päässään listaa kaikista keskeneräisistä asioista, kun hän kuuli takaansa matalaa mörinää. Tuosta äänestä ei voinut erehtyä. Kiertotähden suhauksen verran hän ehti pohtia karkuun juoksemista mutta tuli nopeasti siihen tulokseen, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Tarmo pysähtyi, sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja kääntyi ympäri.

 Avatessaan jälleen silmänsä hän tajusi tuijottavansa suoraan jättimäisen harmaakarhun varpaita. Samassa karhu nojasi eteenpäin ja toi kuononsa aivan Tarmon kasvojen kohdalle. Tarmo katsoi karhua kauhuissaan uskaltamatta edes hengittää. Karhu sen sijaan tuhisi tukkoisen oloisesta kuonostaan lämmintä ilmaa kotitontun kasvoille. Sen nenän päässä kiilteli jotain, ehkä hilloa tai hunajaa. Karhu ei sanonut mitään mutta kotitonttu kyllä tiesi mitä tämä halusi. Samassa hän tajusi kuinka tyhmää oli liikkua metsässä yksin. Karhu oli varmasti seurannut häntä jo pitkään ja oli nyt tullut perimään velkansa. Tottakai, eihän ikävistä asioista päässyt yli pakoilemalla. Tässä oli elävä todiste siitä, Tarmo pohti mielessään. Kumpa hän olisi sittenkin lähtenyt etsimään aarretta!

Tarmon oli pakko vetää henkeä ja siinä samalla hänen suustaan pääsi pieni ”hei.” Se oli kyllä niin pieni, että tonttu epäili ettei karhu varmasti edes kuullut häntä. Todennäköisesti se vain söisi hänet suihinsa sen enempää kyselemättä. ”Hyvästi paha maailma.” Tarmo kiljaisi ja pyörtyi karhun kostean nenän eteen. 

Joulukalenteri osa 15

  ”Tässä se jossain oli..” Tarmo mutisi yrittäen muistella minkä puun juurella Tullen kotikolo oli sijainnut. Vlad käänteli päätään epävarmana ja kietoi viittaansa tiukemmin ympärilleen. Huisku oli antanut tarkat ohjeet kuinka hän päätyisi takaisin Tullen luo mutta miksi Tarmo tuntui jälleen eksyneen. ”Tuolla!” Tarmo huudahti innoissaan nähdessään jotain karvaista vilahtavan puiden lomassa. Hän harppoi niin pitkin askelin, kuin lyhyet tappijalat vain suinin häntä kiidättivät lumimaton peittämällä metsäpolulla, Vlad olkapäällä keikkuen.

”Tulle!” Tarmon edessä pomppinut näätä pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen hämmästyneen oloisena. Katse kirkastui kuitenkin heti tämän tajuttua kuka tulija oli. ”Tarmo! Finä tulit takaifin!” Tulle taputti käpäliään yhteen ja pomppi ketterästi lähemmäs. ”Hei Tulle.” Tarmo sanoi ja käänsi sitten katseensa oikean olkapäänsä suuntaan, jossa pieni lepakko istui viittaansa kääriytyneenä. ”Haluaisin esitellä sinut eräälle..” Tarmo ei saanut lausettaan loppuun kun Tulle jo hihkaisi: ”Voi kuinka hieno viitta! Voinko kofkettaa fitä? Onko fe filkkiä?” Tullen silmät hehkuivat ja se ojensi varovasti käpäläänsä kohti Vladia, joka nyökkäsi innoissaan. ”Pidätkö siitä?” Hän kysyi ja röyhisti hieman rintaansa samalla tavalla, kun oli nähnyt Rennin tekevän. ”Fe on tofitofi hieno!” Tulle sanoi haltioituneena ja kiersi pientä ympyrää Tarmon ja tämän olalla istuvan Vladin ympärillä nähdäkseen viitan joka kulmasta. ”Näytät aivan metfän haltialta!” Tulle riemuitsi ja Vlad hymyili koko ajan leveämmin. 

”Kröhöm.” Tarmo yskäisi saadakseen puheenvuoron viitan ja sen hienojen ommelten ja ominaisuuksien ihastelujen väliin. ”Niin, tässä on Tulle, Tulle, tässä on Vlad.” Hän esitteli olennot toisilleen ja he kättelivät innoissaan.  ”Vlad tarvitsisi paikan jossa asustella ja ajattelin, että teillä kahdella voisi olla paljonkin yhteistä.” Tarmo sanoi ja Tulle nyökytteli innoissaan. ”Voit afua minun luonani niin kauan kuin haluat! Pidätkö pihlajanmarjamehufta?” 

”Voi pidän!” Vlad hihkaisi riemuissaan. ”Hyvä, tuleppa fitten.” Tulle taputti olkaansa ja Vlad lennähti vaivattomasti olalta toiselle. ”Tuletko finäkin?” Tulle katsoi Tarmoa pää kallellaan. ”Voi, se olisi ihanaa mutta minulla on paljon töitä. Joulu on ovella ja asiat ovat aivan sekaisin.” Tarmo kohautti harteitaan. ”Mutta tulen tervehtimään teitä jonain päivänä, ihan varmasti. Hyvää jatkoa molemmille.” Tarmo hymyili jäätyneen partansa uumenista ja Vlad vilkutti tälle niin että viitan liepeet heiluivat. Ja hymyili. Hymyili leveästi.

Joulukalenteri osa 14

 Riihitonttu oli sanomaisillaan jotain, kenties ehdottamassa jonkinlaista ratkaisua jolla auttaa onnetonta pikkulepakkoa mutta sillä hetkellä Tarmo keksi sen, täydellisen ratkaisun! Miksi hän ei tullut ajatelleeksi sitä heti? 

”Hei, mitä sanoisit, jos esittelisin sinut innokkaalle näädälle, joka olisi varmasti yhtä innostunut esiintymään kuin sinäkin? Ehkä voisitte keksiä yhdessä jonkinlaisen shown, jota esittää metsän asukeille?” Vlad näytti miettivän hetken aikaa ja ennenkuin tämä ehti esittää huolensa siitä mitä näätä mahtoi ajatella jos hän ilmestyisi esitykseen pinkki viitta yllään, Tarmo jatkoi: ”Tulle, tuntemani innokas näätä jos kuka, ei varmasti välitä miltä sinä näytät tai mitä sinulla on ylläsi. Itseasiassa olen varma että te tulisitte Tullen kanssa hyvin toimeen, teissä on jotain samaa.. hmm.. erilaisuutta.” Tarmo katseli pientä lepakkoa, jonka silmissä alkoi kiilua innostuneesti. ”Niinkö?” Se vastasi hymyillen. ”Niin, niin se on.” Tarmo totesi. 

Muut tontut vaikuttivat tyytyväisiltä ja helpottuneilta. Nyt pikku Vlad saataisiin turvaan ja he voisivat keskittyä tulevan joulun valmisteluihin. Huiskun piti etsiä jostain itselleen lämpimät varusteet ja porojen valjaat pitäisi rasvata ennen jouluyötä. Kulkuset pitäisi kiillottaa, reki öljytä ja lahjakassin pohja paikata. Se oli revennyt viime vuonna heidän törmättyään sähköpylvääseen. Huisku muisteli edelleen sitä nolona. Hän oli herpaantunut ihan vain pieneksi hetkeksi ja heidän ajolinjansa oli heittänyt muutamalla tossunaskeleella. Onneksi ei sattunut mitään sen pahempaa. Tänä vuonna tulisi olla tarkempi. Onneksi Tarmo oli nyt tuossa. Riihitonttu oli hälyyttänyt hänet hätiin, kun Tarmo ei ollut palannut illalla kotiin. Heidän oli tarkoitus lähteä etsimään tätä heti aamusta mutta tämäpä olikin ilmaantunut vajaan kaikkien onneksi. 

He olivat keskustelleet Tarmon peliongelmasta juuri ennenkuin tämä oli tupsahtanut paikalle. He kaikki tiesivät, että tämä oli pistänyt viimeisestki roposensa nettikasinoihin. Eikä siinä vielä kaikki, vaan tuo höppänä kotitonttu oli mennyt lainaamaan kolikoita harmaakarhuilta. Metsissä huhuttiin, että karhut tulisivat minä hetkenä hyvänsä keräämään velkansa. Tarmolla ei varmasti ollut varaa maksaa karhuille. Niin hyväsydäminen olento kuin tuo tonttu olikin, raha-asioista tämä ei tajunnut mitään. Pihan tontut ja haltiat sekä kaikki muut taruolennot, joihin kukaan ei uskonut, olivat miettineet kuinka auttaa Tarmoa. Ehkä he vielä keksisivät jotain. He jatkaisivat kokousta heti, kun Tarmo lähtisi viemään Vladia Tullen luo.

Joulukalenteri osa 13

”Mi-minä olisin niin iloinen jos minullakin olisi vaaleanpunainen viitta!” Nyyti hihkaisi. ”Pitäisin sitä aina, en ikinä riisuisi sitä!” Vladin ilme kirkastui ja se innostui jopa hieman hymyilemään. Ei kuitenkaan niin paljon, että sen terävät hampaat olisivat näkyneet. ”Minusta pinkki on maailman hienoin väri.” Se sanoi ja nosti hieman toista käpäläänsä, jotta viitta näkyisi paremmin. Nyyti nyökytteli. ”Minäkin pidän punaisesta, erityisesti tästä tummanpunaisesta!” Hän nosti lankavyyhtiään, joka oli hieman takertunut tämän sormiin. 

Huisku raapi mietteliäänä partaansa ja sanoi: ”Minun puolestani voisit tietysti tulla avustamaan joulureen navigoinnissa. Osaatko kommunikoida telepaattisesti lintujen kanssa? Pysytkö mukana kovassa vauhdissa pukin porojen sarvista kiinni pitäen? Jos tämä onnistuu, ottaisin sinut mieluusti apupilotiksi, voisin itse ottaa välillä hieman rennommin. Alan toisinaan uskoa että olen tulossa vanhaksi. Luita kolottaa jouluyön jäljiltä selkä on toisinaan jumissa.” Huisku hieroi ristiselän seutuaan, ehkä huomaamattaan. Vlad näytti vaipuvan jälleen synkkyyteen. ”Ei minusta taida olla siihen, en osaa kommunikoida telepaattisesti, enkä kestä kyydissä sellaisessa vauhdissa. Kärsin lievästä matkapahoinvoinnista.” 

”Mitä jos tulisit joulupukin pajalle töihin?” Nyyti ehdotti. ”Osaat varmasti tehdä jotai, vaikka veistää puuautoihin renkaita tai avata kirjeitä, joita lapset lähettävät?” Hän katsoi kiinnostuneena lepakkoa joka levitteli siipiään. ”En, en osaa. Ei näillä käpälillä veistellä ja kirjeet repeytyisivät varmasti rikki, kun aukoisin niitä.” 

Vlad pyöritti päätään ja jatkoi sitten: ”Kiitos teille. Olette olleet hyvin ystävällisiä mutta eihän tämä ole teidän ongelmanne, ei ollenkaan. Kyllä minä löydän paikkani metsässä. Kaikkein mieluiten haluaisin laulaa tai tanssia punaisessa viitassani pyörähdellen. Tiedän että se kuulostaa hassulta, eihän lepakoiden kuulu sellaista tehdä mutta en vain pääse eroon haaveesta.” Vlad hymyili ajatukselle. Hiirinaamari nyökkäsi ja sanoi, että hänkin voisi olla kiinnostunut jonkinlaisesta esiintymisestä, vaikka ei ehkä kuitenkaan uskaltaisi lopulta nousta lavalle. 

Joulukalenteria--ehkä?

 Tässä välissä tulee tällänen pieni välihuomio miu elämästä: Oon antanu itselleni luvattomasti luvan lipsahtaa vähä liikaa älypuhelimen vankilaan. Tästä esimerkkinä nyt vaikka se, että sen sijaan että oisin oikeesti turvallisella tavalla järjestäny miu supersuositun joulukalenteritarinan jatkumon, oletin, että kun kirjotan ne osat valmiiks ja lataan tänne bloggeriin, niin sitte voi vaan älypuhelimella käyä ne julkasemassa päivittäin.. No, sitte ku jättää sen älypuhelimen taksiin tullessaan humpalta kotiin, niin se vähän vaikeuttaa tätä tilannetta. Siinä siis selitys miks tää 12.12 tuli vähänpaljon myöhään..

Mainittakoon, että sen lisäks että luotin pystyväni hoitamaan blogia älyluurillani, oon myös antanu itseni käyttää mobiilivarmennetunnistetta verkkopankissa niin paljon, että en enää muista salasanaani sinne pankkiin ja sain tunnukseni lukkoon. Eli huomenna eka päiväajelu pankkitädin luo hattu kourassa ja seuraavaks sitte noutamaan se perhanan luuri kehä kolmosen varrelta. 

Nyt oli kyllä tositosi lähellä jo, etten päätyny ihan vaa ottamaan käyttöön miu vanhaa Nokialaista, siis sellasta, jossa on näppäimet ja matopeli. Onneks oon säästäny sen, uskon, että sen aika tulee vielä. Ehkä nopeammin kuin uskommekaan.. 

Mutta hei, ei hätää, oon bäk ty tietsikka, eli blogi jatkuu tässä taas :D 

Tässä teille vielä kuva ajalta, ku miula ei ollu älypuhelinta ja miu mielenterveys oli vielä ihan voimissaan. 

Joulukalenteri osa 12 (vielä ehtii tälle päivälle..)

 Tarmo avasi pienen tonttuoven, jonka kautta riihitonttu kulki vajaan. Enää minkään talon pihassa ei ollut varsinaisia riihiä, joten se oli ottanut työkaluvajan omakseen. Tarmo kuuli hiljaista puhetta lapioiden, ruohonleikkurin, lannoitesäkkien ja muoviämpäreiden takaa. Vlad istui edelleen hänen olkapäällään viitta hulmuten (hän halusi erityisesti, että kirjoittaisin asian näin: "viitta hulmuten", siis ihan kuin Teräsmiehellä..) ja yhdessä he kulkivat ääntä kohti. Vajan viimeisessä nurkassa istui riihitonttu seuranaan muutama muukin tuttu hahmo. "Tarmo, siinähän sinä olet!" Riihitonttu hihkaisi ja muutkin kääntyivät katsomaan tulijoita. 

"Olimme niin huolissamme." Sanoi Nyyti, pienistä tontuista pienin punanenäinen hahmo, joka kantoi aina mukanaan punaista lankakerää. Tämä istui lähinnä ruskeaa pussia jonka sisällä oli linnuille tarkoitettuja siemeniä. Monet luulivat että Nyyti piti neulomisesta mutta oikeastaan tämä lämmitti alati kohmeisia sormiaan pitämällä ne visusti takkuisen lankakeran sisällä. Tarmo päätti ostaa tälle oikeat lapaset, jos ikinä saisi omat talousasiansa järjestykseen. Nyt oli kuitenkin autettava Vladia ensin. 

Nyytin ja riihitontun lisäksi paikalla oli se eräs, joka pukeutui aina hiirinaamariin. Kukaan ei ollut nähnyt tämän henkilön kasvoja, joten he eivät olleet varma oliko kyseessä tonttu, haltija, peikko vai pienikokoinen ihminen. Hiirinaamari ei ollut kuitenkaan koskaan häiriöksi kenellekään, joten hänet oli otettu osaksi porukkaa. Lisäksi hiirinaamari osasi morseaakkosia, hänestä oli ollut monestikin hyötyä kun heidän piti kommunikoida vaikkapa myyrien kanssa. Ne kun eivät sietäneet päivänvaloa, vaan viesti piti saada perille jotain muuta kautta. Morsetus oli siihen täydellinen tapa, eikä se häirinnyt muuta viestiliikennettä puutarhassa.

Rikkoutuneen kukkaruukun takaa pilkisti vielä yksi töppöspari, joka kuului Huiskulle, pukin navigaattoritontulle. Tämä oli varmasti pyydetty hätiin kun riihitonttu oli huomannut, että Tarmo oli kateissa. Huisku osasi kommunikoida telepaattisesti lintujen kanssa ja sai näiltä jatkuvasti ajankohtaista sijaintidataa. Tämä oli korvaamaton apuri, kun pukin reki lensi jouluyössä tai, kuten tässä tapauksessa, onneton kotitonttu oli eksynyt metsään ja hänet pitäisi löytää. Voi kun noloa, Tarmo ajatteli. Hänen pitäisi pyytää anteeksi hölmöilyään mutta sen aika olisi myöhemmin.

”Tervehdys toverit ja anteeksi, että olen aiheuttanut huolta.” Hän aloitti ja muut tontut tekivät tonttutervehdyksen. Tai siis kaikki paitsi hiirinaamari, joka niiasi. Se oli hänen tapansa tervehtiä. ”Kerro seikkailustani myöhemmin mutta minulla on yksi asia, joka on hoidettava ensin." Tarmo aloitti ja jatkoi sitten: "Tässä on uusi ystäväni Vlad, meidän pitäisi hieman auttaa häntä.” Hän toisti tarinan, jonka pikku Vlad oli juuri kertonut hänelle.

Joulukalenteri osa 11

 ”Tässä.” Tarmo tarjosi viimeistä murusta piirakasta ja Vladiksi esittäytynyt karvaton olio otti sen innoissaan vastaan. Se tunki kaiken kerralla pieneen kitaansa ja maiskutti niin että punainen puolukkamehunoro valui sen leukaa pitkin. Tarmo katseli tätä huvittuneena. ”Et ole tainnut syödä aikoihin, kun noin kovin ahmit ruokaasi?” Hän kysyi ja Vlad nyökkäsi ennenkuin nielaisi. Sitten se pyyhki suupielensä siiven reunaan ja röyhtäisi äänekkäästi. ”Anteeksi.” Lepakko nosti käpälänsä suunsa eteen ja katsoi Tarmoa nolona. ”Se oli vain niin kovin hyvää. Kuten arvasit, en ole syönyt aikoihin, en varsinkaan mitään näin hyvää.” 

”Missä sinä asut, jos et luolassa?” Tarmo kysyi ja nosti pienen lautasen oven taakse, josta emäntä löytäisi sen. Sitten hän istahti Vladin viereen takakuistin ylimmälle portaalle. ”No, kyllä minä asun luolassa. Tai asuin. Mutta en tahdo enää mennä sinne parveni luo.” Vlad sanoi hieman surumielisenä. ”Miksi et?” Tarmo kysyi. Jokin lepakon olemuksessa sai hänet surulliseksi. ”Koska olen erilainen, minulle nauretaan. Olen mielummin yksin.” Vladin viimeiset sanat kuulostivat aiempaakin hauraammilta. Sitten se jatkoi:

”Minä löysin itselleni tämän maailman hienoimman vaaleanpunaisen viitan, tämä on varmasti silkkiä!” Vlad heräsi hetkeksi alakulostaan ja sen silmiin tuli uutta kiiltoa tämän puhuessa hienosta viitastaan. ”Kaikki muut luolan lepakot kuitenkin nauroivat katketakseen ja sanoivat, etten voisi lentää tämän kanssa missään, että minulle naurettaisiin vieläkin enemmän. Alkuun piilottelin viittaa suuren kiven kolossa ja käytin sitä vain päivisin, kun muut eivät nähneet.” Vlad katseli varpaitaan puhuessaan ja pyöritteli viittansa reunaa pienissä käpälissään. "Nyt kuitenkin päätin että haluan myös lentää tämän kanssa, ihan niinkuin Teräsmies! Renni, niin, Renni on sellainen.. isompi lepakko, ei pitänyt siitä." Vlad kohautti harteitaan kuin tehdäkseen selväksi, ettei asialla ollut väliä vaikka Tarmo näki, että asia vaivasi Vladia edelleen. 

Olipa harmillista, Tarmo mietti. Hänen omat ongelmansa olivat hetkeksi väistyneet, kun hän kuunteli tuon pienen olennon surkeaa tarinaa. Ikävää, ettei tämä saanut olla oma itsensä. Joulumieli tuntui olevan kadoksissa nyt vähän joka puolella. Mitä asialle voitaisiin tehdä? Oliko se keneltäkään pois, jos toinen halusi pukeutua pinkkiin viittaan? Ei varmasti ollut. Joku ratkaisu tähän oli oltava. Sitten hän keksi..

Joulukalenteri osa 10

Hetken käveltyään Tarmo huomasi, että tuoksu voimistui entisestään. Hän näki juuri edessään tutun pihlajapuun, joka oli kietoutunut talvipukuunsa. Tästä hän löytäisi kotiin. Iloisena pieni kotitonttu tallusti kappaleen matkaa jäätyneen pellon laitaa ja saapui sitten laitumen reunalle. Kaksi ponia seisoivat vierekkäin syömässä aamuheiniään. Niiden talviturkit olivat pörrössä ja pieni höyrypilvi nousi otusten yläpuolelle näiden hönkäillessä lämmintä ilmaa sieraimistaan heinien rouskutuksen lomassa. 

Tarmo oli juuri kipuamassa aidan yli oikaistakseen tallin kautta sisälle, kun hän kuuli korvissaan pienen äännähdyksen. Sitten toisen, joka kuului lähempää ja kolmannella kerralla hän käänsi jo päätään äänen suuntaan. Ylimmän aidan pienalla roikkui pieni lepakko, joka yritti rykäistä äänekkäästi, ilmeisesti saadakseen Tarmon huomion. Sen hartioilla roikkui vaaleanpunainen viitta. Tai jos oltiin tarkkoja, viittahan roikkui lepakon pään ympärillä, koska otus piteli aitalankun reunasta kiinni varpaillaan, jolloin pää osoitti maata kohti. Lepakoilla oli hassu tapa oleilla niin.

”Hei?” Tarmo kysyi hieman hämmentyneenä ja katsoi mustaa oliota. ”Hei.” Lepakko vastasi. Tarmo ei tiennyt lepakoista muuta kuin että eivät kai ne yleensä roikkuneet poniaitauksen pienoilla? Hän päätti tiedustella asiaa: ”Mitä sinä siinä teet? Eivätkö lepakot asu.. missä te nyt sitten asutte, jossain luolassa?” Tarmo otti askeleen lähemmäs samalla kun lepakko pudottautui keskimmäiselle lankulle ja istahti siihen. ”Niin kai.” Se tokaisi ja nosti hieman siipiään välinpitämättömyyden merkiksi. Sitten se käänsi karvaisen kuononsa kohti kotitonttua ja jatkoi: ”Monesti myös uskotaan, että lepakot imevät verta mutta se ei yleensä ole totta. Jotkut meistä imevät mutta suurin osa syö hyönteisiä tai hedelmiä. Paitsi minä, minä en pidä hyönteisistä. En tahdo syödä mitään elävää.” Lepakko sanoi ja raaputti kynnellään aidan reunassa törröttävää naulaa. 

Tarmon mielestä otuksen ääni kuulosti kauniilta, kuin kristallin helinältä. Hän ei ollut koskaan kuullut lepakoiden juttelevan. ”Hmm..” Tarmo ei tiennyt mitä hänen pitäisi sanoa mutta lepakko jatkoikin sitten: ”Ei sinulla olisi mitään syötävää? Vaikka persimonia tai mansikkaa, ne ovat suosikkejani!” Lepakko lipaisi pienellä vaaleanpunaisella kielellään suupieliään puhuttuaan herkuista ja katsoi Tarmoa toiveikkaana. ”Ei, olen pahoillani.” Tarmo sanoi ja nosti tyhjiä käsiään kuin näyttääkseen ettei mukana ollut mansikoita. Sitten hän tuli ajatelleeksi jotain: ”Mutta olen melko varma, että talon emäntä on valmistanut herkkuruokaa, haistatko! Tule mukaan, uskon että hän on jättänyt minulle syömistä takakuistille, sieltä saattaa löytyä puolukkapiirakkaa, kävisikö se?” Lepakko nyökytti iloisena päätään ja lennähti Tarmon olkapäälle istumaan. Ponit katsoivat kaksikon kulkua laitumen poikki ja olen melko varma että ne hymyilivät heille hyväntahtoisesti.

 

Joulukalenteri osa 9

Samaan aikaan muutaman kuusenoksan mitan päässä, suunnassa kohti auringon raitaa, metsän tiheämmällä laidalla, pimeässä luolassa tapahtui seuraavaa: Karvainen, hieman tukevan kokoinen isolepakko Renni, kaiveli hampaidensa väliin jäänyttä kuoriaisen takajalkaa irti terävällä kynnellään ja tuijotti samalla herkeämättä edessään istuvaa, selvästi itseään pienempää otusta. Lepakoksi Renni kieltäytyi tuota surkeaa olentoa kutsumasta, vaikka samaa sukua tässä kai oltiinkin. Olento oli pukeutunut vaaleanpunaiseen viittaan ja istui nyt pää painuksissa hänen edessään. Renni sylkäisi suustaan hampaankolossa vaivanneen roskan ja kysyi sitten pikkuiselta olennolta: ”Etkö sinä ikinä opi?” 

Vastausta saamatta tai edes sitä kovasti odottamatta, Renni availi siipiään kuin korostaakseen heidän kokoeroaan ja jatkoi sitten hieman äskeistä möreämmällä äänellä: ”Katsos, meillä lepakoilla on suuri vastuu olla pimeyden lähettiläitä. Meidän kuuluu elää niin, että ylläpidämme sitä ikiaikaista mielikuvaa. Ei kukaan, varsinkaan kukaan jonka nimeksi on valikoitunut noinkin juhlallinen nimi kuin sinulla, Vlad, voi pukeutua noin!” Renni korotti hieman ääntään lauseen loppua kohti ja möreys vaihtui kimakkaan piipitykseen. 

Vlad, tuo pieni, lepakko tuntui muuttuvan entistä pienemmäksi mutta samaan aikaan hän tiukensi otettaan hienon pinkin viittansa liepeistä. Vlad oli löytänyt viitan villiviinin latvasta viime syksynä. Se oli varmasti silkkiä, koska oli niin kovin sileä. Ja viileä vaaleanpunainen väri kiehtoi pienen lepakon mieltä erityisesti. Ei, hän ei luopuisi viitasta ikinä, ei vaikka muut lepakot nauroivatkin hänelle. 

Renni oli laitettu jälleen asialle, kovistelemaan. Vladia harmitti. Miksi hän ei voisi elää lepakoiden joukossa luolassa, mutta pukeutua tähän upeaan vaatekappaleeseen ja olla muutenkin oma itsensä? Eihän hän häirinnyt  ketään, päinvastoin. Sitä paitsi pitiväthän supersankaritkin viittaa harteillaan ja yksi heistä oli erityisesti tässäkin luolassa asuvien lepakoiden mieleen. Mikä sen sankarin nimi olikaan? Vlad yritti muistella ja sitten se välähti mieleen: Teräsmies, sehän se! 

Vlad oli kerännyt rohkeutensa, lähes kaiken sen mitä pienen lepakon karvaisen mielen sisällä asui. Hän oli juuri aikeissa mainita teräsmiehestä edessään seisovalle lajitoverilleen mutta Renni oli kuitenkin jälleen äännessä: ”Se on kuule viitta tai tämä luola. Molempia et voi saada! Ja se on viimeinen sana tätä keskustelua” Renni uhosi ja tuijotti Vladia pistävästi silmiin tehostaakseen päätöksensä pitävyyttä. Mitä Teräsmies tekisi tässä tilanteessa? Vlad mietti mutta ei uskaltanut sanoa mitään. 

Joulukalenteri osa 8

Aamun valjettua Tulle johdatteli Tarmon ovelle. Yön aikana satanut lumi oli kaunistanut metsää entisestään. Aivan kuin joku olisi ripotellut tomusokeria kaikkialle, Tarmo ajatteli mielessään ja veti pipoa tiukemmin harvojen hiustensa peitoksi. Tulle nuuhki ilmaa kuono väristen ja sanoi: ”Tuulee idäftä. Fieltä tulee aina hyvä tuokfu. Aivan kuin joku paiftaifi pikkuleipiä tai keittelifi kanakeittoa!”

Hassu valkokorvainen näätä sulki silmänsä ja haisteli vieläkin tiukemmin kuivaa pakkasilmaa. Silloin Tarmo tajusi, että tuoksun täytyi tulla hänen kotitalostaan! Emäntä oli varmasti jo aloittanut jouluvalmistelut ja paistoi kotoisassa keittiössään nyt vaikka mitä herkkuja. Yleensä tämä jätti Tarmollekin maistiaisia tuvan takaterassille. Voi kamalaa, jos hän ei ehtisi hakea herkkuja parempaan talteen niin sitten emäntä varmasti joko loukkaantuisi tai alkaisi ajatella, että Tarmo oli muuttanu pois. Siihen loppuisi herkkujen tarjoilu! Niin ei saisi tapahtua, ei missään nimessä! Tarmo kääntyi Tullen puoleen ja sanoi: ”Kiitos kovasti vieraanvaraisuudestasi ystäväiseni. Minun täytyy nyt mennä kotiin ennenkuin talon väki huomaa että olen ollut koko yön poissa. Aarretta tai ei, en voi jättää tehtäviäni kotitonttuna. 

”Odota hetki!” Tulle sanoi ja katosi takaisi kotikoloonsa. Palattuaan hänellä oli mukanaan pieni pussukka, joka oli suljettu tiukalla solmulla. ”Täffä, ota tämä. Ehkä fiitä on finulle apua. Kentief löydät metfän aarteen fen avulla!” Tarmo yritti vastustaa näädän ystävällistä tarjousta mutta tämä tuputti pussukkaa hänelle. ”Ei, fe on finun. Löyfin fen fuuren fienen alta fykfyllä. Luulen, että fen fifällä on onnenamuletti. Minulla kuitenkin on jo fellainen, joten finä faat tämän.” Tulle hymyili vinoa hymyään, eikä Tarmolla ollut tarmoa vastustaa tätä. Hän ei oikeastaan olisi halunnut enempää tavaraa kannettavakseen mutta onneksi pussukka tuntui kevyeltä.

Tarmo otti lahjan vastaan ja laittoi sen pieneen kassiinsa. Hän kiitti mukavaa näätää ja kääntyi vielä katsomaan taakseen muutaman askeleen otettuaan. Tulle seisoi pesäkolonsa edessä ja vilkutti villisti Tarmolle. Pienelle, eksyneelle tontulle tuli hyvä mieli. Vaikka he elivätkin täysin eri maailmoissa, se ei estänyt toista olemasta hänelle ystävällinen ja auttamasta apua tarvitsevaa. Tarmo painoi mieleensä että tulisi vielä kiittämään Tullea. Nyt hänen pitäisi kuitenkin seurata tuoksua ja löytää tiensä takaisin kotiin! Siellä oltiin varmaankin jo huolissaan.

Joulukalenteri osa 7

Tarmo hörppi mukin pohjalla olleet mehurippeet ja sanoi sitten Tullelle: ”Sinulla on kaunis koti ja perheesi on varmasti sinusta kovin ylpeä. Olisi hienoa tavata heidät joskus.” Tulle nyökytteli iloisena Tarmon kohteliaisuuksille. 

”Minulla on kuitenkin paljon asioita selviteltävänä ja joulukin on tulossa, joten jos tarjoat minulle yösijan tulevaksi yöksi, jatkan sitten aamulla matkaani. Lupaan kuitenki tulla tervehtimään sinua ja perhettäsi vielä ennen joulua.” Tarmo totesi ja Tulle jatkoi nyökyttelyään. ”Voit nukkua tuoffa.” Näätä osoitti sirolla käpälällään kohti mukavan oloista nurkkausta pehmeän villan ympäröimässä kolossa. "Minulla ei olekaan käynyt yövieraita fitten.. en edef muifta! Oi, tiedätkö yhtään kummituftarinaa?" Tulle intoili ja katsoi Tarmoa. "On minulla yksi mielessä.." Hän hymyili ja kertoi karmaisevan sadun metsän peikosta, joka eli luolassa. 

Saatuaan tarinansa päätökseen Tarmo asettui mukavaan asentoon lämpimän villapedin syleilyyn ja Tullekin kiertyi kerälle tämän viereen. Kiiltomadot sammuttivat kiilunsa ja koloon laskeutui yö, jonka humussa kuului vain kahden olennon, iloisen näädän ja asiansa sotkeneen tontun tasainen kuorsaus. Ulkona lumipyry tiheni peittäen metsää entistäkin valkoisempaan huntuun. Mustolanpellon laitamilla ei kuitenkaan nukuttu. Riihitonttu kiersi kehää ja mietti kuumeisesti mielessään, mihin ihmeeseen onneton Tarmo oli oikein joutunut. Hän oli tietoinen tämän harmaakarhuille jääneestä velasta ja oli hieman huolissaan. Metsässä oli kuiskailtu, että karhut olisivat tulossa perimään saataviaan vielä ennen joulua..

Joulukalenteri osa 6

 ”Minun tarinani?” Tulle hymyili entistä leveämmin ja hörppäsi sitten juomaansa aivan kuin saadakseen lisää aikaa pohtia mitä sanoisi. ”Kukaan ei ole kofkaan kyfynyt minulta mikä minun tarinani on. En tiedä onko fe yhtä jännittävä kuin omafi.” Hän sanoi ja alkoi kuitenkin kertoa: ”Minä ja minun fifarukfeni fynnyimme tuoffa ihan lähellä olevan puun juurella. Kun olimme ihan pieniä, ilkeä varif tunkeutui kotiimme ja yritti viedä yhden meiftä mukaanfa. Onnekfi emo ehti paikalle ja ajoi varikfen poif. Fe ehti kuitenkin napata minua korvafta, joka vaurioitui hieman. Fikfi fe on valkoinen, vaikka fen ei kuuluifi olla. Mutta ei fe ole minua haitannut.” Tulle heilautti valkoista korvaansa ja jatkoi: Minun etuhampaanikin ovat hieman vinot mutta fekään ei haittaa. Erotun joukofta! Tulle hymyili leveästi korostaakseen omaa erilaisuuttaan. Se tuntui saavan Tarmoakin hieman paremmalle tuulelle.

Tulle jatkoi vielä hetken: ”Vietimme paljon aikaa yhdeffä pentueeffa ennenkuin lähdimme jokainen omaan fuuntaamme. Minä olen afunut täffä koloffa jo jonkin aikaa ja viihdyn täällä oikein hyvin. Nyt talvella käyn harvoin ulkona ja olo on toifinaan ykfinäiftä. Fikfi on hienoa faada finut tänne vieraakfi! Voit jäädä niin pitkäkfi aikaa kun tahdot! Minulla on paljon vitfejä, joita en ole kertonut aikoihin! Lifäkfi voimme leikkiä piilofta metfäffä ja mennä vierailemaan minun fifarufteni perheiden luona. Heillä on jo omia pentuja, jotka ovat aika ovelia." Tulle alkoi innostua aiheesta tosissaan. 

Joulukalenteri osa 5

 Tulle ei tiennyt mitä sanoisi. Hän ei ollut ymmärtänyt Tarmon ongelman syvintä olemusta. Miksi joku klikkaili lahjoja ja antoi sitten kuitenkin kolikkonsa jollekin karulle harmaakarhulle, joka oli nyt vuosia yrittänyt saada omansa takasin eikä tuo onneton tonttu ilmeisesti voinut maksaa kolikoita, koska oli klikkaillut ne johonkin? Jotenkin niin se meni. Tulle pyöritti päätään ja mietti kuumeisesti millä voisi piristää kotiinsa tupsahtanutta olentoa. Hän ei tiennyt tontuista paljonkaan, ne viihtyivät yleensä niin omissa oloissaan. 

Niimpä tietysti! Tulle hyppäsi ruokakomerolleen ja kaivoi sieltä isonäädän pihlajanmarjamehua. Hän kaatoi sitä kahteen kolhuiseen peltimukiin ja ojensi toisen Tarmolle. ”Täffä. Fe on keitetty ifonäädän refeptillä ja fe auttaa kaikkeen furuun ja murheefeen.” 

Tarmo kuivasi kyyneleensä ja hymyili tuuhean partansa uumenista. ”Kiitos.” ”Haluatko kuulla haufkan tarinan?” Näätä kysyi innoissaan ja jatkoi vastausta odottamatta: ”Mikfi linnut lentävät etelään talvekfi?” Tarmo raapi päätään eikä ehtinyt vastata kun näätä jo hihkaisi: ”No kofka finne on niin pitkä matka kävellä!”

 Kumpikin nauroi, näätä kenties hieman riehakkaammin kuin Tarmo. Se taputti innoissaan käpäliään yhteen ja pyörähti ympäri muutaman kerran, kuin tanssien. Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi päässyt kertomaan tuota vitsiä kenellekään.

He joivat karvasta mehua hetken hiljaisuudessa ja sitten Tarmo alkoi viritellä jälleen keskustelua: ”Mikä sinun tarinasi on? Kaikilla meillä on jonkinlainen tarina, eikö niin?” Hän katsoi Tullea joka käänsi päänsä ja hymyili niin että vinot etuhampaat näkyivät. Siksikö Tulle puhui hieman epäselvästi, Tarmo ajatteli. Näädän hammasrivistö oli hieman vinossa, joten sanojen lausuminen ja varsinkin s-kirjain tulivat tämän puheessa esiin kovin persoonallisella tavalla. Ei sillä ettäkö se olisi vähentänyt näädän viehätysvoimaa millään tavalla, päinvastoin. Tulle vaikutti entistä persoonallisemmalta juuri tuon ominaisuutensa takia. 

Joulukalenteri osa 4

 ”Mikfi finä muuten putofit minun favupiipuftani?” Näätä käänsi päätään ja tapitti Tarmoa nappisilmillään. ”Finä et näytä joulupukilta ja fitäpaitfi minun kalenterini mukaan eihän vielä ole edef jouluaatto.” Hän raapi valkoisen korvan taustaansa terävällä kynnellään. Tarmo huokaisi syvään ja istahti pienen oksakaran päälle. ”Minä eksyin metsässä ja sitten vain putosin tänne. Olen pahoillani, tarkoitukseni ei ollut häiritä.” Tarmo nyppi pientä lankaa, joka oli alkanut purkautua hänen vasemman käden lapasestaan. Kohta koko tumppu olisi mennyttä. ”Hmm.” Näätä raapi taas päätään ja istahti Tarmon viereen. ”Miffä finä fitten afut?” Se kysyi. ”Honkalaarin tilalla, Mustolanpellon laitamilla, siinä keltaisessa talossa, jonka ikkunoissa on pitsiverhot. Toimin siellä kotitonttuna.” Tarmo aloitti kertomuksensa ja tuli samalla vuodattaneeksi näädälle yhtä sun toista elämästään näädän tiedustellessa mitä kotitontun tehtäviin kuului..

”Tiedätkö, kun kaikki on nykyisin niin helppoa. Klik,klik vaan ja maailma on ulottuvillasi. Ei tarvitse tehdä mitään, kaiken saa tilattua valmiina. Se oli eräs joulu, kun päätin kerrankin tilata ystävilleni lahjat sillä tavalla, klik, klik vaan ja kaikki toimitettaisiin kotiovelle. Siinä samalla satuin huomaamaan mainoksen, joka lupasi äkkirikastumista. Tiedätkö, paljon rahaa helposti.” Tarmo nielaisi ja näätä katseli häntä edelleen. Se ei varmaankaan ymmärtänyt mistä Tarmo puhui mutta kuunteli silti tarkkaavaisena. 

”Siinä samalla kun selasin valikoimaa ja mietin kuinka tilaisin ystävilleni hienoja lahjoja, jotka joku muu olisi valmistanut jossain kaukomailla, tulin ajatelleeksi että voisin kuin voisinkin kokeilla myös tuon mainoksen tarjoamaa äkkirikastumista. Latasin kaikki aarrekammiossa olevat hopeakolikkoni peliin ja klikkasin pyörän pyörimään. Voitinkin heti!” Tarmo hymyili hienolle muistolle ja synkistyi sitten jälleen. 

”Eipä aikaakaan kun olin hävinnyt kaikki rahani, jopa ne, joilla olin aikonut ostaa lahjat. Sitten otin yhteyttä harmaakarhuihin, joilta tiesin saavan hieman ylimääräisiä kolikoita. Olin varma, että voittaisin rahat takaisin mutta toisin kävi.” Tarmo hieroi käsiään yhteen kuin yrittääkseen lämmitellä sormiaan. ”Olen joutunut piilottelemaan jo usean joulunkierron ajan, etteivät karhut löytäisi minua. Minulla ei ole ollut yhtään kolikkoa, joilla maksaa velkaani, puhumattakaan että olisin voinut ostaa joululahjoja. Nyt kuulin pikkulintujen kertovan aarteesta, joka on piilossa jossain tämän metsän siimeksessä. En tiedä mikä se on, kenties merirosvoarkku täynnä kultaa tai kääpiöiden hävittämä timanttisaalis! Ties vaikka rasiallinen vuorikristallia! Päätin etsiä aarteen käsiini ja ottaa siitä ihan pienen siivun, jotta voisin antaa harmaakarhuille heiltä lainaamani kolikot. Lähdin eilen matkaan hyvissä ajoin valoisaan aikaan mutta sitten eksyin ja nyt olen tässä.” Tarmo nyyhkäisi ja laski päänsä. Kirkas kyynel putosi tämän harmaille housuille. 

Joulukalenteri osa 3

Tarmo katseli ympärilleen päätään pyöritellen. Tila oli pieni mutta kodikas, kaivettu kuusen paksun juuriston syleilyyn. Sisällä oli lämmin, koska seinät oli vuorattu jonkinlaisella villalla. Siellä täällä loisti pieniä tähtiä, jotka tarkemmalla katsomisella osoittautuivat kiiltomadoiksi. Ne loivat mukavaa, kodikasta valoa, jonka avulla Tarmo näki ympärilleen.

 Näätä katseli Tarmoa ja sanoi sitten ojentaen samalla pientä käpäläänsä: ”Minä olen Tulle.” Tarmo nosti hänkin kätensä tervehdykseen. He kättelivät ja sitten Tulle jatkoi: ”Pidätkö kodiftani? Olen rakentanut ja fifuftanut fen ihan itfe!” Näätä nosti rintaansa hieman ylöspäin, kuin korostaen ylpeänä saavutustaan. Ja tokihan siitä kannattikin olla ylpeä, se oli erittäin siisti ja mukava kotikolo. Tarmo sanoi sen myös näädälle ja tämä innostui entisestään. "Kiva faada vieraita!" Näätä iloitsi ja alkoi sitten esitellä olohuonettaan välittämättä siitä, että hänen kotiinsa oli pudonnut tonttu suoraan katon läpi.

”Katfo!” Näätä meni vastakkaisen seinän luo ja osoitti siellä roikkuvia tavaroita. ”Tämä on hienoin löytämäni efine, ufkon fen olevan eräänlainen taikakalu.” Näätä otti seinällä roikkuneen jakoavaimen ja käänteli sitä käpälissään. ”En ole vielä kekfinyt miten fe toimii mutta luultavafti tämä on kuulunut jofkus metfän noidalle. Täffä, voit katfoa fitä mutta ole varovainen, fiinä voi olla taikavoimia.” Näätä ojensi jakoavaimen Tarmolle, joka otti sen vastaan asiaan kuuluvalla kunnioituksella raaskimatta kertoa näädälle asian oikeaa laitaa. ”Hieno.” Tarmo tyytyi toteamaan ja ojensi taikakalun sitten takaisin. He katsoivat seuraavaksi Tullen perhekuvia, tämän metsästä keräämää sulkakokoelmaa, kuivuneita puolukanvarpuja, jotka oli aseteltu rikkinäiseen pulloon kuin konsanaan hienot kukat arvokkaaseen maljakkoon sekä tämän kivikokoelmaa, josta Tulle tuntui olevan erityisen mielissään. Kun näädän koti oli esitelty, vasta sitten tämä tajusi ihmetellä..

Joulukalenteri, osa 2

Tarmo oli aivan ihmeissään ja kaikki tapahtui niin äkisti, ettei tämä höppänä tonttu ehtinyt edes pelästyä. Hän putosi ja putosi alaspäin kuin variksen poika pesästä epäonnistuneen lentoharjoituksen päätteeksi. Kaikkialla oli pimeää, eikä Tarmo tiennyt mihin hän oli päätymässä. Pudotusta jatkui vielä hetken aikaa ja sitten hän tupsahti valoisaan, avaraan tilaan ja päätyi selälleen johonkin pehmeään ja karvaiseen. 

Tarmo ei uskaltanut hetkeen liikkua mihinkään, eikä edes aukaista silmiään, jotka hän oli puristanut tiukasti kiinni. Hän tunsi töppösissään, ettei suinkaan ollut yksin. Tilannetta haisteltuaan hän kuitenkin havaitsi, ettei täällä mikään nostattanut partakarvoja pystyyn, ei ainakaan samalla tavalla kuin silloin kerran, kun hän oli hävinnyt kasinolla sievoisen summan hopeakolikoita ja kasinon turvamiehinä toimivat harmaakarhut olivat tulleet kovistelemaan häntä. Ehei, täällä tuntui olevan suorastaan..miten sen nyt sanoisi..lämmin tunnelma. 

Tarmo raotti silmiään varovasti ja nosti päätään pehmoisesta pedistä, jossa makasi selällään. Ensimmäinen asia mitä hän näki, oli ruskea silmäpari, joka tuijotti häntä tiiviisti. Tarmo avasi silmänsä kunnolla ja nousi istumaan nähdäkseen paremmin. ”Autf, varovafti, minun häntäni on hieman herkkä, älä kovafti tallo fen päälle.” Nyt Tarmo tajusi mihin oli pudonnut. Ne ruskeat silmät joihin Tarmo oli hetki sitten tuijottanut, kuuluivat pienelle näädälle. Samoin se pehmeä alusta, jonka päällä hän makoili, se oli samaa näätää, tarkemmin sanottuna tämän häntää. Tarmo pomppasi pystyyn ja varoi tallomasta tämän karvaista turkkia yhtään enempää. ”A–anteeksi.” Hän sopersi ja katsoi samalla ympärilleen hämärässä valossa. Hän oli pudonnut näädän kotikoloon suoraan katon läpi!