Paluu tulevaisuudesta osa 5

Minttu seurasi kaksosia sisälle taloon edelleen hieman varautuneena. Hän oli nähnyt eteisessä hämähäkin aloittaman verkon joka näytti siltä, ettei siihen kannattanut kaatua. Irti pääseminen olisi varmasti työn ja tuskan takana. Mintun teki mieli kysyä asiasta mutta hän ei ollut varma halusiko tietää vastausta.

He tulivat olohuoneeseen, joka näytti yllättäen melko tutulta. Sama kukallinen sohva, ikkunalaudalla kasvavat kasvit, pehmeä matto ja jopa ruma punainen kattolamppu, jota Minttu oli kerran heittänyt tyynyllä ja se oli melkein tippunut. "Kuka täällä asuu?" Minttu kysyi katsellen ympärilleen ja seurasi sitten kaksosten esimerkkiä ja istui kuluneelle sohvalle. 

"Ellie ja hänen perheensä." Sade vastasi ja alkoi kaivella reppuaan. "Tai asuivat, lähes kaikki ovat muutaneet jo pohjoisempaan, jossa on vielä turvallista." Hän jatkoi ja nosti repustaan vihreän kansion ja piti sitä käsissään. "Ainiin, sinähän olet muuten kuollut tässä todellisuudessa." Sade töksäytti varoittamatta.

"Mit.." Minttu avasi suunsa mutta Sade jatkoi ennenkuin hän ehti sanoa enempää. "Niin, kuolit auto-onnettomuudessa parisen vuotta sitten, sinä ja ystäväsi Arme ja Jodina. Autoa kuljettanut Dani jäi henkiin mutta ei tainnut koskaan toipua entiselleen, noin niinkuin henkisellä tasolla." Sade jatkoi ja kuljetti sormeaan kansion kannessa olevia koukeroita pitkin katsomatta Minttua. "Olinko minä Armen ja Jodinan kaveri?" Minttu parahti tahtomattaan ja pudisteli päätään. "Miten.."

"Mentäisiinkö asiaan?" Mattison puuttui pitkästä aikaa puheeseen ja nappasi kansion Sateen käsistä ojentaen sitä Mintulle. "Meillä ei ole aikaa tälläiseen." Hän tiuskaisi ja siirtyi hieman lähemmäs. "Tässä on meidän tulevaisuuden näkymämme." Mattison osoitti sormellaan kansion ensimmäisellä sivulla olevaa harmaan sumuista kuvaa. Lyhyesti selitettynä meidän maailmamme on hyvää vauhtia tuhoutumassa ja se johtuu pienien asioiden summasta, josta on tullut nyt todellisuutta. Meidän isovanhempamme käynnistivät jotain, jota ei voi enää parantaa mutta sinä olet avain, jonka avulla tämän tuhon eteneminen voidaan pysäyttää. Kuten sanottu, tämän todellisuuden sinä on kuollut mutta me keksimme tavan yhdistää todellisuudet ja saimme sinut tänne. Pitkä juttu, ei ole aikaa selittää juurta jaksain." Mattison lisäsi yhteen hengenvetoon huomatessaan Mintun avaavan suutaan. Sitten hän jatkoi: "Sinun tarvitsee vain mennä käymään mummosi luona ja saada hänet kertomaan mihin hän on piilottanut kirjeen, jonka sai postissa joskus viisikymmentäluvun puolivälin tienoilla. Siitä löytyy muutama ratkaiseva koordinaatti, jotka yhä puuttuvat tästä palapelistä." Mattison käänsi seuraavalle sivulle puhuessaan ja Minttu näki aukeamalla lehtileikkeitä, leffalipuilta näyttäviä paperinpalasia, maitopurkista tai vastaavasta leikatun viivakoodin ja lapsellisella käsialalla kirjoitetun sivun, joka vaikutti olevan repäisty jonkun matematiikan kirjasta. 

"Ööö, mihin hittoon te minua tarvitsette, senkun kysytte mummolta. Jos hän on siis elossa? Minun todellisuudessani mummo on ollut kuolleena jo kolmetoista vuotta. Sitäpaitsi miksi olette varmoja että hän on säilyttänyt vuosikymmeniä vanhan kirjeen?" Minttu sanoi katsellen yhä leikekirjan aukeamaa. Siinä oli jotain tuttua, hän ei vain saanut päähänsä mitä. 

"No kun itseasiassa emme puhu nyt Marjukka-mummostasi, vaan Britasta." Sade sanoi ja antoi sanojensa upota rauhassa Mintun tajuntaan. Brita, hänen isänsä äiti, joka oli kuollut kauan ennen kuin hän oli edes syntynyt. Nyt Minttu nosti katseensa kirjasta ja tuijotti vuoroin Sadetta, vuoroin Mattisonia. "Onko Brita elossa?" Hän kysyi ihmeissään. "On." Sade vastasi nopeasti ja loi nopean katseen Mattisoniin. "Hän asuu vain kiven heiton päässä täältä, voimme mennä käymään hänen luonaan heti kun tulee kunnolla pimeää." Hän jatkoi. "Miksi meidän pitää odottaa pimeää? Ja edelleen tahdon tietää, mihin te minua tarvitsette, enhän minä tunne koko mummoa?" Minttu ihmetteli.

Paluu tulevaisuudesta osa 4

Ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen kolmikko saapui paikkaan, jonka Minttu tunnisti. He olivat Viherkylän ala-asteen takapihalla. Juuri tämän ison kuusen takana Minttu oli polttanut ensimmäisen tupakkansa Vilin ja Mönkkösen kanssa joskus kuudennen luokan kevätjuhlavalmistelujen aikaan. Täältä he olivat naureskelleet muille pihalla leikkiville lapsille ja pitäneet itseään niin paljon järkevimpinä, lähes aikuisina. Olivathan he siirtymässä syksyllä yläasteelle. Koulun piha näytti kuitenkin erilaiselta. Maali oli rapistunut rakennusten seinistä ja tonttia kiertävä puuaita oli niin laho, että se oli osittain jo lähes maatunut.

Sade huomasi hänen katseensa kiertävän ympäriinsä ja totesi kuivasti: "Niin, täällä mahtaa olla hieman eri näköistä, kuin sinun todellisuudessasi. Sinun vanhempasi tekivät aikanaan kai oikeanlaisia valintoja, meillä tulos on tämä. Vedessä ei voi uida ja kaikki lahoaa käsiin." Mattison ei sanonut mitään, katsoi vain heitä vuorotellen ja käänsi sitten harmaat silmänsä takaisin koulun pihalle.

"Mennään ennenkuin tulee pimeää." Sade sanoi ja he kävelivät ränsistyneen koulun pihamaan läpi. "Vieläkö täällä on opetusta?" Minttu kysyi hiljaa. Hänellä oli oikeastaan muutakin kysyttävää mutta ajatus ei kulkenut kunnolla. Sade hymähti hiljaa mutta Mattison suorastaan nauroi ääneen. "Opetusta" Hän hekotti. "Tässä maassa ei ole ollut opetusta vuosiin. Ei kukaan jaksa mennä kouluun tai sen puoleen mihinkään muuallekaan joka aamu. Hän pyöritteli päätään ja hymyili, aivan kuin hyvän vitsin jälkimainingeissa. Minttu ei kysynyt enää mitään, seurasi vain kaksosten vanavedessä. He kävelivät tuttuun lähiöön, jonka ränsistyneisyys ei enää yllättänyt Minttua. Tuossa oli Vaian kotitalo, lähes kivijalkaan asti palaneena. Sen naapurissa asui äidin ystävän ex-mies, mikä sen hassun ukon nimi olikaan ollut? Puutarha oli tämän silmäterä. Minttu tuijotti jättimäisiä pensaita, jotka olivat vallanneet tontin. Niiden oksat näyttivät siltä, että saattaisivat kuristaa hänet hetkenä minä hyvänsä.

Sade ja Mattison eivät sanoneet mitään, joten Minttukaan ei jaksanut ihmetellä asiaa. Hän olisi halunnut kysyä miksei pihoilla liikkunut ihmisiä, missä olivat puistossa yleensä telmivät lapset, missä tuon metsittyneen puutarhan innokas hoitaja, missä Murolan muorin keltainen kissa, joka yleensä tuli vastaan tällä tiellä. He olivat ainoat elolliset hahmot. Edes kesäpäivän kärpäset eivät pörisseet ympärillä.

Sade ja Mattison pysähtyivät tutun talon pihaan. Ellie, hänen serkkunsa, jonka kanssa he olivat käyneet samoilla pianotunneilla lähes kymmenen vuotta, asui tässä. Tai ainakin asui hänen todellisuudessaan. Minttu huomasi miettivänsä. He menivät sisään ruskeaksi maalatusta ovesta, jonka saranat antaisivat periksi hetkenä minä hyvänsä. Minttu tuli viimeisenä. Hän oli juuri astumassa sisään ulkoeteiseen mutta oli törmätä Sateen selkään tämän pysähdyttyä äkisti. "Menkää takaisin." Mattisonin käskevä ääni kuului eteisestä. Sade kääntyi ja viittilöi Minttua seuraamaan. He väistivät ovelta ja näkivät Mattisonin huitovan luudalla ja manaavan itsekseen. Ensin Minttu uskoi näkevänsä sittenkin Murolan muorin keltaraitaisen kissan mutta kun totuus valkeni hän tunsi polviensa pettävän. Kissan kokoinen hämähäkki juoksi karkuun Mattisonin luudan edellä. Se oli väritykseltään ruskea ja ruumista koristivat keltaiset ja lähes valkoiset raidat. Otuksen takapuolesta roikkui pätkä vaaleaa seittiä. Minttu avasi suunsa huutaakseen mutta ääntä ei tullut. Sade tökkäsi häntä selkään ja sanoi rohkaisevasti: "Ne eivät yleensä käy ihmisten kimppuun sen enempää kuin sinunkaan maailmassasi. Tosin ne tuntuvat kasvavan vuosi vuodelta suuremmiksi. Ihmiset eivät enää päästä lemmikkejään ulos, sillä nuo syövät kissat ja pienet koirat suihinsa. Uskotaan, että sen takia ne ovat alun perin alkaneetkin kasvaa. Tule, ne eivät asetu taloksi, joten sisällä ollaan turvassa." Sade kuulosti jo hieman myötätuntoisemmalta ja se lohdutti Minttua. Hän oli jo yrittänyt nipistää itseään herätäkseen tästä painajaisesta mutta märkien sukkien verhoamat jalkapohjat tunsivat hiekkaisen pihatien ja kostean nurmikon, nenä haistoi rikin katkuisen ilman ja iholla tuntui kylmä väristys, kun aurinko oli alkanut laskea. Hän oli keskellä omaa painajaistaan, eikä hänellä ollut aavistustakaan kuinka hän oli tähän joutunut tai mikä vielä pelottavampaa, kuinka tästä pääsisi pois. 

Paluu tulevaisuudesta osa 3

"Tänne." Sade teki niin äkkinäisen loikan oikealle, että Minttu ei pysynyt perässä vaan jatkoi juoksuaan vielä monta metriä eteenpäin. Tajutessaan mitä tapahtui, hän katsahti polulle, johon kaksosten hahmot suuntasivat ja jäi paikoilleen seisomaan. Jalat alkoivat hankautua rakoille ja keuhkoja poltti. Hän ei ollut koskaan ollut innostunut juoksemisesta, eikä tilanne ollut muuttunut. Minttu kumartui riisumaan kenkänsä, jottei kantapään hiertymä pahenisi.

Huomattuaan, ettei Minttu seurannut, Sadekin pysähtyi ja alkoi viittilöidä käsillään. "Ala tulla nyt senkin laiska lehmä." Tämä sihahti hampaidensa välistä ja siniset silmät tuntuivat säkenöivän hänen tuijottaessaan Mintun suuntaan. Vau, tuo nainen on kasvattanut itselleen luonnetta, Minttu ajatteli ja empi edelleen tien reunassa. Hän ei halunnut painella takaisin metsikköön, mikseivät he voineet mennä tietä pitkin? Sade huomasi tämän ja palasi takaisin. Mattison jatkoi juoksuaan heistä välittämättä ja katosi pian näkyvistä. "Minä sanon tämän sinulle nyt yksinkertaisesti, koska et tunnu nyt käsittävän tätä koko tilannetta." Sade painotti jokaista sanaa, kuin puhuessaan pikku lapselle. Tämä ärsytti Minttua ja hän katsoi Sadetta haastavasti. "Sinä olet puuttuva lenkki isommassa palapelissä. Et ole nyt omassa todellisuudessasi, ymmärrä se. Kerron kaiken tarkemmin kun olemme turvallisemmassa paikassa mutta lyhykäisyydessään sinä olet avain, jolla tämä todellisuuksien välinen ovi saadaan suljettua ja me kaikki pääsemme elämään rauhassa omaa elämäämme. Olisin totta vie toivonut, että sinun todellisuutesi lähettäisi meille jonkun hieman älykkäämmän yksilön, jonkun, jota olisi valmisteltu hieman paremmin tähän tehtävään mutta meidän ei auta muu, kuin yrittää pärjätä. Tämän todellisuuden, siinä missä omasikin, toivo on sinun harteillasi. Ei paineita mutta ihan vain tiedoksi."

Sade puhui yhteen hengenvetoon, eikä antanut Mintulle aikaa esittää kysymyksiä. Saatuaan lauseensa loppuun hän heitti Mintun käsissään pitelemän kengät pusikkoon ja nykäisi tätä jälleen paidan hihasta. "Juokset nopeammin ilman noita. Ala tulla nyt."

Minttu uskoi tulleensa hulluksi. Tätä se varmasti tarkoitti. Häntä alkoi oksettaa ja pyörryttää. Perhana, krapula iski sittenkin. Sateen vahvat sormet eivät hellittäneet, joten hän päätti tehdä tälle mieliksi ja juosta pehmeää metsäpolkua eteenpäin. Pahoinvoinnin aalto helpotti ja askel kulki helpommin. Hetken päästä he tulivat pienelle puiselle sillalle, jonka päällä Mattison odotti. Kaksoset vaihtoivat jälleen tietäviä katseita, joita Minttu ei ymmärtänyt.

"Näkyikö kasveja?" Sade kysyi veljeltään ja tähyili sillan toiselle puolelle. "On siellä muutama mutta ne ovat vielä liian pieniä ollakseen ihmiselle vaarallisia. Yhden loukku oli kiinni, luulen että se on juuri syönyt rotan tai jäniksen." Mattison sanoi ja Sade nyökkäsi tyytyväisenä. Maasto muuttui vetiseksi melko pian sillan jälkeen. Sukat kastuivat, vaikka kostean alueen läpi vievälle polulle olikin aseteltu jonkinlaisia pitkospuita. Kun metsä jäi taa ja edessä avartui pelkkää aukeaa, Minttu näki siellä täällä kasvavia värikkäitä kasveja. Ne näyttivät..kärpäsloukuilta, siis lihansyöjäkasveilta. Hänellä oli ollut tuollainen kasvamassa ikkunalaudalla joskus lapsena mutta se oli mahtunut asumaan kahvikupissa. Minttu pysähtyi jälleen ja tuijotti suolla kasvavia kasveja. Osa niistä oli hänen mittaisiaan, osa hieman pienempiä. Punaiset loukut ammottivat auki, kuin pedon kidat ja niissä töröttävät värekarvat heiluvat hiljalleen. "Nyt, Minttu, sanon tämän viimeisen kerran.." Sade tiuskaisi entistä hermostuneempana. "Tuo kasvi on vielä liian pieni syödäkseen sinut suihinsa mutta jos seisot paikoillasi tarpeeksi kauan, se käy takuuvarmasti kiinni käteesi."

Minttu tunsi jalkojensa pettävän. Vatsaa kouristi ja hän oksensi aivan jättimäisen kasvin varren juurelle. Samalla hetkellä, kun hän tunsi Mattisonin kiskaisevan itsensä liikkeelle, hän pikemminkin aisti kuin näki kasvin heräävän eloon ja alkavan louskutella leukojaan. Se taivutti karvaista varttaan ja iski leukansa Mintun oksennuslammikkoon. Nyt häntä ei tarvinnut enää houkutella juoksemaan, vaan jalat liikkuivat kuin pikajuoksijalla. Onneksi suoalue loppui nopeasti ja metsäpolku jatkui jälleen. He kulkivat nyt vaitonaisina hetken aikaa, vain Mattison päästeli välillä pieniä vihelteleviä ääniä ja pysähtyi sitten kuuntelemaan. Normaalioloissa Minttu olisi nauranut ääneen tämän puuhille mutta nyt häntä ei naurattanut yhtään. 

Paluu tulevaisuudesta, osa 2

Minttu yritti kurkistaa mökin ikkunasta mutta verho oli vedetty eteen, eikä hän nähnyt muuta kuin oman kuvajaisensa heijastuvan lasin pinnasta. Kamalaa miltä hän näytti. Tukka oli takussa ja silmänalusia reunustivat tummat meikkijäämät. Hän pyyhkäisi nopeasti kasvojaan ja kiepsautti hiuslakasta jäykän vaalean tukkansa ponihännälle.

Mitäs nyt. Minttu kääntyi ja palasi auton luo. Hän kurkisti vielä kerran sisään. Olisiko hän todella lainannut autoa, jos avaimet olisivat sattuneet olemaan virtalukossa? Ei, ei noin kallista autoa, vaikka toisaalta olihan tämä hätätapaus. Avaimet eivät kuitenkaan olleet näkyvillä, eikä Minttu kokenut omaavansa niin suuria teknisiä taitoja, että saisi auton käynnistymään johdoista, kuten elokuvissa tehtiin. Ei auttanut kuin lähteä talsimaan tietä pitkin. Hän päätti liftata ensimmäisen vastaan tulevan auton kyytiin.

Aurinko lämmitti mukavasti ja hiekkatiekin muuttui asfalttipäällysteiseksi vajaan kilometrin kävelyn jälkeen. Mintun mieliala nousi entisestään ja hän päätti käyttää viimeiset akunrippeensä nyt kuitenkin siihen, että soittaisi Minkalle. Ehkä tämä oli huolissaankin.

"Valitsemanne numero ei ole käytössä." Kuului puhelimesta. Minttu katsoi puhelimensa näyttöä kummissaan varmistaakseen, että oli soittanut oikeaan numeroon. Kummallista. Hän katkaisi puhelun ja yritti uudestaan samoin tuloksin. Äh, se on taas tietysti hukannut puhelimensa ja kuolettanut liittymänsä. Minttu ajatteli ja päätti sen sijaan soittaa Danille. Saadessaan saman vastauksen myös tämän numerosta, hän nöyrtyi ja päätti soittaa isäpuolelleen. Jimi tulisi hakemaan hänet, ihan sama kuinka pitkälle syrjäseudulle hän oli joutunut. "Valitsemanne numero ei ole käytössä." Sama monotoninen ääni hoki Mintun korvaan. Hän yritti soittaa vielä muutamalle muulle ystävälleen mutta tuloksetta. Jaa, täytyisi siis lisätä toivelistalle myös uusi puhelin. Sitä Jimi ei kyllä enää maksaisi, tämäkin oli hädin tuskin kolme kuukautta vanha. Täytyi keksiä jokin toinen keino mutta äidiltä hän ei kyllä kysyisi.

Hän valitsi puhelimestaan karttaohjelman ja painoi "paikanna minut"- toimintoa. Näytölle ilmestyi omituisen värinen kartta, jossa pieni nuoli pyöri villisti ympyrää. "Helvetin helvetti." Minttu kirosi ääneen. Miksei mikään toimi silloin kuin pitäisi! Hän oli juuri työntämässä puhelintaan takaisin kassiinsa kun huomasi näytöllä vilahtavan tutunnäköisen kohteen. Tuon täytyi olla Virtalahden uimahuone ja rantalaituri. Tietenkin. Tästä muutama sata metriä vielä ja hän päätyisi uimarannalle. Siellä olisi varmasti porukkaa ja hän voisi lainata jonkun puhelinta. Kyllä Minkalla nyt olisi selitettävää eilisestä illasta. Kaikkea hänelle oli tapahtunut mutta tämä oli jo liian paksua.

Rantaviiva pilkisti jo vihreiden koivujen lomasta. Minttu näki tutun uimarannan mutta uimakoppi oli erilainen. Viime kesänä se oli ollut vielä sinivalkoraidallinen ja peltikattoinen mutta nyt sen paikalla seisoi paljon suurempi rakennus, joka oli maalattu kylmän valkoiseksi. Se ei näyttänyt paikalta, jossa lapset vaihtaisivat kesäasunsa uimapukuihin, vaan pikemminkin rakennukselta, jonka suojissa tehtiin tietellisiä eläinkokeita. Vain piikkilanka-aita puuttui, Minttu ajatteli ja äkkiä häntä puistatti auringon paisteesta huolimattaa. Ja miksi rannalla ei ollut ketään, vaikka päivä oli lämmin, eikä taivalla näkynyt pilven kiharaakaan? Outoa. Mitä lähemmäs rantavettä Minttu asteli, sen paremmin hän kuitenkin ymmärsi mikseivät perheet olleet viettämässä päivää täällä. Vesirajassa soljui mustaa, paksua limaa, joka haisi makealta, aivan kuin jonkinlaiselta siirapilta. Ehkä tuo oli sinilevää? Minttu mietti mielessään. Hän ei oikeastaan ollut viettänyt rantaelämää lapsuusvuosiensa jälkeen, eikä muistanut miltä sinilevä näytti mutta sen hän kyllä ymmärsi, ettei kukaan halunnut uida tuossa liejussa.

Noh, tästä ei olisi enää pitkä matka keskustaan, joten jos kohta ei tulisi yhtään autoilijaa vastaan, hän voisi yhtä hyvin kävellä loputkin matkasta. Hän ei ollut muistanut, että tie jatkui niin pitkään rannan jälkeen, eikä sitä, että tien päässä olisi ollut mökki. Rakennus ei näyttänyt kovin uudelta mutta ei vanhaltakaan. Se oli hyvin voinut olla piilossa tien päässä hänen lapsuudessaankiin, eikä hän olisi tiennyt asiasta. Ehkä mökki oli periytynyt jollekin rikkaalle miehelle, joka oli nyt ajanut paikalle Ferrarillaan tutkimaan tiluksia. Niin sen täytyi olla. Ja niin kuin hän oli ajatellut, ettei tässä tuppukylässä ikinä tapahtunut mitään. Suunnitelma oli häipyä heti, kun hän saisi tarpeeksi rahaa säästettyä oman kämpän takuuvuokraan. Tällä hetkellä kaupan kassalla tienatut pennoset menivät elämiseen ja pieniin elämän iloihin.

"Minttu!" "Onko tuo muka Minttu?" Edestäpäin kuuluvat äänet pudottivat Mintun jälleen maan pinnalle. Joku kutsui häntä nimeltä. Hyvä, kavereiden olikin jo korkea aika kaivata häntä. Olivat tietysti nukkuneet jonkun mökissä, kun hän oli vedellyt hirsiä sammalmättäällä muurahaisten tunkiessa sisään joka ruumiinaukosta. Mintun jo aiemmin saavuttama tyyneys oli tipotiessään ja hän alkoi kerätä raivoa ystäviään kohtaan. Nyt hahmot tulivat lähemmäs ja juuri kun hän oli aikeissa kertoa värikkäin sanankääntein mitä mieltä hän tästä kaikesta oli, Minttu näki paremmin ketkä olivat tulossa häntä vastaan. Ei, tuossa eivät olleet hänen ystäväns Minka ja Dani vaan hänen lukioaikaiset luokkatoverinsa Mattison ja Sade. Ei, ei ja vielä kerran ei. Noita nörttejä ja heidän seuraansa hän nyt ihan viho viimeiseksi kaipasi. Nuo kaksoset olivat jo lukioaikana olleet yliviisaita opettajan suosikkeja, jotka saivat jokaisesta kokeesta täydet pisteet, vaikka eivät osallistuneet koko kurssille. Ja mitä niillä oli nyt päällään, naamiaisiinko nuo olivat menossa?

Minttu tuijotti Mattisonia, joka yleensä pukeutui tylsästi. Farkkuihin, jotka eivät istuneet päälle ja huppariin, jonka taskuihin hän ei ikimaailmassa haluaisi työntää käsiään. Ja Sade, joka osasi nimetä kaikkien maailman valtioiden pääkaupungit mutta ei varmana tiennyt miten ripsiväriä käytettiin. Pukeutumistyyli sama kuin veljellään. Nyt ne tulivat häntä kohti. Molemmat olivat vetäneet päähänsä vihreänhohtoisen peruukin, silmämeikki loisti tänne asti ja farkut olivat vaihtuneet jonkinlaiseen kalastajahaalariin. Minttu ei osannut päättää pitäisikö hänen itkeä, nauraa, paeta vai kenties esittää sen aikaa ystävällistä, että saisi huijattua jompaa kumpaa lainaamaan puhelintaan, jotta hän saisi soitettua itselleen taksin.

"Minttu?" Mattison tuli hänen eteensä ja katsoi häntä kysyvästi. "Minä sanoin että se on Minttu." Sade tökkäsi veljeään kylkeen ja kääntyi sitten Mintun puoleen sanoen tälle: "Ala tulla, en haluaisi patistella mutta meillä on ihan pikkuisen kiire. Odottelimme sinua väärässä paikassa, pahoittelut siitä." Minttu tunsi liikuttelevansa suutaan mutta ääntä ei tullut. Jos tämä oli Danin mielestä hauska pila, hän järjestäisi tälle seuraavaksi sellasen yllätyksen, ettei tämä uskaltaisi pilailla hänen kustannuksellaan enää ikinä. Sade oli tarttunut Mintun käsivarteen ja alkoi määrätietoisesti vetää häntä tietä eteenpäin Mattisonin seuratessa vierellä ympärilleen vilkuillen.

"Näkikö kukaan sinua, oletko puhunut kellekkään?" Sade kysyi nyt hiljaisemmalla äänellä. "Ööö, ei?" Minttukin pyöritteli päätään. Nyt hän ymmärsi olevansa hereillä mutta huomasi toivovansa että  tämä kaikki olisi vain outoa unta. "Tuota, voisinko lainata puhelinta, minun.." "Shh!" Sade keskeytti Mintun ja pysähtyi äkisti. "Selitän sinulle kaiken ihan tuota pikaa mutta tässä on nyt vähän eräänlaisia miinoja matkassa, meidän pitää olla varovaisia." Sitten Sade tuntui tajuavan jotain. "Hetkinen, sinä tulit tuota tietä pitkin, et kai vain ole käynyt hirsimökillä?"

Minttu katsoi vielä kerran sivuilleen varmistuakseen, ettei puskissa piileskellyt aprillia-kuvausryhmää ja käänsi sitten katseensa Sateen sinisiin silmiin. "No kyllä, kävin koputtelemassa oveen mutta kukaan ei vastannut. Pihassa oli kyllä erittäin hieno kulkupeli, jolla olisin toivonut mökin omistajan vievän minut kotiin, kun tässä on nyt.." Sen pidemmälle Minttu ei jatkanut, sillä hän näki edessään seisovan naisen silmien värin vaihtuvan sinisestä kalpean harmaiksi. Vai johtuiko se auringon valon heijastuksesta? "Ei perkele, Mattison, kuulitko!" Hänen veljensä heilautti levänvihreää lettiään ja he katsoivat toisiaan hetken, kuin ajatustenlukijat tai kaksoset toisiaan katsovat. "Nyt jos koskaan Minttu kuuntelet minua. Tiedän ettemme ole olleet minkäänlaisia ystäviä sinun todellisuudessasi mutta täällä asiat ovat toisin, joten jos henkesi on sinulle kallis, uskot nyt minua ja juokset perässäni." Sade piteli kiinni Mintun molemmista käsivarsista ja katsoi tätä silmiin puhuessaan. Jokin tämän olemuksessa sai Mintun hätkähtämään. Kun Sade ja Mattison pinkaisivat juoksuun, ei Minttukaan jäänyt ottamaan selvää minkä takia he pinkoivat kuin heikkopäiset pitkin hiljaista hiekkatietä. Onneksi krapula ei pahemmin vaivannut, Minttu mietti mielessään pinkoessaan outojen kaksosten perässä. 

Paluu tulevaisuudesta, osa 1

Aurinko kutitti nenää. Se oli Mintun ensimmäinen ajatus. Ei hän ollut koskaan ajatellut miten aurinko voisi ketään kutitella, mitä se muka tarkoitti. Nyt asia tuntui kuitenkin selkiytyvän hänelle. Kasvoille nouseva käsi oli raskas, aivan kuin siihen olisi asetettu kymmenen kilon lisäpaino. Kutina nenänpäässä helpotti ja hän laski kätensä takaisin alas. Alas johonkin pehmeään mutta samalla karvaisen karheaan, aivan kuin..sammalmättäälle. Mitä helvettiä?

Minttu raotti silmiään varovasti, sillä nekin tuntuivat olevan kuin kiinni liimatut. Hän ei jaksanut liikuttaa tonnin painoista kättään hieroakseen rähmää pois ripsistään, joten hän tyytyi varovasti availemaan silmiään vain sulkeakseen ne uudestaan. Ei, hän ei uskonut tätä todeksi. Uni, tai ainakin hän uskoi olleensa unessa, väistyi häivähdys kerrallaan ja joka hetki Minttu alkoi tulla tietoisemmaksi ympäröivästä maailmasta. Hän todellakin makasi keskellä metsää, sammalmättään päällä. Aurinko paistoi korkealta, joten nyt oli varmaankin jo lähemmäs keskipäivä. Valo siivilöityi tiheän metsän oksiston läpi juuri siihen kohtaan, jossa hänen kasvonsa olivat. Äkkiä Minttu oli täysin hereillä, repäisi rähmäiset silmänsä auki yhdellä nykäisyllä ja nosti nyt jo kevyemmältä tuntuvaa kättäänkin, jolla hieroi kasvojaan. Sitten hän alkoi muistella eilisen tapahtumia samalla, kun kömpi varovasti istumaan ja katseli ympärilleen.

He olivat menneet baariin, Minkan ja Donin kanssa, sen hän muisti. Ensin Kristallipubiin, sitten Ketuhäntään ja päätyneet lopulta jonkun epämääräisen joukkion mukana laitakaupungin räkälään, Tre kronoriin, josta viimeiset muistikuvat päättyvät ananaksen makuisiin shotteihin ja.. kyllä, siihen kaunissilmäiseen muukalaiseen, joka oli porukan mukana. Minttu ei kuollakseenkaan muistanut miehen nimeä, vaikka kuinka yritti. Jotenkin nimi yhdistyi lauluun, sen hän muisti. Mutta mihin lauluun ja miten? Minttu pudisteli päätään, aivan kuin se auttaisi selvittämään ajatuksia. Pitäisi kysyä Minkalta, ehkä tämä tiesi kuka muukalainen oli. He olivat keskustelleet pitkään Kruunun baaritiskillä, hän ja kaunissilmäinen muukalainen, sen hän muisti. Illan muistot vyöryivät hiljalleen mieleen ja Minttua vuoroin hymyilytti, vuoroin nolotti. Sen hippabiisin-karaokeversion hoilotuksen olisi voinut mielihyvin jättää väliin mutta minkäs teet. Eikai hän ollut ensimmäinen, eikä sen puoleen viimeinenkään henkilö, joka nolasi itsensä liian monen ananasshotin jälkeen lähiöbaarin karaoke-estradilla. Haluaisikohan muukalainen edes enää tavata häntä uudelleen nähtyään hänen esiintymistaitonsa koko komeudessaan. Minttu läimäytti kasvojaan kädellään, hän oli idiootti juotuaan liikaa alkoholia mutta tuskin muukalainenkaan oli aivan selvänä ollut.

Hetkinen, ananasshotti. Eihän sellaista edes ole olemassa, vai onko? Oliko se joku baarimikon oma sekoitus? Seuraava ajatus iski Mintun jo hieman enemmän selvinneeseen tajuntaan: Oliko shoteissa ollut jonkinlaista huumetta? Tyrmäystippoja? Siksikö hän heräsi nyt umpipusikossa muistinsa menettäneenä? Minttu pomppasi pystyyn ja mieli terävöityi salamana hämärän muukalaisen haaveilusta todellisuuteen. Hän katsoi vaatteitaan, kopeloi itseään ympäri vartaloaan, nosti hamettaan ja katseli kengänkärkiään. Ei, kaikki näytti olevan niinkuin piti, ainoastaan vaalealla silkkipaidalla kävelevä muurahainen sai hänet värähtämään inhosta. Hänestä tuntui, ettei mitään kamalaa ollut tapahtunut illan aikana.

Minttu käänsi päätään ja näki mustan nahkaisen käsilaukkunsa vieressään. Hän nosti sen maasta ja kaivoi puhelimensa esiin. Akku oli vähissä mutta kyllä sillä vielä soittaisi. Hetkinen, ehkä hänen pitäisi ensin selvittää olinpaikkansa. Tähän kohtaan ei johtanut polkua mutta maasto oli helppokulkuisen oloista. Minttu yritti miettiä kuinka hän oli tälläiseen paikkaan torkahtanut mutta ei saanut muistiaan hätyyteltyä ananasshotteja pidemmälle. Okei, nyt ei auttaisi muu kuin ajatella järkevästi. Hän saattoi olla kaukanakin, joten nyt ei kannattanut soittaa Minkalle hätäpuhelua, vaan kannattaisi säästää puhelimen vähänlainen akkulataus taksin soittamista varten. Minttu onnitteli itseään järkevästä päätöksestä. Hän ei myöskään aukaisisi yhtään sosiaalisen median kanavaa ennekuin saisi virtaa. Sekin oli hyvä päätös. Nyt pitäisi muistella selviytymisoppeja, auringon suuntaa ja siitä suunnistamista. Ala-asteen opettaja Mönkkönen oli ollut innokas survivalisti, kuten hän itseään kutsui. Mönkkönen oli pitänyt heille useita selviytymisoppitunteja niin luokassa kuin metsässäkin. Kumpa hän olisi kiinnittänyt höppänään Mönkköseen ja tämän silloin niin kaukaiselta ja turhalta tuntuviin neuvoihinsa tuolloin hieman enemmän huomiota. Edes sen verran että hän osaisi nyt päätellä auringon suunnasta mihin päin hänen kannattaisi lähteä. Vai oliko sillä merkitystä, jos ei ollut yhtään kartalla mistä suunnasta hän oli tänne päätynyt? Ei kai.

Minttu katseli vielä hetken ympärilleen mutta metsä näytti, noh, metsältä. Sammalta, risuja, puolukanvarpuja ja sata varmana hirvenkakkaa ja lisää inhottavia muurahaisia. Viimeiset mielikuvat saivat hänet lähtemään liikkeelle. Hän puhdistaisi kalliit kenkänsä heti kotiin päästyään. Tai vielä parempi, soittaisi kenties isäpuolelleen, josko tämä haluaisi sponsoroida hänelle ennakkojoululahjana uudet kengät. Ajatus piristi Minttua. Hän voisi valita ne ruskeat nauhalliset Minime:n avokkaat, joita oli katsellut jo pitkään. Sen hän tekisi, heti kun pääsisi pois tästä hiton pusikosta ja saisi akkuunsa hieman virtaa.

Metsä tuntui kuitenkin vain tiivistyvän. Minttu, jolla oli taipumusta jäädä jumiin haavemaailmaansa, koki äkillisen havahtumisen todellisuuteen kompastuessaan juurakkoon. Vaikka maa oli pehmeä eikä häntä varsinaisesti sattunut, kirosanat lipsahtivat huulilta kuin itsestään hänen tömähdettyään polvilleen pehmeään maahan. Sukkahousuissa oli nyt reikä Minttu ajatteli ensimmäisenä. Tämäkin vielä. Hän lisäisi ostoslistalleen uudet sukkahousut. Jimi, hänen isäpuolensa ei tietenkään tiennyt kuinka paljon hänen havittelemansa kengät maksaisivat, joten hän voisi surutta lisätä summaan muutaman kympin. Tämä sai Mintun jälleen paremmalle tuulelle. Äh, oli jatkettava matkaa, eikä jäätävä murehtimaan tai hän ei pääsisi ikinä pois tästä kirotusta metsästä.

Ylös noustessaan hän huomasi jonkin pienen punaisen pilkahduksen aivan maan rajassa. Suorana seisoessa sitä ei näkynyt mutta kun kyykistyi hieman, se vilahti jälleen edessä olevan kuusen tuuheiden oksien lomasta. Minttu kumartui uudestaan ja katsoi nyt tarkemmin. Kyllä, tuolla oli jotain, joka näytti aivan.. autolta! Ihanaa, missä auto, siellä oli myös tie ja ehkä myös asutusta. Ehkä heillä olisi myös hänen uusimpaan Motorolaansa sopiva laturi. Minttu lähti raivaamaan tietään kuusikon läpi kohti punaista autoa. Päästyään muutaman tuuhean oksiston ohitse, hän näki tarkemmin paikan johon oli tähtäämässä ja pysähtyi niille sijoilleen. Hän tuijotti eteensä kokonaisen minuutin ja alkoi sitten pyöritellä päätään etsien jotakuta, joka hyppäisi pusikosta ja huutaisi "Olet piilokamerassa" tai "Aprillia" (Aprillia, keskellä kesää? No, ei hänen kavereistaan tiennyt. Dani ainakin oli hyvä keksimään outojakin piloja.)

Minttu tuijotti edessään kiiltelevää autoa. Se ei ollut mikä tahansa auto, vaan uutuuttaan kiiltävä Ferrari. Avo-Ferrari. Miten keskellä metsää saattoi olla punainen urheiluauto? Minttu alkoi nauraa ääneen. Mitä helvettiä hänen juomaansa oli eilen laitettu? Hän oli joskus kokeillut huumeita, tietenkin, mutta niistä oli tullut aina lähinnä vatsan ympäri kääntävä pahoinvointi tai niin kova sydämentykytys, että hän oli uskonut lähtevänsä äkkikuoleman korjaamana tästä maailmasta sillä sekunnilla. Mutta että tälläisiä hallusinaatioita? Hän ei ehkä halunnutkaan herätä. Hän toivoi, että tämä trippi jatkuisi niin pitkään, että hän ehtisi käydä ajelulla tuolla autolla.

Auto oli parkkeerattu pienen hirsimökin pihaan. Minttu käveli lähemmäs ja huhuili varovasti mennessään ettei säikäyttäisi mökin omistajaa. Hän ei todellakaan haluaisi yllättää ketään nurmikolta naimasta tai puskaan kusemasta. Omalla tontillaan kun sai tehdä mitä halusi, varsinki jos omisti tuollaisen auton. Kaikkialla oli kuitenkin hiljaista. Tässä oli nyt jotain omituista. Mintusta tuntui entistä enemmän siltä, että hän oli hereillä, tajuissaan ja järjissään, eikä niinkään tajunnan räjäyttävällä huumematkalla. Varmistuakseen asiasta hän kosketti autoa. Se tuntui metalliselta ja auringon säteissä lämmenneeltä. Nahkapenkkien hento tuoksu leijui ilmassa. Autossa ei näkynyt pölyhiukkastakaan ei ulko, eikä sisäpuolella. Tämä oli varmasti omistajansa silmäterä, Minttu ajatteli.

Hän kääntyi mökin puoleen. Se näytti tavalliselta hirsimökiltä. Hän kiipesi kolme porrasta ylös kuistille ja katsoi vielä kerran ympärilleen ja huhuili samalla "haloo" muutamaan kertaan. Ei vastausta. Ovessa roikkui joulupiparin muotoinen, karkeilla ja muilla värikkäillä asioilla koristeltu ovikoriste. Se oli ripustettu värikkään nauhan varaan ja kiinnitetty pienellä naulalla. Minttu tajusi sitä katsoessaan olevansa nälkäinen. Asuisipa mökissä mukava mummeli, joka olisi juuri tehnyt makaronilaatikkoa tai lihapullia ja kutsuisi hänet syömään ennenkuin heittäsi hänet kotiin Ferrarillaan. Nyt Minttu nauroi jo ääneen koputtaessaan oveen. Tästä lähtien hän joisi aina vain ananasshotteja mutta varmistaisi kotiin pääsynsä etukäteen. Palkkaisi vaikka henkivartijan matkaansa. Jimi kyllä maksaisi senkin, jos hän perustelisi sitä turvallisuussyillä.

Minttu koputti uudestaan oveen varoen pudottamasta piparikoristetta. Se näytti syötävän hyvältä. Ehkä hän voisi hätätapauksessa maistaa sitä hieman ja toimittaa sitten mökin omistajalle uuden piparin tilalle. Niitä sai varmasti kaupungin herkkukaupasta. Hän koputti vielä kolmannen kerran mutta kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan..

Luonto tulee lähelle ja muita tosielämän sattumuksia

Noni, tälläkertaa miula ei o mitää yksittäistä asiaa. (Yleensä miula on. Eiku..) Tässä on nyt vähä tälläset keräilyerät, enneks alotan miu kesätarinan. Siitä saattaa tulla vähä häiriintyny, ni tässä nyt tällästä vähä älyllisempää matskua vielä enne sitä..

Eli, eka kuva liittyy aiheeseen "Hanhet rannalla." Kaikki, jotka asuu hanhien valtaamalla sityllä tietää, että se hanhen paska on todellinen ongelma. Siitä kirjotetaan melkei yhtä paljon ku koiranpaskasta sillä erolla, että koirankakkakeskustelu käy kuumimmillaan keväällä lumen häivyttyä ja hanhet taas paskoo kesäisten piknik-hipstereiden niityille. 

Eräänä päivänä luonto tarjoilee ratkaisun hanhenkakkaongelmaan ketun muodossa. Tämä viekas repolainen käy nappaamassa itselleen lounaan aivan rannalla makoilevien ihmisten edessä. Ei siinä mitään, mutta sattumoisin tuo epähannuhanhi oli patsastelemassa viimeisinä hetkinään Helsinkiläisellä uimarannalla ja joukko äityleitä näki koko tapahtuman. Lapset itkivät äitien yrittäessä peittää heidän silmiään tapahtuneelta. Joku ehti napata kuvan. Soitettiin Iltalehteen ja -sanomiin. Otsikko kuului: "Kettu nappasi pörröisen hanhenpoikasen uimarannalla." Ei esimerkiksi että: "Ketun ansiosta puistoissamme on nyt yhden hanhen paskan verran vähemmän sitä itseään." Ehei, voi pörröistä maanvaivaa. Luonto tulee lähelle ja äityli järkyttyy. 

Ei hitto. Tähä välii nyt toinenki luontokuva. Se on tältä päivältä ja liittyy vahvasti geokätköilyyn. Mie teen siitä kyllä tosiaan joku päivä oman postauksen mutta tässä nyt vaan tällänen maistiainen. Kuvan nimi on "Pikkukallo kannossa." (Ei tuossa ei ollu geokätköä, se oli vaan tollanen hieno, reikänen kanto..)

Sit tulee seuraava irrallinen asia, eli miu taide. En o viime aikoina kauheesti maalaillu mitää, koska tässä meiän madonreiän kokosessa asunnossa ei mahu levittelemään mitää maaleja mihinkää. Sain kuitenki toimeksiannon yhestä taulusta ja pienten alkukankeuksien jälkee sain sen maalattua. Siitä tuli oikeesta iha liikkis. Tän maalauksen nimi on: "Under the sea of imagination." En tiiä miks se tuli enkuks?  

Sit on näitä lapsiriemuja.. Eka kuva kertoo siitä, ku Jenni-täti oli viettämässä jännääkin jännempää synttäripäivää Vantaalaisen kirjaston leikkipuistossa ufoja ammuskellen. Tunsin itteni ikinuoreksi :D Katoin kyllä kertaalleen, kun toinen pennuista laski mäkee eka sellasen kiipeilykukkulan päältä ja seuraavaks skeittirampista. Arvaako kukaa miltä sen perse näytti pari tuntia myöhemmi?

Kyllä..

Lisäks tuo samainen rääpäle mietti sellasta, että jos kerta kammiovärinään isketään sähköä defibrillaattorilla(kyllä, käytti juuri tuota ammattisanastoaki!) niin mitä tapahtuis jos siihen kammiovärinän saaneeseen henkilöön iskis salama? Että voisko se pelastua? Hyvä kysymys, en osannu kylläkään vastata. Tätä vois kuulema kokeilla ihmisillä, joilla ei o enää mitää käyttöä. Tätiinsä ovat tulleet rääpäleet, ihanat :D

Sit kuulkaa tiedättekö sen tunteen, ku niillä on niitä pikkuleluja JOKA paikassa? Edes vessassa ei saa istua rauhassa, ku koko aja on tunne, että joku tuijottaa? 

Kuvan hahmo liittyy vahvasti tapaukseen..

Sitte vielä tällänen ihana tilannekuva. Tiiättekö mite kivaa on ku on elämässä joku, joka tekee ruokaa ja käy ostamassa oikeeta, ranskalaista siideriä? Sitte voi vaa istuu sen kesäterdellä, kuunnella etelä-Karjalan radioo ja syyä jotai herkkuruokaa. Kesätraditio vailla vertaa!

Tällästä. Enskerralla alkaa kesäjatkis, ei kannata odottaa liikoja :D

Huumevalistusta

tulee tässä näin viikonlopun vilskeen helpotettua.

Tässä on tarina, jonka päähenkilö on Mirkku-Johannes.(Käytän tässä nyt tälläistä perussuomalaista nimeä, joka viittaa selvästi sekä tyttöön, että poikaan. Sukupuolettomat ja muunsukupuoliset, olen pahoillani törkeydestäni mutta en keksi äkkiseltään mitään hyvää sukupuoletonta nimeä, joten tällä mennään. Kommenttikenttään voi toki jättää ehdotuksia ensikertaa varten!) Mirkku-Johannes on jo melkein aikuinen, rippikoulut käyty ja kaikkea. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluu tätä nykyä kokeilunhaluisia ihmisiä, joiden mielestä elämä on elettävä täysillä, tehtävä jotain kreisiä, uskallettava, oltava cool.

Se, mitä se sitten kenellekkin tarkoittaa, on toinen tarina. Jonkun mielestä edellä mainitut seikat täyttyvät, kun hurvittelee kerran vuodessa Linnanmäellä, nukkuu yön ulkona teltassa, käy avantouinnilla ja hankkii ulkomaalaisen kirjekaverin. Johan sitä on siinä koettu vaikka mitä! Toiset, kuten Mirkku-Johannes, saavat kiksinsä huumeista. Oikeastaan kukaan ei halua olla steissillä itseään arpiseen suoneen piikittävä narkki mutta osasta meistä sellaisia vaan tulee. Mirkku-Johannes ei vielä ole siinä pisteessä. Hän on päättänyt hylätä tylsän lapsuudenystävänsä, jonka riemuihin kuuluu vaellus kansallispuistossa ja erikoiskahvien maistelu. Ehei, MJ (Lyhenne Mirkku-Johanneksesta, jos joku ei tajunnu. Nih.) on löytänyt ihanan uuden poikaystävänsä kautta jännempää seuraa. He juovat kaljaa puistossa tiistai-iltana ja lähtevät "Peran" kyytiin ajelulle. Kukaan ei oikeastaan tiedä kuka "Pera" on jo onko hän edes alle puolentoista promillen kännissä mutta eihän sitä nyt julkisilla kotiin mennä, jos on kyytikin kerran tarjolla.

Autossa on tarjolla jotain muutakin kuin kaljaa. MJ ei halua jäädä kavereidensa varjoon, koska "Hei, kerranha täällä vaan eletään." MJ ottaa tarjotut aineet vastaan ja...

.. "Joo, ambulanssi tuo, nuori tyttöpoika, ei tietoa mitä ottanut, tajuton. Ohikulkija soittanut apua, kun nähnyt potilaan maassa makaamassa. Tavarat on tässä, käsilaukku ja nahkatakki.."

Päivystyshoitajat ottavat MJ:n hellään huomaansa. He riisuvat oksennuksessa ja pissassa olevat vaatteet ja laittavat ne pussiin. Kännykkä ja kalliin näköinen kello laitetaan turvaan kansliaan. Sitten vaihdetaan päälle (rumat mutta ehjät ja kuivat)sairaalavaatteet, laitetaan vaippa, kun pissat tulee kuitenkin alle vielä kertaalleen ja tiedä sitten josko suolikin vaikka toimisi. (Se on tietty aina iloinen asia. Kakka siis.) Huumeseula ronkitaan kertakatetrilla, käsivarteen tökätään tippa ja ensihoidon asettama nenänielutuubi jätetään paikoilleen, koska potilas sen sietää yhtään kakomatta. Otetaan vielä korvasta lämpö.

Parin tunnin päästä MJ herää päivystyksessä, eikä alkuun tiedä mitä on tapahtunut. Hänelle kerrataan tapahtumat. Sitten soitetaan jollekkin, joka voi noutaa MJ:n kotiin. Pyydetään tuomaan mukana vaihtovaatteet, jos ei sitten tahdo sairaalan puuvillaisissa poistua kotiin.

MJ lähtee häpeissään. Isä pyörittelee Audin avaimia käsissään ja äitiä itkettää. MJ ei sano mitään, kävelee vain pää painuksissa kohti pääovea.

Hoitajat eivät huomenna muista MJ:tä vaikka tämä tulisi kadulla vastaan mutta MJ saattaa hyvinkin muistaa tämän nöyryytyksen ja oppia siitä jotain. Jos ei MITÄÄN muuta niin sen, miten eri tavalla tämä seikkailu olisi voitu käsikirjoittaa..

MJ:n huumekokeilu olisi voinut päättyä siihen, että totaalisammuminen olisikin sattunut syrjäkylän asematunnelissa kotimatkan puolivälissä. Puhelin ja kallis nahkatakki olisivat ehkäpä päätyneet jonkun muun omaisuusluetteloon. Entäs tieto siitä, että lähes joka ruumiinaukkoon on työnnetty tai pistetty jotain? Tälläkertaa asialla olivat päivystyksen hoitajat, entäs jos kohdalle olisivatkin osuneet "Peran" kaverit?

Kyllä ei voi huumeiden käyttöä, ei edes kokeilua suositella kenellekään. Jopa sienistä(varsinki niistä!)menee sekasin.

Olkaa ihmisiksi ja käykää vaikka siellä lintsillä. Tai kansallispuistossa. Tai lähimetsässä. Tai mummolassa mutta älkää hyvät ihmiset käyttäkö huumeita.

Lomalla Leprassa ja Tampereella

Tää on nyt tätä OIKEETA blogikulttuuria. Eli siis mie kerron mitä mie puuhaan ja työ niinku luette sitä iha että "Vau, vähä tolla on jännä elämä!" Nih. Eli miula oli huikeet kaks viikkoo lomaa. Olin jo loman tokana päivänä huolissani, että kohta pitää palata töihin. Nyt ku tätä joutenoloa on enää pari päivää jälellä, miusta tuntuu että oon ehtiny tehä vaikka mitä, nähä vaikka ketä ja kesääki on vielä jälellä, eli ehkä mie selviän?

Palataan nyt kuitenki hetki taaksepäin, ei iha juhannukseen kuitenkaan mutta mutta aikaan jälkee sen, eli Lepraan. Lepra on miu kotikaupunki, joka ei muka tarjonnu miule mitään vielä jokunen vuosi sitte. Ei haasteita, ei töitä, ei mitään varsinaista syytä jäädä sinne. (Ystävät ei kuulu tähä ei syytä-kategoriaan, sillä ne tulee kyllä miu luo vaikka asusin missä ja pysyy ystävinä vaikka mitä tapahtuis.) Mutta kai se on mitä vanhemmaks tulee, sitä enemmän sitä alkaa miettiä että millasta ois muuttaa takas kotikonnuille..

Leprassa on paljo hyviä puolia. Tässä muutama niistä:

Kanava. Vanha ja en tiiä sitte onko niitä uuski olemassa mutta kanavan varsi nyt noi yleisesti. Harmi ettei meiän lapsuuden ajan pelastaja, eli Mustolan kioski, ole enää voimissaan mutta vesi virtaa kyllä kanavassa edelleen ja sen reunoilla voi vaikka geokätköillä.. (Siitä ehkä lisää myöhemmi!)

..ja onhan se Saimaan ranta muutenki tosi kaunista. Tätä ei oikeesti aattele enneks muuttaa tuppukylään, jossa ainut vesialue on samea Vantaanjoki. Tai Keravanjoki. En o varma kumpi haara se tossa virtailee. Mutta siinä ku istuskelin lämpimänä kesäiltana kotikaupungin keskustan tuntumassa sijaitsevan mattolaiturin reunalla ja uitin räpylöitäni kirkkaassa vedessä mietin, että ompa täällä vaan kaunista. Vielä kauniimpaa asiasta teki se, ku seurasin terapeutin hikoilua mattolaiturilla :D Sillä oli sellanen pystypesuasento ja pitkävartinen harja. Tuli vähä niinku kokovartaloliikuntaa samalla. (Paitsi miule.)

Sittenhän Lepra on siitä kiva mesta, että siellä on tilaa ihmisen olla! Verrataan tätä pihaa:

..tähän meiän takapihaan:

Älkää nyt rakkaat ymmärtäkö väärin, meillähän on täällä tuppukylässä toki enemmän nurmikkoa ku mitä normi kerrostaloasujalla, eli ei sillä. K hoitelee tota länttiä tosi säntillisesti. (Sisko, teiän harava on palaamassa varmaa ensviikolla takas kotiin.. x)

Toki Leprastaki löytyy tiettymän taipaleen paikkoja, kuten kuvasta voi havaita:

Päihänniemi, tuo kadotettu helmi Saimaan rannalla, paikassa, johon yleiset tiet eivät vie. Olin SATAVARMA, että miu navigaattori kiusaa miuta taas mutta ei, tää oli se maailman eka kerta, ku se oikeesti johdatti miut oikeeseen paikkaan :D Siellä oli hieno ranta ja mikä parempaa, kaimani ja tämän upouusi telttasauna suoraan Siperiasta! Siellä oli paremmat löylyt ku mitä täällä Gummelin kotisaunassa on ikinä ollu.

Saimaan lisäksi itärajan pikkukaupunki tarjoaa kauniita kesämaisemia:

Joojoo, tiedän, lupiinit on ikävä vieraslaji, joka tuhoaa maapallon mutta ei se fakta tee niistä yhtää vähemmän kauniita!

Ja mikä parasta, täältä on lyhyt matka ulkomaille:

No, ei iha nii lyhyt ku Torniossa mutta Pietari on sentää miljoonakaupunki..

Ettei menis iha läskiks, niin mainittakoon, että vaikka rock-kulttuuri kukoistaa enemmänkin naapurikylässä Lemillä, on täällä kotopuolessakin pientä raggarimeininkiä:

Ha ha ha!

Ja hei, ihana Majurska:

Tunnelma, paikka ja ilmaki oli kohillaan. Majurskan omenakakkutorttumikäolikaan oli kyllä ihana lounas :D Ei se siis tietenkää terapeutin kinder-kakkua voittanu mutta iha hyvillä pistesijoilla kuitenki.

Tässä vielä Lepralainen alkuperäiselänlajistoon kuuluva noutaja:

Tän jälkeen suutasin hetkeks kotiin ottaakseni uutta vauhtia kohti Tampere-cityä. C ja Sisko takapenkillä, siiderit kourassa ja road trip-henki kohillaan :D

T asuu siis ihan tälläsen ihanan rantaidylin vieressä:

Siinä vähä fiilistelykuvaa ja kassissa lämmennyttä viiniäki..

Vesi oli lauantaina päivällä 27-asteista. Siis eihän siinä o mitää järkee??

Käytii suppailemassa. Innostuin aiheesta nii paljon, että haluisin oman laudan. Pelkään kyllä vaan sitä, että se ei o yksin, myrskyävällä merellä +16 asteen lämpötilassa (sekä meren että ilman lämpö) läheskää yhtä idylistä ku kavereitten kaa tyynellä järvellä hellepäivänä.. Noh, katotaa. Ehkä mie innostun kohta jostai muusta :D

Sitte ravintolaan nimeltä Kumma. Kas kummaa vaan :D

Ruoka oli superhyvää, voin suositella :)

Sitä voi hyvillä mielin reissata, ku K oli kotona ja piti huolta Killestä. Kille on meiän kurpitsa. Tai ei se vielä o kurpitsa mut toivottavasti siitä tulee. Killellä oli näi rento meininki:

K oli vastaanottamassa sitä, ku C toimitti sen meille. Luulen, että Kille on jotenki leimautunu K:n enemmän. Ehkä vähä niinku eläinlapset leimautuu niitten äitii heti syntymässä. 

Noni, no tällästä. 

Juhannusta

Kenellä kaikilla teillä rakkailla lukijoillani tulee aina juhannuksesta mielee juhannussima juhannussima? Tää oli siis jossai Fingerporissa varmaan ja nyt mie en pääse sen asian yli. 

Noh, ei miula taaskaan tässä ollu sen kummempaa mutta koska jokainen itseään kunnioittava sometähti(kuten minä!) tekee tietty juhannuspostauksen lukijoilleen, niin tässä tämä. Nää todelliset blogitaivaan tähtöset on tietty ollu viettämässä juhannusta niitten räppäripoikaystävien mökeillä jossai veden äärellä, jossa he ovat käyskennelleet kedolla kukkaseppele päässä, istuneet mummon vanhassa nojatuolissa ja grillanneet vegemakkaroita. Näistä on sitte ihania tilannekuvia, sellasia "huolettomia" otoksia. Taustalla juoksee vaaleatukkainen lapsi(joka ei o koskaan kiukutellu) pellavapaidassaan ja pöydällä on suomalaisia luomumansikoita.

Ha! No tässä o miu juhannus. Tää o nyt sellanen köyhänmiehen versio.

Kukkasepelettä en vielä ainaka ehtiny tekee, ehkä tänää? Mut kävin kerää ojasta villejä lupiinejaaa.. (Miettikää mielessänne tähä se piisi piisinen, ei kuitenkaa Jorma Piisinen, hän on se remontti-reiska!)

Yritin lavastaa juhannuskuvan perheen ja sangria-lasillisen kanssa mutta ensinnäkin tuo asettelu meni iha munille (miu perhe ei käyttäydy nii hyvi ku sometähtösten lapset, en tiiä miks?) ja varjoki tuli kuvan tielle koko aja. Tätä ei siis voinu julkasta muute missää somessa mutta tähä sopinee sen verran, että pääsette tunnelmaan.

Sit C tuli tähä mei luo ja otettii vähä lisää sangriaa ja pikku syömistä:

Tästä voitte havaita kuitenki Pentikin astiat ja Ultima thule-merkkiset juomalasit. Lisäksi Arabian (muumi-)kannu :D En jaksanu asetella tätä nyt sellaseks hienoks asetelmaks, koska oon iha liian suurpiirteinen sellaseen hienosteluun. Tarkkasilmäisimmät voi bongata C:n kuvasta.

Noh, sitte sitylle. Käytii päivänä eräänä ostamassa samiskengät. Oon nii onnelline, että asun taas iha hitoksee monen vuoden jälkee paikassa, jossa miula on shoppailuseuraa tarjolla iha tosta noi vaa ex tempore! On tässä tuppukyläasumisessa puolensakki..

Nuo on kivat monot, suosittelen, jos paljasjalkakengistä tykkää!

Sity-juhannus on tietty aina vähä riski siinä mielessä, että ei tiiä kuinka moni mesta on auki. Oltas menty meiän kantakapakkaan(kyllä, meillä on jo sellanen!) mutta jostai syystä rokkaritki mökkeilee keskikesän juhlan aikaan, joten mesta oli kiinni. Jatkettii vähä pidemmälle ja löydettii avoin pubi. Mikä sen parempaa ku perinteinen lonkero tarjoiltuna perustuopista, jonka olutlogo on jo vähä haalistunu. Jotenki se juoma maistuu joskus vaan niin parhaalle just näin tarjoiltuna:

Tehtii tässä ehkä pikku alottelijoiden moka ja mentii seuraavaks puistoon juomaa mei juomat. Ois tietty pitäny jatkaa vielä terdelle ja ku ne meni kympiltä kiinni, ni SIT juua ne omat kantamukset pois. Varsinki ku oli superlämmin ilta ja miula o loma. Noh, tätä se on ku tälläset yli-ikäset perheenäidit ja muute vaa tähä maailmanaikaan sopeutumattomat hahmot lähtee liikenteeseen.. Enne myö osattii tääki. 

Mut ei siinä. Nyt mie siis oon aika vakuuttunu, että tiiän mikä ja suunnilleen missä on Kaivopuisto eli "Kaivari." Siellä oli paljon teinejä, jotka kuunteli sitä yhtä väsynyttä räppäriä. Katottii yhet luennat taroista ja poistuttii paikalta..

..tähtitorninmäelle. Se on siis iha siinä vieressä. Siellä oli tollanen symppis pikku möksä, jonka ovessa lukee Ursa. Lienee joku tähtien tähystyspaikka.

Näistä kuvista ei millään välity se ihana auringonlasku, jota saatii seurata..

Noni, no kuten sanottu, mei ilta loppu ku rosee loppu. Hinauduttii kiltisti kotiin. Miule jäi tästä maagisesta juhannusyöstä käteen paljon ihania muistoja ja yks elämänohje bongattuna jostai sähkökaapin seinästä:

Miehä siis myös tulkitsen kaikenlaisia pikku merkkejä ympärilläni. Väitän olevani aika hyvä ihmistuntija, siis että pystyn haistelemaan ihmisten tunnetiloja ja oloja ja näin. Sit esim ennustan tulevan työpäiväni sujuvuutta liikennevaloista työmatkalla. Eli jos pääsen helposti vihreellä aallolla, uskon, että työpäivä menee joutuisasti ja toisaalta jos koko aja tökkii, ni se ei ennusta hyvää. 

Palattii siis C:n kanssa kotiin ja se jäi matkasta vähä aikasemmin, koska sen kotitalo tuli ekana reitillä vastaan. Mie jatkoin vielä vajaan kilsan verran yksin ja kuinka ollakkaan ihan melkei jo kotipihassa miule valkeni miu elämän tosiasia ja se, miks en jotenki meinaa sopeutua tänne:

Siinä se oli selitys, suoraan nenän eessä :D Yritän tässä nyt loman aikana päässä jotenki linjalle.. Tuun sit raportoimaan miten se menee.

Nyt mie meen kastelee miu siskon kukkaset. Se valtuutti miut tekemää tän asian juhannuksen aikana, kun ite meni mökille. Oon iha ripulilla tän vastuun kanssa. Kerron ehkä teille huomenna mite meillä meni ja voitinko C:n frisbeegolffissa! :D

"Mikään ei ole ääretöntä paitsi..

..avaruus ja ihmisten tyhmyys, enkä ole ensimmäisestäkään aivan varma."

-Albert Einstein-

Oon Albertin kaa kyllä samaa mieltä. Miula o lisäks se etulyöntiasema, että oon nyt vähä pidemmällä tässä ihmismaailmassa mitä Albert, vanha kuomani, oli aikoinaan. Hänhän on siis kuollu jo joitakin vuosia sitten mutta mie oon vielä täällä.

Avaruudesta ei vieläkään paljon tiedetä mutta varmaan kuitenki enemmän ku hänen elinaikanaan. Ihmisten typeryydestä sen sijaan tiedetään vieläkin enemmän!

Miula on tässä nyt pari hermoja raastavaa esimerkkiä..

Turvatalo. Ei siis mikään panssaroitu, luoteja läpäisemätön bunkkeri, vaan ihan täällä tuppukylän peltoaukealla sijaitseva luhtitalo, joka on rakennettu varmaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan niin turvalliseksi, ettei nykyihminen vaan vahingossakaan satuta itseään:

Hella: Se o joku hienostohella, sellanen, jossa ne levyt on upotettu sinne sisään. Sitte siinä on..tadaa.. KOSKETUSNÄYTTÖ! Se, kuten kaikki kosketusnäytöt toimii sillo ku sitä sattuu huvittamaan. Yleensä se hella menee ihan kiltisti päälle mutta sitte jos siihen säädölle tippuu esim vesipisara, se alkaa eka piipittää hätääntyneenä ja sitten se.. tekee mitä? Arvatkaa? Aivan oikein, SE SAMMUU! Koska onhan se nyt turvallisuusriski, jos vaikka nostat kattilan kannen ja siitä tippuu tippa sitä höyrystynyttä vettä siihen liedelle. On se parempi, että hella ihan vaan sammuu tässä kohtaa, jotta ei tapahdu tulipaloa. Tai jotain kaasuräjähdystä vaikka kyseessä onki kai ihan vaa sähköllä toimiva (tai siis "toimiva") kapistus?

Hauskinta tässä kaikessa on se, ettei se paskiainen suostu menemään uudestaan päälle, ennenkun oon kuivannu sen näppäimistön, omat sormeni, tanssinu lepyttelytanssin, kiertäny kämppää ympäri kolmesti pelkkä Tapparan tosifanien reikänen hikisukka vasemmassa jalassa ja menettäny hermoni. Siinä kohtaa vesi ei enää kiehu ja joudun alottaa kaiken alusta mutta OMPAHAN VAAN NIIN MAAN SAAKELIN TURVALLISTA! Kyllä, vihaan ruoanlaittoa, eikä tää paskiainen tee siitä yhtää miellyttävämpää. Mutta ku se on nii muodikas ja turvallinen kodinkone..

Ulko-ovi. Joillekki turvaovi vois tarkottaa jämäkkää ovea kunnon lukolla. Meillä se tarkottaa sitä, että saat olla varsinainen järjen jättiläinen ennenku keksit, miten se ovi menee lukkoon. Et siis voi vahingossakaan lukita itseäsi oven ulkopuolelle, sillä oven lukitseminen jopa halutussa tilanteessa (esim että oot lähössä terdelle) on haastavaa ja tarvitsee erityistä huomiokykyä asian tiimoilta.

Vessan hanasta ei tuu kuumaa vettä. Ei edes sen verran lämmintä, että sais ripsivärit pestyä. Ja se lähtee siis ihan 38-asteisella vedellä, että tässä ei haeta nyt mitään kiehuvan kuumaa puroa.. Halutessasi edes vähän lämpimämpää vettä, täytyy hanaa pitää toisella kädellä ääriasennossa vasemmalle. Heti ku siitä päästää irti, hana ponnahtaa takaisin keskelle ja vesi jäähtyy nanosekunnissa. Ei sillä, mie pystyn kyllä roikkumaa toisella kädellä hanan kahvassa ja pesemää naamaani toisella mutta sääliks käy jos tähä joskus muuttaa joku kädetön henkilö. Tai siis sellanen, jolla on vaan yks käsi käytössä. Noh, hän käyttää ehkä sitte ripsaria, joka lähtee kylmälläki vedellä..

Tietty saunan kiuas toimii ajastimella, kahvinkeitin sammuu enneks ehtii toista kupillista kaataa mukiin ja öljynä purkin pohjalla on miu maalausneste, jossa on sellanen perhanan TURVAkorkki, joka ei lähteny auki muute ku väkivallalla. Saksilla oli osuutta asiaan.

Mutta onhan se ihan kiva että ihmiset on turvassa. Tässä tulee vaan mieleen, että myö vaikutetaan siihen kuuluisaan luonnonvalintaan, joka normaalioloissa korjais sellaset vähä vähälahjasemmat yksilöt.. Ehkä se johtuu just tästä, että ihmiskunnasta on tullu entistä tyhmempi!?

Muita esimerkkejä mainitakseni, niin roskaus. Joka viikonlopun ja varsinki erityistapahtumaviikonloppujen jälkee saa lukee lehdestä, miten puistossa oli niin paljon roskaa että edes kanadan hanhet ei mahtunu nurmelle kakkaamaan. Tää on yks asia, jota mie en ymmärrä. En vaan mitenkään. Miusta ne puistot vois jättää viikoks siihen kuntoon ja kattoo kui moni haluis seuraavana viikonvaihteena tulla sinne istuskelemaan.. Siitä varmaan sit vaa syytettäis kaupungin työntekijöitä, kun eivät ole hoitaneet hommiaan. *huokaus*

Ah, miula ois niiin paljon asiaa vielä tähä liittyen mutta nyt miu pitänee rauhottua. Tein äske ruokaa ja jännitin sammuuko hella. Ei sammunu mutta n.15min sen jälkee ku olin jo saanu safkan tehtyä, se alotti sen piipittämisen. Sille saattaa käydä joku onnettomuus lähitulevaisuudessa.. Josta sain hyvän aasinsillan siihen, että mie en oikeesti pidä itseäni väkivaltasena ihmisenä. Miu mielestä kaikessa pätee se sääntö, että väkivalta alkaa siitä mihi viisaus loppuu. Tajusin kuitenki yks päivä, että jos tapaisin jossai jonku henkilön, joka kertois ihan suoraan esim ottavansa kesäkissoja tyylillä: "Joo, me otetaan joka kesä tonne mökille yks pentu ja päästetään sitten se syksyllä vapaaksi, kyllähän se siellä luonnossa pärjää." Saattaa olla, että miu viisaus loppuis siinä kohtaa..

Ah, kiitos kaikille jotka luitte tän avautumisen. Tässä ei ollu mitää järkee mutta helpotti. Ehkä ens kerralla tulee ihmisten tyhmyys osa 2 tai sitte kokemuksia tuppukylän mattolaiturilta.

Tässä vielä miu tunnelmia: