“Onpa hiljaista.” Ooga pysähtyi kuusen alle ja Saliverkin kuulosteli. “Liian hiljaista.” Hän totesi ja samalla hetkellä jättimäinen käpy lensi ilmojen halki kuin rikkinäinen uhvoalus konsanaan ja laskeutui puolikkaan tossunmitan päähän Saliverin hoikasta hahmosta. “Hups.” Kuului hilpeä ääni tuuhean kuusen uumenista ja samalla ilmoille kaikui iloinen nauru. Saliver katsoi vuoroin kuusessa kurkkivaa oravakaksikkoa, vuoroin käpyä, joka savusi hangessa. (Ei, se ei ollut lentänyt niin kovaa, ettäkö se olisi ollut tulessa. Se oli todennäköisesti oravakaksikon lounas. Tieto siitä, etteikö ruoalla olisi saanut leikkiä, ei ollut saavuttanut Olavinpuiston reunamilla asuvia olentoja. Kuten todettu, nehän asuivat edelleen puussa..)
Ooga nosti kävyn maasta ja puisteli lumet sen pinnalta. “Katso, tässä on varmasti riittämiin käpykudosta. Aluksen vuotavat tiukuosat saadaan tukittua ja tuettua tällä. Toki siitä saataisiin varmasti kestävämpi, jos jompikumpi oravista VAIVAUTUISI TULEMAAN ALAS JA HIEMAN AUTTAAMAAN!” Ooga korotti ääntään ja toinen oravista tulikin esiin oksien kätköistä.
“Voi juma, uhvo!” Orava kirkaisi ja hyppi alas toinen orava kannoillaan. “Oikea uhvo!” “Voi voi, saisinko hieman tuota ihanaa neonväristä karvaa, se sopisi niin hienosti hännän koristeeksi?” Orava silitti uhvon turkkia innostuneena. “Eikä sovi, vaan minun takapuolikarvojeni jatkoksi” “Ei, vaan minun..” Uhvo katsoi hämmentyneenä oravakaksikkoa, jotka olivat jo saaneet riidan aikaiseksi ja karjuivat toisilleen kuusen juurella. Saliver sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Niin ymmärtäväinen ja pitkäpinnainen kuin hän olikin, taistelevat oravat saivat hänet aina hieman hengästymään.
“Talon lattialla on niin paljon karvaa, että Lari Kaari uskoo meidän hankkineen uuden maton. Me toimitamme ne teille hetimmiten, jos vain suostutte nyt auttamaan meitä.” Ooga tuhahti ja selitti nopeasti tilanteen oraville. Näiden lounas toimisi vallan mainiosti tilkkeenä, jota aluksen vuotaviin tiukuosiin, eli niihin pieniin reikiin, joita aluksen ilmanvaihtoon tarvittiin. Ilmanvaihto taas oli tärkeää koska.. no, olihan raitis ilma nyt ylipäätään tärkeää.
“Tarvitsetteko lisää käpyjä?” Toinen orava (kukaan ei erottanut niitä toisistaan!) kysyi. “Meillä niitä riittää, talvivarasto on täynnä.. en ihan varmasti kyllä muista missä varasto sijaitsee mutta jostain se löytyy! Uhvoa on aina ilo auttaa! Luulin että uhvoja ei ole olemassa!” Orava intoili ja pyöri ympyrää Oogan, Saliverin ja uhvon ympärillä yrittäen huomaamatta napata muutaman selkäkarvan uhvon selästä. “Ei, tämä riittää kyllä. Sensijaan sinä voisit hieman raapaista kävyn pintaa pienillä oravankynsilläsi. Siitä tulisi sitten parempi ja kestävämpi. Emmehän halua, että uhvo päätyy aluksineen jälleen jonnekkin metsän keskelle. Sieltä ei välttämättä löydy yhtä avuliasta joukkoa, vai mitä luulette..” Ooga tarjosi mustaksi hiiltynyttä käpyä oraville ja nämä raapivat sen pintaa innokkaina. Nyt käpy alkoi loistaa hopeisena. Saliver otti taskustaan pienen tinalla vuoratun rasian ja sulki kävyn sen sisään. Yksi tärkeä komponentti löydetty.
sunnuntai 7. joulukuuta 2025
Joulukalenteri 8.12
lauantai 6. joulukuuta 2025
Joulukalenteri 7.12
No mutta eihän SE nyt ole mikään ongelma.” Saliver huokaisi. “Meidän pitää vain pyytää Aave Aikamieli avuksi. Sehän toimii nykyisin joulun henkenä ja tuo joulun tunnelmaa ympärilleen, eiköhän sieltä löydy ripaus joulun taikaakin.” Ooga vaikutti olevan kuitenkin hieman epäileväinen. “Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että ihmiset ovat nykyisin niin kovin.. antijouluisia.” Ooga risti kätensä puuskaan rinnalleen ja tuijotti kulmiensa alta. Saliver naurahti ja heitti sisarustaan ensimmäisellä käteensä osuneella esineellä, joka oli onnekkaaksi sattumukseksi sohvatyyny. Ooga väisti, nappasi tyynyn ja heitti sen takaisin. Uhvo katsoi toimitusta hiljaisena mutta alkoi sitten puhua: “Oletteko te aivan varmoja, että saatte alukseni korjattua?” Uhvon ääni oli hiljainen, niin hiljainen että Oogan piti todella pinnistellä että sai sanoista selvää. Sekään ei ollut hyvä merkki. Jos uhvon ääni alkoi hiljentyä tai pahimmillaan kadota kokonaa, se tarkoitti että uhvon oma henki alkoi pikkuhiljaa valua viemäriin. Se siis toden totta valui viemäriin, sillä uhvot muuttuivat hyllyväksi avaruuslimaskaksi, kun ne joutuivat olemaan liian pitkään maan pinnalla. Suru ja ahdistus eivät ainakaan auttaneet tilannetta. Nyt oli toimittava nopeasti!
Saliver ja Ooga lopettivat toistensa tönimisen ja kääntyivät molemmat uhvon puoleen. “Älä huoli, kyllä me saamme sinut takaisin kotiin. Alamme heti kaivella aluksen korjaukseen tarvittavia tuotteita. Aloitetaan helpoimmasta, käpykudoksesta. Sitä saadaan taistelevilta oravilta. Olen varma että niillä on iso varasto jossain.” Ooga sanoi päättäväisesti ja Saliver nyökytteli vieressä. Kyllä tästä selvittäisiin, olivathan he pelastaneet joulupukinkin eräänä jouluna. Kuinka vaikeaa yhden uhvo aluksen korjaaminen voisi olla? Sitäpaitsi Lari Kaari oli kätevä käsistään ja tämän autotallissa oli vaikka mitä jänniä työkaluja. Lari auttaisi varmasti, heti kun jännittävä teeveelähetys loppuisi. Sitä odotellessa he voisivat etsiä tarvittavat tuotteet. “Lähdetään oravien luo.” Saliver tokaisi ja viittoili uhvoa seuraamaan. Se pudotteli kulkiessaan jälkeensä neonvärisen karvavanan, joka levisi pitkin räsymaton reunaa ja siitä seinän vierelle asti. Lari Kaari hermostuisi nähdessään sotkun mutta siivoamiseen ei ollut nyt aikaa.
perjantai 5. joulukuuta 2025
Joulukalenteri 6.12
“Tulkaas kuuntelemaan Pörimiesten marssikappaletta, tämä saa aina vedet silmiin.” Lari Kaari istui muhkeassa nojatuolissa, kannettava tietokone toisella ja puolikas lasillinen kirsikkamehua toisella käsinojalla. Hän siemaili mehua aina muistaessaan ja tietokoneelta Lari seurasi mitä oravat puuhasivat pihamaalla. Ne olivat toisinaan hieman aggressiivisia ja Kaarin piti puuttua niiden hölmöilyihin. Yleensä tuttu tuhahdus: “Tuo on nyt kyllä ihan älytöntä!” Sai ne parantamaan tapansa hetkellisesti. (Tai ainakin siirtymään pois kameran kuvakulmasta). Lari oli niin keskittynyt seuraamaan itsepäisyyspäivän lähetystä jättimäisestä tauluteeveestään, että hän ei edes huomannut olohuoneen nurkassa seisovaa karvaista uhvoa.
“Tullaan ihan kohta..” Saliver tokaisi hajamielisesti ja Ooga täydensi tämän lauseen sanomalla “..pitää vaan ensin käydä kirjastossa etsimässä tietoa kuinka uhvoalus korjataan.” Lari Kaari oli niin tottunut kaikkeen epämääräiseen toimintaan Olavinpuiston kartanossaan, että hän ei kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Olihan nyt sentään itsepäisyyspäivä ja telkusta tuli Pörimiesten marssi potilaskuoron laulamana.
Kirja löytyi helposti, sillä sen takakannessa komeili iso uhvon kuva ja etupuolella luki: Kuinka uhvoalus korjataan, jos se putoaa lumiselle pellolle. Ooga avasi kirjan ja käänteli ensimmäisiä sivuja. “Tässä se on, katsotaas..” Hän mutisi itsekseen Saliverin yrittäessä lohduttaa hätääntynyttä uhvoa. Se oli selvästi nukkunut huonosti pätmän-kuvioisissa lakanoissa. Ooga ja Saliver tiesivät kyllä, että uhvot eivät yleensä nukkuneet pehmeissä sängyissä mutta koska läski jänis oli varannut pirttipöydän, eikä se oikein pitänyt vieraista, heidän oli ollut pakko majoittaa uhvo vierashuoneeseen. Ja olihan jänis asunut heillä jo jonkin aikaa, joten tavallaan sillä oli oikeus päättää missä halusi nukkua. Nyt pitäisi vain saada alus korjattua nopeasti, jotta uhvo pääsisi jatkamaan matkaa. Otus istui penkillä ja sen karvapeite näytti olevan entistä enemmän takussa. Sarvet roikkuivat lannistuneina pitkin päätä ja keltaisten silmien loiste oli poissa. “Älä huoli, asiat järjestyvät kyllä.” Saliver silitti otuksen turkkia ja mietti mielessään, että heidän pitäisi harjata se.
“Noniin, kuunnelkaas tätä!” Ooga hihkaisi innostuneena ja uhvokin näytti piristyvän hieman. “Uhvoaluksen korjaamiseen tarvitaan seuraavia asioita: Kuuliimaa, välkehtivää tiivistettä, banaanimurskaa, tonttujauhetta, käpykudosta ja.. voi paska.. hups, anteeksi mutta tämä viimeinen voi olla haastava löytää, nimittäin..” Ooga nosti katseensa Saliveriin ja he tuijottivat hetken toisiaan. “Noh??” Saliver tuijotti takaisin ja uhvokin aukoi suutaan. (Jostain syystä se oli kieltäytynyt puhumasta tänä aamuna.) “Edellä mainittujen asioiden lisäksi aluksen korjaamiseen tarvitaan taikaa. Tarkemmin sanottuna joulun taikaa.”
torstai 4. joulukuuta 2025
Joulukalenteri 5.12
Teille, jotka että muista tai tiedä keitä Ooga ja Saliver ovat, tässä nopea kertaus: Ooga ja Saliver olivat kaksikko, he kulkivat kaikkialle yhdessä. He olivat lähes saman ikäisiä ja kokoisia olentoja (en haluaisi luokitella heitä sen enempää lapsiksi, aikuisiksi, tontuiksi, keijuiksi kuin satuhahmoiksikaan.) Molemmilla oli vaaleaan taittavat hiukset, tosin vain Ooga piti hiuksensa pitkinä, Saliveria ärsyttivät silmille valuvat karvat, joten tämä leikkeli tukkaansa tasaisin väliajoin millä tahansa käsiinsä osuvalla terällä(voitte uskoa, että jälki oli sen mukaista). Siinä missä Ooga piti keltaisesta väristä, piirtämisestä ja ihmisten ärsyttämisestä, Saliver hyppi mielellään seinille, tuijotti iltaisin tähtitaivasta ja korjasi vanhaa polkupuöräänsä. Yhdessä he pystyivät mihin vain. Silloin ku he eivät ärsyttäneet ihmisiä, hyppineet seinille, tehneet jekkuja naapurin kettuaitauksessa tai muuten vaan torkkuneet sohvalla, he auttoivat maailmaa sen kaikenlaisissa tuskailuissa. (Kopioitu vuoden 2023 joulukalenterista)
Kisko käveli reippaasti, niin reippaasti kun lyhyillä tonttujaloillaan pääsi umpihangessa etenemään ja Ooga ja Saliver seurasivat perässä. Läski jänis, joka asui tätänykyä sisätiloissa Olavinpuiston kartanossa, eräänlaisena Lari Kaarin lemmikkinä, hyppi joukon jatkona. Se ei yleensä poistunut talosta öisin, eikä juuri muutenkaan mutta tämä tilanne vaikutti sen yksinkertaisessa mielessä niin jännittävältä, että se halusi lähteä mukaan. Tullessaan lähemmän Kisko huokaisi huojentuneena. Viski istui samassa paikassa mihin hän oli tämän jättänyt ja karvainen oliokin näytti rauhalliselta. Sen nenä ei enää vuotanut ja kyyneleetkin olivat tyrehtyneet.
“Kas vain, sehän onkin Pirtinmäen uhvo, eikä Muurimaan jälkeläisiä. Miten ihmeessä se raukka on tänne joutunut?” Saliver kummasteli. “Sinäkö tunnet tuon olion?” Kisko katsoi Saliveria kummissaan ja käänsi sitten katseensa Oogaan kun tämä vastasi: “Kyllähän me tämän veijarin tunnemme, tottakai. Ihme ettei se ole teille tuttu. Kysymys kuuluukin että mitä se tekee täällä, tuhannen auringonkiertämän kulun päässä omalta kotiplaneetaltaan ja ilmeisesti vielä ihan yksin.” Ooga jatkoi ja astahti viimeiset askeleet uhvon luo. Otus näytti edelleen surkealta ja hieman pelokkaalta. Se aukoi suutaan mutta mitään ei edelleenkään kuulunut. Viski nosteli laihoja hartioitaan kuin todetakseen, että tilanne oli tämä, hän ei osannut uhvoa auttaa eikä ymmärtänyt mitä tämä halusi.
“Uhvo, nämä ovat tonttuja, vaihda tonttujen kielelle.” Saliver sanoi ja uhvo katsoi tätä epäuskoisen näköisenä. “Se ei tunnistanut teitä, ette kuulema näytä perinteisitä tontuilta.” Saliver nauroi ja uhvo tuntui myös hymyilevän ujosti. Kisko ja Viski olivat tyytyväisiä. Saliver ja Ooga olivat ratkaisseet arvoituksen! Hyvä. Mutta, hetkinen, miten niin he eivät olleet tonttujen näköisiä?? Viski oli juuri avaamassa suutaan kun uhvo alkoi puhua: “Minä olen pahoillani, jos säikytin teidät.” Se painoi päänsä ja väänteli karvaisia käsiään. Sen kynnet oli lakattu kauniisti, Viski katseli niitä ja mietti, että haluaisi kysyä tältä kuinka moiset saisi kestämään avaruuden ilmanalassa. “Minä, minä olen karkumatkalla. Alukseeni tuli joku vika ja ennenkuin huomasinkaan, törmäsin ilmapalloon, lentävään flamingoon, toteutumattomaan toiveeseen ja lopulta pahanilman pilveen, tämä oli viimeinen niitti, joka rikkoi alukseni ohjauksen ja navigaation. Ja jos ihan totta puhutaan, isä uhvo ei tiedä että lähdin matkaan tänä iltana. Hän varmasti etsii minua.” Otus purskahti jälleen itkuun ja tontut tunsivat itsensä hyödyttömiksi. Onneksi Ooga ja Saliver tiesivät miten toimia. “Tässä, ota vähän kanelia ja mietitään sitten miten tästä eteenpäin. Meillä on varmasti jossain opus, jossa kerrotaan miten uhvo-alus saadaan korjattua.” Ooga tarjosi kanelipurkkia otukselle ja se ottikin sen vastaan, haisteli ja aivasteli hetken ruskeaa pölyä ja näytti heti hieman tyytyväisemmältä. “Muurimaalaiset pitävät kanelista mutta myös uhvot ovat sen perään. Sen täytyy olla joku avarussäteilyyn liittyvä.” Saliver sanoi ja katseli tyytyväisenä, kun uhvo hymyili kiitollisena. Nyt pitäisi majoittaa se yöksi ja aamulla he miettisivät miten edetä.
keskiviikko 3. joulukuuta 2025
Joulukalenteri 4.12
Karvapallo aukoi suutaa mutta mitään ääntä ei kuulunut. Viski ja Kisko vilkaisivat toisiaan ja kohauttivat harteitaan. Ehkä tulokas ei ymmärtänyt tonttua. He yrittivät puhua tälle vielä eläinten, oravien, haamujen, sirkkojen ja jopa ihmisten kieltä mutta karvapallo näytti edelleen yhtä hämmentyneeltä. “Kyllä tämä tilanne vaatii nyt järeämmät keinot.” Viski sanoi ja Kisko nyökkäili. Hän oli samaa mieltä. Heidän olisi mentävä herättämään Ooga ja Saliver, nämä tietäisivät mitä tehdä.
Kisko lähti taapertamaan omia jälkiään pitkin takaisin talolle Viskin jäädessä kurkkupurkin ja omituisen otuksen luo. He olivat tehneet nopean suunnitelman miten tässä olisi paras toimia. He olivat olleet samaa mieltä siitä, ettei tulokas vaikuttanut väkivaltaiselta tai muutenkaan uhkaavalta. Jos jotain kuitenkin sattuisi, Viski oli heistä vanhempi, joten olisi hänen aikansa siirtyä tähtitaivaalle. Toki he olivat ensin yrittäneet saada karvakasaa seuraamaan heitä talolle mutta tämä ei selvästi ymmärtänyt myöskään elekieltä. Se oli seisonut paikoillaan ja tuijotellut varpaitaan (Niitä oli viisi, Kisko oli nähnyt, kun se oli nostellut jalkojaan), eikä ollut tehnyt elettäkään seuratakseen tonttuja.
Niimpä hahmo jäi seisomaan hankeen, Viski istui kurkkupurkin reunalle ja Kisko lähti hakemaan apua. Hangessa rämpiessään hän manasi mielessään sitä, että he olivat alunperinkään lähteneet katsomaan koko mokomaa tulipalloa. Jos he olisivat antaneet asian olla, he olisivat nyt nukkumassa Mersun takapenkin pehmeydessä, eivätkä joutuneet hyppimään hangessa pimeässä talviyössä. Seuraava ajatus oli, että jos he eivät olisi menneet auttamaan, neonvärinen, kirkasta räkää nenästään erittävä karvapallo olisi nyt yksin keskellä maalaispeltoa.. Ei, ei sekään olisi ollut hyvä ajatus. Nyt vain reippaasti hakemaan tehokaksikko apuun ja he voisivat mennä tämän jälkeen takaisin omiin toimiinsa. Tästä ajatuksesta reipastuneensa Kisko otti pihatielle päästyään muutaman juoksuaskeleen ja oli Oogan ja Saliverin ovella ennätysajassa. Hän oli juuri kolkuttamassa kun ovi avautui hänen nenänsä edessä ja paksuun villapipoon ja töppösiin pukeutunut hahmo seisoi hänen edessään. Kisko ei aivan erottanut kumpi noiden vällyjen alle oli hautautunut mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä.
“Huh, hyvä että olette hereillä, teitä tarvitaan, tulkaa äkkiä!” Kisko huudahti ja näki samalla, että Ooga puuhaili eteisessä vetäen juuri paksua takkia päälleen. Ovella seisova hahmo oli siis Saliver.
“Näitkö taivalla lentäneen tulipallon?” Saliver kysyi vetäen paksua kaulaliinaa pois kasvojensa edestä. “Juuri siitä on kyse.” Kisko sanoi ja katsoi olkansa yli pimeään yöhön puolittain olettaen, että näkisi jälleen taivaalla kiitävän valon, jonka kyydissä matkustaisi sekä neonvärinen, viisivarpainen mykkä myyrä, kuin hänen paras ystävänsä Viki “Viski” Vaahtoparta. Ajatuskin puistatti Kiskoa ja hän hoputti kaksikkoa tulemaan nopeasti. “Sen täytyy olla Murimaan mammun jälkikasvu.” Saliver totesi ja kääntyi Oogan puoleen. “Ota kanelipurkki matkaan, niin saadaan se sieltä mukaan.” Sitten Saliver katsoi Kiskoa, joka tuijotti tätä suu raollaan. “Noniin, kerro kaikki mitä tiedät tilanteesta” Kisko kertasi yön tapahtumat heidän kävellessään pellon poikki kohti kurkkupurkkia..
Joulukalenteri 3.12
Viski ja Kisko rämpivät hangessa autotallin nurkalta viiden asteen kulmassa plutoon nähden kohti auringon kulunutta kulmaa, siitä kolme kuunkierron kiepsausta kohti perseusta ja suunnilleen näille kohdille outo tulipallo oli laskeutunut. Onneksi Viskin parta loisti edelleen sen verran että he näkivät eteensä.
Mitä lähemmäs he saapuivat, sitä varmemmalta alkoi tuntua että kyseessä ei ollut nyt mikään Jepan perustemppu. Hangessa näkyi nimittäin kaikissa karnevaalin väreissä loistava, hapansilakkapurkilta näyttävä romukasa, josta lähti heikko makea tuoksu. (onneksi tuoksu ei ollut lähtöisin hapansilakasta, sillä silloin tämä tarina olisi voinut saada kovin erilaisen käänteen!) Välillä valot sammuivat kokonaan ja syttyivät sitten hetken päästä uudelleen. Haju voimistui, mitä lähemmäs tontut pääsivät. He pysähtyivät viidentoista tossunkäpsyn päähän romukasasta ja jäivät katselemaan sitä hieman varautuneina. Kumpikaan ei ollut nähnyt tai kuullut mistään vastaavasta. Toisaalta hehän olivat ihan tavallisia kotitonttuja, jotka tekivät mitä nyt autotallissa asuvat kotitontut tekivät ja vapaa-ajallaan he istuivat tonttulassa muiden taruolentojen kanssa. Ei heidän maailmassaan ollut taivaalta putoilevia sillipurkkeja.
“Pitäisikö..” Viski kuiskasi ja katsoi Kiskoa. “..mennä lähemmäs?” Kisko täydensi lauseen kääntämättä katsettaan omituisesta purkista, joka oli puoliksi hautautunut Lari Kaarin takapihalla olevan niityn yllä lepäävään puhtaanvalkeaan lumihankeen.
Tonttujen tuijottaessa purkin valot sammuivat hiljalleen ja ympärillä leijaileva tuoksu hävisi tuuleen. Tuli hiljaista ja pimeää. Tontut eivät edelleenkään tienneet mitä tehdä. Hetken kuluttua purkista alkoi kuulua jälleen ääntä. Se ei ollut pelottavaa, kimeää, kumeaa tai rämisevää, ehei, se oli itkua. Pienen avaruusolennon itkua. (Tokikaan Viski tai Kisko eivät tässäkohtaa vielä tienneet, että kyseessä oli avaruusolento mutta itkun he kyllä tunnistivat, ainakin omien sanojensa mukaan.) “Mennään katsomaan.” Viski sanoi lopulta ja otti muutaman askeleen lähemmäs Kisko kannoillaan.
Kaksikko oli juuri päässyt sillipurkin vierelle, kun sen kyljestä aukeni kulmikas oventapainen aukko ja ulos ryömi pieni onnettoman oloinen olento. Kiskon mielestä sitä voisi kuvata sanoilla “Suukea, siis nimenomaan suukea, ei surkea, pampi jolla ei ole isää eikä äitiä.” (Todellisuudessa kuvaus ei mennyt kovin kauas totuudesta, sillä kuten myöhemmin kävi selville, tämä olento oli todellakin yksin liikenteessä ja hänen vanhempansa olivat niin kaukana, että voitiin ilman vastaanväittämistä sanoa, että hänellä ei todellakaan ollut äitiä tai isää juuri tällä hetkellä.) Olento oli yltä päältä neonvärisen karvan peitossa. Sillä oli suuret, siis huomattavan suuret keltaiset silmät, joiden yläpuolella keikkui kaksi tuntosarven näköistä tappia. Muuten tuo mytty oli kuten kuka tahansa taruolento, kaksi ylä-, kaksi alaraajaa, viisi sormea, oletettavasti myös neljä tai viisi varvasta, vaikka jalkaterät olivatkin juuri nyt hautautuneet lumihankeen otuksen seisoessa kurkkupurkkinsa oletetun oven edessä.
Olento katseli edessään seisovia tonttuja ja sen keltaisista silmistä valui kristallinkirkkaita kyyneleitä. Viski huomasi myös että sen pieni nenänpää oli jäähileiden peitossa, joten oletettavasti nenästä oli myös valunut räkää. Otus ei voinut olla kovin vaarallinen, hän päätteli. Kukaan, joka kantoi neonväristä turkkia ja eritti räkää pienestä nenästään, ei voinut olla vaarallinen. Niimpä Viski otti vielä yhden askeleen olentoa kohti ja kakisti kurkkuaan: “Hei, mikä sinun nimesi on?”
maanantai 1. joulukuuta 2025
Joulukalenteri 2.12
Kuten todettua, Kisko ja Viski olivat tulossa kotiin Älämäen tonttulasta, jossa olivat olleet nautiskelemassa glögiä. Tai siis “glögiä” (Tontut eivät todellisuudessa juoneet perinteistä glögiä). Tonttulassa oli vaihdettu kuulumisia niin Tarmo T. Kuuran, Vladin, Tullen kuin Aave Aikamielenkin kanssa. Menossa mukana olivat myös Möttönenpöttönen ja Raparperikuningas, sekä taistelevat oravat. (Nämä ovat kaikki kertojan mielikuvituksen tuotetta ja esiintyvät tämän blogin aiemmissa tarinoissa..) Oli äärimmäisen tärkeää, että oli olemassa tälläinen turvapaikka, jossa mielikuvitusolennot saattoivat kokoontua, vaihtaa kuulumisia ja ennenkaikkea katsella sivusta, kun tontut hölmöilivät illan päätteeksi työntämässä karvaisen naamansa liian lähelle tulipataa. Yössä näkyi paljon kiiltäviä takkutukkia, nuttuja, hattuja ja kuten Viskin tapauksessa, partoja.
Kaksikko oli jo lähes Olavinpuiston tontin reunalla olevan roskakatoksen reunalla kun he näkivät vanhan traktoritallin katon yllä lentävän tulipallon. Viski naurahti itsekseen ja mietti oliko hän vahingossa hengittänyt soihturiipisiä ja näki siksi näkyjä mutta kun Kisko kiljaisi samaan aikaan ja osoitti taivaalle, Viski tajusi tulipallon olevan todellinen. He tuijottivat kumpikin hetken aikaa kun pallo jatkoi matkaansa ja katosi näkyvistä. “Se siitä, taisi olla aikamoinen tähdenlento.” Viski totesi ja otti jo askeleen kohti autotallia kun jostain kuului kumea pamahdus. Tontut ovat jälkikäteen kuvanneet ääntä nimenomaisesti näillä sanoilla. “Se ei ollut sellainen terävä, räjähdysmäinen, vaan matalataajuuksinen räjähdysääni.” Luki raportissa, joka on julkaistu vuosisatoja myöhemmin.
“Taisi serkkutonttu pukin pajalta olla taas pulassa. Pitäisikö se nyt kuitenkin käydä vilkaisemassa?” Kisko raapi olematonta partaansa (se OLI olematon Viskiin verrattuna!) ja katsoi toveriaan, joka pohti kahden vaiheilla. Jos se todella oli pukin pajalla asuva tonttu, todennäköisesti Jepa Hurjamieli, joka otti toisinaan pukin reen ja reippaimmat porot ilta-ajelulle ilman asianmukaisia asiakirjoja, tätä piti tietysti mennä auttamaan. He olivat olleet samassa tilanteessa ennenkin. Jepa oli ohjastanut nuoren poron päin avaruuden aikavääristymää ja he olivat joutuneet noutamaan tämän ja mukana olleen, tuhat vuotta vanhentuneen poroparan pois ikuisesta aikaluupista. Pukki ei tänä päivänäkään oikein ymmärtänyt miten nuori poro oli alkanut kärsiä nivelvaivoista niin nopeasti. (Luulen että pukki kyllä tiesi, ei vain halunnut käydä keskustelua Jepan kanssa, sillä jos tämä lopettaisi hölmöilynsä, mistä sitten kirjoitettaisiin villejä tarinoita, joulumuorin keittotaidoista vai? Joulupukin kuumalle linjalle soittelevista aikuisista? Ehei..)
“Tule, mennään. Ehkä se ei olekaan Jepa ja voimme mennä nukkumaan..” Viski sanoi ja Kisko jatkoi lauseen loppuun: “..ja jos on, pääsemme taas kerran osaksi jonkinlaista jännää tarinaa.”
sunnuntai 30. marraskuuta 2025
Joulukalenteri 1.12
“Haahahaa, sinun parrastasi roikkuu soihturiipisiä!” Tontun mittakaavallakin pieni ja pyöreä olento kieri lumihangessa, piteli valtavaa vatsaansa ja nauroi niin äänekkäästi, että läheisen puun oksalla istuneet oravatkin pitelivät korviaan. Ne tuijottivat tuomitsevalla katseellaan maahan, jossa seisoi kaksi hahmoa. Tonttua tarkemmin sanottuna. Tai kuten todettu, toinen näistä kyllä pyöri maassa ja nauroi. Toinen seisoi vieressä ja yritti sukia partaansa puhtaaksi. (Mainittakoon, että parrassa eli omanlaisensa ekosysteemi, eikä sitä oltu kammattu tai pesty jälkeen joulupukin serkkupojan siskon koiran häiden ja siitä oli totta totisesti vierähtänyt jo jokunenkin joulunkierto!) Takkuisen parran jatkona seisoi pitkähkö, laiha tonttu, jonka joulunvihreät silmät olivat syvällä ryppyisten silmäluomien suojissa. Tontun parrassa oli tuhansien takkujen lisäksi, kiiltelevää ainetta. Soihturiipisiä. Niitä saattoi joutua vaatteisiin tai oikeastaan mihin tahansa, jos tonttu meni liian lähelle punaista tulta. Punaista tulta puolestaan paloi jokaisen tonttulan tuvan portailla näin joulun korvilla.
Tontut, jotka tunnettiin nimillä Viki “Viski” Vaahtoparta (arvatenkin sama veijari, jonka parta kuhisi kaikenaista elämää) ja Kisko Tuiskutukka, olivat palaamassa pikku-Älämäen tonttulasta, jossa olivat olleet rentoutumassa rankan työviikon jäljiltä. Viski ei ollut malttanut mieltään, vaan oli mennyt jälleen kerran kuiskimaan tulipadalle omia toiveitaan. Elävä tuli kuuli tonttujen toiveita mutta yleensä tulen henki ei voinut olla tuiskauttamatta pientä jekkua perään, tavallaan maksuna toiveen kuulemisesta. Tälläkertaa tulen henki oli pölläyttänyt Viskin partaan kiiltelevää kimalletta, joka tunnettiin soihturiipisenä. Ne olivat pienen pieniä olentoja, jotka loistivat pimeässä juuri kun talviyön kello löi kaksitoista, tanssivat tulisesti ja aamun tullen karisivat tuhkana alas maahan. Mikäli oli nopea, tuhkan saattoi saada kerättyä talteen. Parasta oli säilöä se pieneen peltirasiaan ja ripotella kevään tullen kasvimaalle. Sen kerrottiin antavan tuhkasta kasvaville kasveille kyvyn kertoa vitsejä. Tämä oli Kiskon ja Viskin mielestä tietenkin aivan naurettavaa, sillä eiväthän kasvit olleet millään lailla vitsikkäitä, vaan vakavia ja korkeintaan hieman korean kohteliaita. (Toisaalta he eivät olleet koskaan kokeilleet tuhkatemppua!)
Viski Vaahtoparta oli pitkä, laihahko tonttu, jolla oli vihreät silmät, ryppyiset kasvot ja puolikalju päälaki. Viski ei vaivautunut siltikään käyttämään tonttuhattua, ei edes pahimmilla pakkasilla. (Hän uskoi, ettei pakkasukko halunnut kosketella hänen paljasta päälakeaan ja oli tietämättään siinä aivan oikeassa!) Hän kulki myös mielummin pienissä lasikengissä kuin tontuille tyypillisissä huopikkaissa mutta mahtava takkuparta teki hänestä varmuudella tonttujen sukuhaaraan kuuluvan olennon. Viskin luottoystävä Kisko Tuiskutukka oli puolestaan niin tyylipuhdas satukirjojen tonttu-ukko, että en tiedä tarvitseeko minun tässä sen kummemmin häntä kuvata. Kuvittelette vain mielessänne tukevan, parrakkaan hahmon, jolla on huopikkaat, punaharmaa asuste, punainen tonttuhattu ja ystävälliset kasvot. Siinä, siinä teille kuvaus Kiskosta. Teistä ei kukaan muistaisi hänen olemustaan, jos hän tulisi teitä joulukadulla vastaan.
Kisko ja Viski olivat ihan tavallisia tonttuja. He asuivat Olavinpuiston autotallissa ja puuhasivat sielä omiaan. (En ole koskaan varsinaisesti kysynyt mitä, luulen olevani onnellisempi, jos en tiedä ihan tarkkaan. ) Olavinpuiston puistonvartia Lari Kaari saattaisi tietää tarkemmin, kysykää häneltä, jos asia kiinnostaa. Kiskon ja Viskin arkipuuhat eivät varsinaisesti ole tämän tarinan pääosassa, vaikka kaksikolla olisikin varmasti melko värikästä kerrottavaa. Tänä talvi-iltana heidän tuttu ja tavallinen kotitonttuelämänsä muuttui hetkellisesti ja siitä tämä tarina alkaa..
Joulukalenteri alkaa huomenna..
Alkusanat
Muistatteko, että ihmisten usko joulupukkiin oli koetuksella toissavuoden joulukalenterissa? Jos ette, niin tämän kamalan tarinan voi käydä lukemassa vuoden 2023 tarinasta. (Suosittelen lukemaan myös muita, aiempia kertomuksia, siis jos et muutakaa lukemista keksi aamutoimia toimittaessasi tai vaikka keikkaa odotellessa..) Olit lukenut tarinan tai et, ehkä haluat palata siihen kuitenkin jo senkin takia, että tämänvuotisessa tarinassa seikkailee samoja hahmoja..
Muistatko tehokaksikon Ooga ja Saliver? Entä muistatko mitä heidän äidilleen tapahtui? (Se ei liity tämänkertaiseen joulutarinaan millään tavalla, miusta se nyt vaan on niin.. epätavallinen kohtalo, että en haluais että se unohtuu historian havinaan, vaan että heidän rakkaasta äidistään puhuttaisiin aika ajoin..) Se tarina oli joo vähän tiukassa elämäntilanteessa kasaan raavittu tekele mutta voikai sen silti silmäillä läpi. Mieki melkein tein niin, kun etin tietoa sen seikkailun hahmoista :D
Nyt on kuitenkin vuosi 2025, uudet tarinat mutta osittain tutut henkilöt maailmaa pelastamassa. Tässäkohtaa haluan poistaa itseltäni kaikenlaisen vastuun tästä tarinasta. Kirjoitusvirheet, asiavirheet, uskomattomuusvirheet, epäilykset, epätoivotukset, joulurauhan, yöunien ja mielenrauhan menetys ovat kaikki just siun omia ongelmia, en ota niistä mitää vastuuta. Luulen että tästä tulee ihan sellanen miun perustarina, ei mitää k18-matskua vaan ihan.. perus :D (..vaikkakin aika ajoin haaveilen että kirjotan sellasenki vielä. Viime kesänä istuin yksin terdellä lonkeropäissäni ja kirjotin synopsiksen iha päättömään tarinaan. Toivon ettei se päädy kenenkään käsiin, jos mie kuolen ennenaikaisesti. Jos näin käy, niin pahoittelut siitä. Tästä kalenterista ei kuitenkaan tipu pahoitteluja, koska, kuten ennenkin todettu: Iteppähän tätä luet!)
Vieläkö oot sitä mieltä, että haluat hypätä mukaan mielikuvitusmaailmaan joka päivä tästä aina jouluaattoon asti? Laita siis tiktokki hetkeksi kiinni, kaiva seikkailuhenki esiin ja hyppää hetkeksi fantasian maailmaan. Huomenna mennään!
sunnuntai 16. marraskuuta 2025
Niin
